Keala, Pikkuveli ja isä vetävät pulkassa Kealan matkatavaroita pihalle tuiskunneessa lumessa. Mummi, Vaari ja äiti tarpovat perässä. Melkein täysi Kuu on niin korkealla, että kotimetsän kuusten varjo ei yllä pihalle. He pysähtyvät pihavajan päätyyn, josta näkee pihapiiriin rajautuvalle peltoaukealle. Keala vilkaisee muita, empii hetken ja kahlaa vajan päätyyn kinostuneen lumen poikki vajan peltoaukean puoleiselle seinustalle. Muiden näkyviin, mutta kuitenkin omaan rauhaan. Keala haluaa antaa tilaa aamuöisen kotimaiseman herättämille muistoille.
Äiti astelee hitaasti Kealan jalanjälkiä ja laskee kätensä tämän olalle. Keala kietoo kätensä äidin vyötärölle. Äiti osaa olla häiritsemättä miettimisrauhaa, osaa vahvistaa oikeaa tunnelmaa.
— Pienenä minulla oli suuri seikkailu, Keala alkaa kertoa. Sinäkin vuonna oli oikea talvi ja paljon lunta. Olin hiihtänyt joka päivä, mutta tuon päivän olin ollut sisällä – olimme siivonneet ja leiponeet talvijuhlaa varten. En malttanut nukkua vaan odotin, että menitte nukkumaan ja lähdin hiihtämään tästä aukean poikki tuolle mäelle, Keala kertoo ja osoittaa kuusimetsän keskeltä pilkistävää kallionnyppylää. — Vuoreksi sen silloin mielsin. Taivas oli lähes pilvetön ja täysikuu valaisi maiseman niin kuin nyt, mutta aukealla tuuli pöllytti irtolunta hangen pinnassa. Aukea näytti valtavan laajalta ja hurjan myrskyiseltä. Tunsin itseni luonnonvoimia vastaan taistelevaksi sankariksi, kun lähdin ylittämään sitä.
— Kuinka vanha olit? äiti kysyy huolehtivalla äänellä.
— Ehkä kuuden. Pikkuveli osasi jo kävellä, mutta ei hiihtää.
— Hui. Niin pieni!
— Tuiskuisen aukean ylittämisen jälkeen metsässä oli kodikkaan suojaisaa. Tuuli humisi puiden latvoissa, mutta alhaalla metsän sisällä oli tyyntä ja tuntui lämpimältä. Kuun valaisemassa metsässä on ihan eri tunnelma kuin päivänvalossa. Kuusitiheiköt näyttivät pelottavan pimeiltä, mutta harvemman metsän ja pikkuaukeat Kuu valaisi niin, että näki melkein yhtä kauas kuin päivällä. Kummitusmaisen kelmeässä valossa tuntui jännältä.
— Otin sukset jalasta ja kiipesin ylös mäelle. Tuulen kuljettama lumi sai aukean näyttämään maitomaiselta satujoelta, jonka vastarannalla vuoren juurella pilkisteli valo satumökin ikkunasta. Olin jättänyt vinttikamariini valon majakaksi itselleni. Mäen laella tuuli kylmästi, mutta vasta kun nenänpääni lakkasi kipristelemästä, maltoin laskeutua alas metsän suojaan. Lämmitin nenää paljaassa kämmenessäni. Ehdin jo pelästyä, että se oli paleltunut mustaksi kuin takavuorten erakon nenä, mutta sitten tunto palasi.
— Nyt muistan. Nenäsi punoitti vielä seuraavana aamuna. Kerroit sen paleltuneen, kun rakensit lumimajaa Siaslan kanssa, äiti sanoo. — Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en ollut huomannut paleltumaa jo illalla.
— Ja minä pelkäsin, että kyselet lisää ja seikkailuni paljastuu. Muistan vieläkin jännityksen.
— Minäkin muistan tarkasti monta vaarallista tempausta ja monta töppäystä, joita olen tullut tehneeksi. Tuollaiset muistot ahdistavat, mutta enpä ole tullut tehneeksi samoja virheitä toista kertaa.
— Olen vähän epäillytkin, etteivät äiditkään ole virheettömiä, Keala sanoo ja tönäisee leikkisästi äitiään.
— Mäeltä takaisin tullessani kävin Siaslan ja minun lumimajassa. Minun teki mieli nukkua siellä hetki, mutta pelkäsin, etten herää ennen aamua ja paljastun.
Äiti rutistaa Kealaa: — Olisit voinut paleltua kuoliaaksi. Lumimajanne oli parilla kuusenhavulla peitetty kuoppa lumessa.
— Meidän mielestämme se oli vankka ja suojaisa. Laitoimme monta tuuheaa kuusenoksaa katoksi ja lapioimme lunta oksien päälle lämmöneristeeksi. Vaari oli opettanut, että lumi on hyvä lämmöneriste.
Keala osoittaa ylös kotitalon takana olevalle rinteelle ja kysyy äidiltä: — Tiesitkö, että isompina rakensimme Siaslan kanssa salaisen majan kallion onkaloon tuolle tasanteelle?
— Ette te kovin isoja olleet ettekä kovin hyviä pitämään salaisuuksia. Minua pelotti päästää niin pieniä tyttöjä kiipeämään sinne. Rinne on jyrkkä ja tasanne korkealla, mutta isä vakuutti, että pärjäätte kyllä eikä ollut huomaavinaan, kun raahasitte vuorelle lautoja ja työkaluja.
— Ladoimme onkalon suulle kivistä – niin isoista kuin jaksoimme kantaa – paksun seinän, jonka kolot tilkitsimme sammalella. Laudoista teimme oven ja palan kattoa lipaksi luolan suulle. Kylän kauppiaalta saimme kaksi kaupan takapihalla lojunutta pientä ikkunaa. Hän ei edes kysellyt, mihin tarvitsimme niitä. Varoitteli vain, että jos ne menevät rikki, sirpaleet ovat vaarallisen teräviä.
— Meillä on majasta monta hyvää muistoa. Kevään ensimmäiset pälvet ilmestyivät meidän majamme seinustalle – rinne aukeaa suoraan etelään. Kesällä lojuimme kukkaniityllä majan edustalla ja lueskelimme. Joskus kiikaroimme laakson elämää. Syyssateiden ropinaa kuuntelimme majamme suojissa. Pimeällä poltimme öljylamppua. Vietimme monta talvista pyrypäivää majan kamiinan lämmössä, Keala muistelee. — Kerran hikisen hiihtolenkin jälkeen pesimme itsemme ulkona lumessa ja lämmittelimme alasti kamiinan vieressä.
Äiti silittää Kealaa hartioista: — Hyrr. Peseydyitte lumessa. Olitte alasti kalseassa luolassa.
— Vähän aikaa. Kamiinan lähellä, Keala puolustelee ensin arasti, mutta jatkaa varmemmin:
— Kuivattelu oli ihan järkevää ja kamiina lämmitti tosi hyvin. Lämmittelimme kylki kyljessä peiton alla. Tuli mukava olo.
Äiti puistelee päätään. Ei tuomitsevasti, kevyt hymy huulillaan. — Kamiina pelotti minua ja Vaarin mielestä teidän ei olisi pitänyt antaa polttaa puita ja tuottaa turhaan kasvihuone- ja hiukkaspäästöjä. Onneksi en tiennyt, että teillä oli öljylamppukin.
— Löysimme lampun ja öljyä tuolta vajan ullakolta, Keala sanoo ja viittaa peukalollaan olkansa yli. — Näytti romulta, mutta saimme toimimaan. Tiesimme, ettei öljyä saa polttaa, mutta ajattelimme, että vanha öljy sopii polttaa loppuun.
— Löysitte Mummin hätätilannevaraston.
Vaari ja Mummi istuvat vajan päädyssä Kealan matka-arkulla. Isä seisoskelee vieressä. Mummi vilkaisee vajan etuseinustalle ja sanoo Vaarille:
— Äidin ja tyttären jäähyväiset. Hellyttävää.
Pikkuveli vilkuilee taivaalle ja kahlaa tämän tästä kinosten halki aukealle nähdäkseen laajemmalle, mutta palaa aina Vaarin ja Mummin luo. Haluaa nähdä liitokopterin ensimmäisenä, mutta ei halua menettää mitään toisten jutuista.
Mummi huokaisee, varmistaa, että Keala on kuulomatkan ulkopuolella ja sanoo:
— En pääse eroon tunteesta, että matkustelu on jotenkin väärin. Haluan, että Keala pääsee näkemään maailmaa, mutta matka toiselle mantereelle tuntuu epäreilulta niitä kohtaan, jotka eivät tuhlaa luonnonvaroja matkusteluun, vaikka mieli tekisi maailmalle.
— Matkustelu ei haaskaa luonnonvaroja eikä saastuta. Ilmalaivat ja liitokopterit liikkuvat aurinkosähkön ja ilmavirtausten voimalla, Pikkuveli alkaa selittää. — Vain sairaankuljetuksissa käytetään polttoainetta, jos on ihan pakko, mutta niin pienen biopolttoainemäärän tuottaminen ei juurikaan työllistä, saastuta eikä vie paljoakaan tilaa elintarvikkeiden tuotannolta.
— Olet varmaan oikeassa, Mummi huokaa, — mutta silti matkustelu tuntuu väärältä. Tietäminen ja tunteminen ovat kaksi eri asiaa, Mummi sanoo ja lisää hetken mietittyään:
— Entä jos emme tiedä kaikkea matkustelun haitoista?
Vaari potkaisee lumesta pistävää risua ja murahtaa karhealla äänellään:
— Kaikenlaisten kulkurakkineiden rakentaminen kuluttaa luonnonvaroja ja työllistää ihmisiä. Joidenkin on joskus matkustettava, mutta ei se ilmaista ole.
Pikkuveli tuhahtaa: — Teidän ajatuksenne ovat muinaisilta ajoilta ennen GaiaOptia aivan kuin siinä romaanissa, jonka Mummi antoi minulle luettavaksi. Eristäydyttiin sanctumeihin, elettiin köyhästi pienimuotoisissa omavaraistalouksissa, hytistiin kylmissä majoissa eikä uskallettu tehdä mitään. Pelättiin, että loppukin luonto tuhoutuu, jos tekee kunnon nuotion tai syö mitään muuta kuin omin käsin kasvatettuja juureksia ja papuja.
— Tuollaistako kirjassa väitettiin? Mummi ihmettelee. — Muistaakseni siinä kuvattiin, miten sekasorron ajan ihmiset uhrautuivat ja säästivät luonnonvaroja tulevia sukupolvia – siis meitäkin – varten.
— Minun pitää valikoida sinulle luettavaksi tieteellisiä tutkimuksia menneistä ajoista, Vaari sanoo Pikkuveljelle. Romaanit ovat tuntemusten puuroa. Ne eivät perustu tosiasioihin eivätkä järkevään ajatteluun.
— Tunteiden puuro ohjaa ihmisiä, Mummi mutisee. — Sitä jos ymmärtäisimme paremmin, kaikki järjestyisi.
Pikkuveli ryhdistäytyy seisomaan koko mittaansa, katsoo matka-arkulla istuvaa Vaaria silmiin ja julistaa:
— GaiaOptiin on talletettu kaikki oleelliset tiedot luonnonvaroista. Sen avulla voi laskea, mitä ihmiskunnan kannattaa rakentaa. GaiaOpti on osoittanut monet aiemmista peloista turhiksi kehityksen jarruiksi.
— "Kaikki oleelliset tiedot talletettu". Ei ole mahdollista, Vaari tuhahtaa. — Minun mielestäni ei pitäisi luottaa jonkun tietokoneohjelman laskelmiin siitä, paljonko luonnolta uskaltaa ryöstää. On parempi säästää, säästää ja säästää edellisten sukupolvien malliin.
Mummi nyökkäilee: — Niin. Vaikka joudumme säästämään kaikesta, elämme jo paljon mukavammin kuin ihmiset Sekasorron Kaudella. Hyvinvointia on jo riittävästi.
Pikkuveli vilkaisee arasti Mummia, katsoo sitten Vaaria ja sanoo jämäkästi: — Hyvinvointi on lisääntynyt, koska on opittu säästämään järkevästi. Vanhanaikainen säästäminen oli tuhlaavampaa kuin nykyaikainen GaiaOptin tukema luonnonvarojen hoito. GaiaOptin avulla on keksitty keinot elvyttää luonto ja silti elää mukavasti.
— Vanhanaikaista tai ei, mutta minun mielestäni kaikilla ihmisillä pitää olla säästämisen vaisto, Mummi sanoo pehmeästi. — Pienestä pitäen lapsille pitää näyttää mallia säästämisestä. Voi vaikka selittää ääneen, miten säästää.
— Tiedetään, sanoo Pikkuveli:
"Tätäkään papumuhennosta emme heitä hukkaan, vaikkei se sinulle tänään maistunutkaan."
"Tuuletetaan nopeasti ristivedolla, niin rakenteet eivät ehdi jäähtyä eikä lämpöä mene niin paljoa hukkaan."
"Komposti pitää levittää pensaille huolellisesti tasan niin, että ravinteita ei valu hukkaan."
"Näistä housuista ei ole enää paikattavaksi. Leikkaan vähiten kuluneet kohdat talteen paikkamateriaaliksi."
Vaari vilkaisee Mummia melkeinpä hellästi, ilman tavallista väsynyttä ärtymystä: — Joissain asioissa kehityksestä on ollut hyötyä, mutta Mummin asenneta tarvitaan. Tuhlaus karkaa käsistä, jos aletaan uskotella, että GaiaOptin avulla voimme huoletta elää mukavaa elämää. Yleensä optimismi on johtanut suuriin virheisiin.
— GaiaOpti ei ole optimismia vaan tieteellistä optimointia.
Mummi katsahtaa ystävällisesti pikkuveljeä: — Totta varmaan, mutta monta kertaa paljon ihmisiä on kuollut, kun on toimittu tieteen viisauksien mukaan ja sitten on tapahtunut jotain, mitä tiede ei ole osannut ennakoida.
— Epätieteelliset uskomukset ovat aiheuttaneet paljon enemmän vahinkoa, Pikkuveli puuskahtaa.
— No joo, Vaari myöntelee. — Toisin kuin uskomukset tiede sentään korjaa virheitään ja kehittyy, joskin harmittavan usein vasta, kun jokin onnettomuus osoittaa nykytieteen vajaaksi. Siksi uusia asioita pitää kokeilla pienesti ja hosumatta. Pieni onnettomuus riittää tieteen kehittämiseen eikä tapa kaikkia. Kokeilujen seurauksia pitää jaksaa odotella, koska onnettomuus ei välttämättä ole äkkikuolema vaan esimerkiksi joukko ikäviä mutaatiota perimässä, ei välttämättä valtava räjähdys vaan vuosisatoja vaivihkaa etenevä elinolojen heikkeneminen. Hiipien liikkeelle lähtevä vahinko, jota on mahdoton pysäyttää sitten, kun se viimein huomataan.
— Maailman luonnonvarojen hallintaa ei voi kokeilla pienesti eikä meillä ole aikaa odotella, Pikkuveli sanoo ja vilkaisee vieressä seisoskelevaa isää.
Isä on verkkaisesti tallonut lumeen tasaista aluetta kuin olisi ollut omissa mietteissään, mutta hän on kuitenkin nyökkäillyt tai puistellut päätään keskustelun äänekkäimmissä kohdissa.
Nyt isä vain kohauttaa hartioitaan epämääräisesti ja vilkaisee odottavasti taivaalle.
— Tietääkö GaiaOpti, miten paljon meille tuntemattomat ihmiset joutuvat ahertamaan Kealan matkan hyväksi? Mummi kysyy.
— Niinpä, Vaari sanoo. — Ilmalaivoja pitää jonkun ohjata, niitä pitää rakentaa, huoltaa ja korjata. Ylenmääräinen raataminen tylsien töiden parissa tekee ihmisistä tunteettomia zombeja, jotka eivät osaa kuin puurtaa sokeasti valmiin kaavan mukaan.
— Mutta onhan isäkin töissä ilmalaivatelakalla. Olen luullut, että isän työ on hauskaa ja mielenkiintoista, Pikkuveli sanoo ja vilkaisee ensin isää ja sitten taivaalle isän katseen suuntaan. — Minä ainakin haluaisin lentää ilmalaivoilla ja rakentaa ja korjailla niitä.
Vaari puistelee päätään ja sanoo verkkaisesti pohdiskellen: — Hauskaa tai ei, liikaa tylsiä töitä tekevät ihmiset zombiutuvat ... Eivät enää keksi mitään uutta mielenkiintoista tai edes hyödyllistä ... Menettävät innostuksensa ja kykynsä luovaan ajatteluun ... Eihän heillä edes ole aikaa inhimilliseen ajatteluun ... Jos ei koskaan ole aikaa antaa ajatustensa vaellella vapaasti, tylsistyy.
Vaari on oikeassa, Mummi sanoo: — Jos puurtaa liikaa toisten ihmisten mukavuuden, matkustelun tai muun turhanaikaisen huvittelun parissa, saattaa tulla tyytymättömäksi ja menettää rakkautensa Ubuntuun. Ihmisillä pitää olla aikaa jutella maailman menosta ja juoruilla ihmisten elämästä innostuakseen vaalimaan Ubuntua.
Pikkuveli vilkaisee isää, joka yhä vain talloo yksitoikkoisin askelin lunta.
— Isä, onko työsi zombiuttavaa?
Isä kääntyy katsomaan Pikkuveljeä kysyvän näköisenä.
— Onko työsi tehnyt sinusta zombien? Pikkuveli toistaa.
— Zombien? … Työ? … Mietiskelin vallan muita juttuja … Joskus täytyy tehdä kovasti töitä, mutta ei se haittaa, jos työ on tärkeää, isä vastaa ja jatkaa:
— Kun työn tylsyys alkaa harmittaa liikaa, yritämme keksiä jonkin hauskemman tavan suoriutua siitä. Ellemme keksi, pidämme tauon ja menemme vaikka pelaamaan palloa.
— Toisinaan rakentelemme pienoiskokoisia uudenlaisia lentolaitteita. Niitä on hauska viritellä ja lennätellä. Tavallaan työtä sekin. Joskus rentoudumme haaveilemalla utopistisista tavoista kuljettaa tavaroita ja ihmisiä. Suunnittelu on osa työtämme ja suunnittelua se on haaveilukin.
— Osallistumme säännöllisesti mielteistön keskusteluihin luonnonvaroista ja uusista keksinnöistä. Puolet ajasta puurramme tylsiä hommia, toisen puolen haaveilemme paremmasta tulevaisuudesta ja aina välillä leikimme. Ei meistä zombeja tule.
Vajan aukion puoleisella edustalla Keala ja äiti katselevat maisemaa kädet toistensa ympärillä. — Tulee mieleen monia mukavia muistoja, Keala sanoo. — Tunnelmia, tapahtumia, …
"On se mahdollista!"
Pikkuveljen huudahdus katkaisee Kealan muisteloinnin. Keala käännähtää katsomaan vajan päädyssä kiivaasti keskustelevia Pikkuveljeä, Vaaria, isää ja Mummia:
— Aina, kun ehdin luulla noiden kahden löytäneen yhteisymmärryksen, inttäminen alkaa uudestaan.
— Ai, Pikkuveljen ja Vaarin kiistely harmittaa sinuakin.
— Pikkuveli on innostunut tarinoista, joissa viisaat tarmokkaat sankarit korjaavat maailman hyväksi, haaveilee kai itsekin sankaruudesta, Keala arvelee. — Vaari taas tuntuu väittävän, ettei sankareita ole eikä mistään tule mitään. Mitä pahaa Pikkuveljen unelmissa on?
— Ehkä Vaari pelkää, että innostuksensa ja itseluottamuksensa voimin kokemattomat nuoret tekevät samanlaisia ajattelemattomuuksia kuin menneet sukupolvet, äiti sanoo. — Vaari haluaa muistuttaa vaaroista. Hänkin on tehnyt virheitä.
— Vaari sanoo, ettei pidä tyrkyttää omia ajatuksiaan muille. Pitää kuunnella ja kysellä kunnes ymmärtää, mitä ja miten toiset ajattelevat ja miksi.
— Viisas neuvo, äiti nyökkää.
Keala nostaa kättään merkiksi siitä, että pääsi vasta alkuun:
— Mutta noudattaako Vaari viisasta neuvoaan? Kuunteleeko Vaari Pikkuveljeä? Ei hän ainakaan ymmärrä mitään Pikkuveljen ajatuksista eikä tunteista. Ja mitä väliä sillä on, mitä Pikkuveli ajattelee. Eiväthän Pikkuveljen mielipiteet vaikuta mihinkään.
— Ehkä Vaari pelkää, ettei ole enää neuvomassa, kun Pikkuveli on aikuinen, äiti arvelee. Hetken mietittyään hän lisää:
— Kaikesta on hyvä keskustella pientenkin lasten kanssa. Vaikkeivät paljoa ymmärtäisikään, tottuvat ajatukseen, että asioista keskustellaan. Mitä puhumme ja mihin sävyyn, herättää pienessäkin fiiliksiä. Asenteistammekin välittyy jotain. Aikuisten tapa olla ja jutella lasten kanssa vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia heistä tulee.
— Voi ei, Keala huudahtaa. — Pikkuveli ei takuulla innostu noudattamaan Vaarin tyylillä esitettyjä elämänohjeita, mutta Pikkuveli saattaa oppia Vaarin kaltaiseksi inttäjäksi.
Äiti naurahtaa ja rutistaa Kealaa. — Ystävällisempi jutustelu ehkä tosiaankin kasvattaisi Pikkuveljeä mukavampaan suuntaan.
Keala katselee mietteliäänä Kuun valaisemaa rinnettä, jolla hänen ja Siaslan maja on. Iso lintu lehahtaa äänettömästi lentoon lähipuusta.
— Oiih, äiti hätkähtää. — Taidamme häiritä pihapöllömme saalistustouhuja.
— Ei ollut tarkoitus, Keala sanoo omissa mietteissään.
— Toisinaan kun olemme jutelleet majassamme aamuyöhön asti, minusta on tuntunut, kuin Siasla olisi saanut minut jotenkin valaistumaan. Joskus kuin möhkäle sumussa tarkentuisi kotitaloksi, joskus kuin ajatukset tekisivät täyskäännöksen samalla lailla kuin maailma tekee täyskäännöksen, kun eksyksissä näkee tutun maamerkin ja älyää kävelevänsä aivan väärään suuntaan.
— Siasla kuuntelee ja kyselee – välillä aika hankaliakin – mutta Siasla ei intä, Keala jatkaa. — No, ehkä joskus ihan vähän. Siasla on oikeasti kiltti ja kiltille on helppo paljastaa ajatuksensa. Minun tulee ikävä Siaslaa.
Keala rutistaa äitiä ja sanoo arasti:
— Tietysti sinuakin. Ja muita.
Näyttää kuin Kealan ja äidin halaus sisältäisi kaiken sen hyvän, mitä heidän välillään on. Sen keskeyttää vajan päädystä kuuluva Pikkuveljen huudahdus:
"EcoCityssä rahan annetaan ohjata".
— Halaus tuntuikin liian hyvältä ollakseen koko totuus perheemme elämästä, äiti huokaa.
Pikkuveli selittää kiivaasti EcoCityn elämää: — Jokainen saa työstään palkkaa, jolla voi ostaa ruokaa, vaatteita ja mitä muuta tarvitsee. Koska raha on puolueeton, sen oikeudenmukaisuuteen voi luottaa. EcoCityläiset voivat huoletta ostaa toistensa palveluksia pelkäämättä, että työllistävät kaverinsa zombeiksi ja he voivat huoletta kuluttaa luonnonvaroja pelkäämättä, että ne loppuvat.
— Entä jos kaikille ei ole tarpeeksi järkevää työtä tehtäväksi? Mummi kysyy. — Entä jos välttämättömiin töihin kuluu pari kolme päivää viikossa. Jos joku tekee ahneuksissaan töitä koko viikon, toinen jää ilman työtä ja ruokarahaa. Pitääkö niiden, joille ei riitä järkevää työtä, keksiä itselleen jotain turhaa tekemistä?
— Kuka sellaisesta maksaisi, Pikkuveli sanoo tarmokkaasti. — Ei tietenkään …, Pikkuveli aloittaa, mutisee jotain ja vaikenee.
— Niinpä. Vaari tuhahtaa. — Ja kuka pitää huolen luonnon ja nykyisten ja vielä syntymättömien ihmisten hyvinvoinnista ja oikeudenmukaisuudesta yleensä, jos ihmiset kuluttavat seurauksia miettimättä kaikkea, mitä mieli tekee ja mihin heillä sattuu olemaan rahaa? Joku näkymätön rahakeijuko?
— Kaikelle tulee automaattisesti oikea hinta sen mukaan, mitä on saatavissa, mitä ihmiset haluavat myydä ja ostaa ja mihin heillä on varaa, Pikkuveli selittää virallisella, mutta pikkuisen epävarmalla äänellä.
— ”Jostain tulee kaikille maailman ihmisille automaattisesti juuri sellaiset halut ja juuri sopivasti rahaa ostaa, että kaikki kääntyy hyväksi.” Kuulostaa kuin tosiaankin uskoisivat rahakeijuun, Vaari puuskahtaa ja alkaa saarnata:
"Miten rahakeiju voisi tietää järkevän hinnan metsiemme puille, tasangon kupariesiintymän malmille, kaivosmiehen työlle ja kaikelle muulle.
Jos hakkaamme liikaa metsää, eroosio vie laaksostamme ruokamullan. Saisimme rahaa, mutta voisiko seuraava sukupolvi ostaa mullan takaisin? Mihin hintaan? Riittävätkö perintörahat?
Jos kuparia tuhlataan joutavaan eikä kierrätetä huolella, se loppuu. Ihmiset ansaitsisivat rahaa säkkikaupalla, mutta sähköjohtoa ei olisi kaupan.
Jos tekee liikaa tylsiä töitä, muuttuu tylsäksi robotiksi. Mitä tylsä robotti tekee repullisella rahaa? Mitä kukaan tekee rahalla, jos kaikki elämälle välttämätön on tuhlattu?"
— Minuakin EcoCityläisten uudet ajatukset huolestuttavat, Mummi huokaa. — Jos kaikella pitää olla hinta, mikä on sopiva hinta puhtaalle ilmalle, jota hengitämme tai sadevedelle, jota juomme ja joka kastelee peltomme? Keille niistä maksettaisiin? Millä perusteella? Miten varmistettaisiin, että kaikilla on riittävästi rahaa hengittää, juoda ja syödä? Entä tulevien sukupolvien toiveet ja tarpeet? Miten tulevien sukupolvien kanssa käydään kauppaa luonnonvaroista?
— En ymmärrä, mitä vikaa EcoCityn rahassa on? Käytämmehän mekin rahaa, Pikkuveli kyselee.
— Käytämme rahaa maksuvälineenä, mutta emme usko rahakeijuun vaan ajattelemme itse, Vaari sanoo. — Seuraamme luonnonvarojen käyttöä ja kierrätystä niin, että jokainen näkee, keneltä voi oppia lisää säästämisestä. Keskustelemme jatkuvasti siitä, mikä on reilua ja hyväksi paitsi laaksomme asukkaille myös muulle maailmalle ja tuleville sukupolville. Näin meille syntyy yhteinen näkemys siitä, mikä on reilua ja järkevää ja mikä on sopiva hinta mistäkin.
— Perheen sisällä ja kyläläisten kesken voitte keskustella, mutta miten koko maailma voi keskustella ja sopia, mikä on reilua? Pitää antaa rahan ratkaista, Pikkuveli sanoo.
— Maailmanlaajuista Ubuntua vahvistetaan koko ajan kaikin keinoin, Mummi huomauttaa. — Vaikealta se kyllä näyttää.
Ehkä GaiaOpti voisi auttaa! Pikkuveli innostuu. — Kun se tietää kaiken maailman luonnonvaroista ja ihmisten toiveista ja tarpeista, se voisi määrätä kaikelle reilun hinnan ja hoitaa kaupankäynnin puolestamme.
— "Kun GaiaOpti tietää", Vaari tuhahtaa. — Toistaiseksi GaiaOpti ei ole ainakaan minulta kysynyt, mikä on minun mielestäni tärkeää.
— Ei GaiaOpti tivaa väkisin, mutta kuuntelee ja keskustelee – omalla tavallaan. Minä olen äänestänyt monesta asiasta ja kommentoinut montaa juttua, Pikkuveli sanoo. — Harmi kyllä GaiaOpti tietää ikäni, eikä siksi pane paljoa painoa mielipiteilleni. Vielä.
Mummi taputtaa rauhoittavasti Vaaria olalle ja sanoo Pikkuveljelle:
— Käypä vilkaisemassa, joko aukiolta näkee liitokopterin valoja.
Vaarin silmät painuvat kiinni ja hän kallistaa päänsä Mummin olkaa vasten. Nukahti heti tarmokkaan väittelyn jälkeen. Vaarilla ei ole kaikki hyvin, Mummi huolehtii.
Ei resurssien jakamista uskalla yksin GaiaOptille jättää, Pikkuveli mutisee palatessaan aukiolta. — Kauppaa pitää käydä.
Pikkuveli ei huomaa Mummin varovaista hyssyttelyä vaan jatkaa äänekkäämmin:
— Vaari, oletko perehtynyt kunnolla EcoCityn ajatuksiin? Eivät he mihinkään rahakeijuihin usko.
Vaari havahtuu istumaan ja katsoo kysyvästi Mummia.
— Pikkuveli pohdiskelee EcoCityn touhuja.
— Niin. Mikä ero loppujen lopuksi on meidän ja EcoCityn rahalla? Pikkuveli kysyy.
Vaari vilkaisee Mummia. — Ei hätää. Torkahdin. Väsyttää herätys keskellä yötä. Eikö sinuakin?
— Ecocityn raha ...
Vaari vilkaisee väsyneesti Pikkuveljeä: — Ei raha ole ongelma vaan asenne. En nyt jaksa yrittää selittää paremmin. Ymmärrät isompana, varsinkin jos EcoCityn ajatukset pääsevät leviämään. Silloin tosin on jo myöhäistä.
Äiti vilkaisee muuta joukkoa vajan päädyssä ja sanoo Kealalle:
— Kuulostaa kuin kiistelisivät vieläkin. Jekutetaan ne lopettamaan. Katso tuonne kuin näkisit jotain mielenkiintoista, äiti sanoo osoittaen Kuun valaisemia lumisia vuorenhuippuja laakson vastakkaisella rinteellä peltoaukean ja Kealan 'vuoren' takana.
Keala kääntyy tähyilemään äidin osoittamaan suuntaan, osoittaa vuorenhuippuja ja hihkaisee innostuneesti.
Isä lopettaa lumen tamppaamisen, vilkaisee Kealaa ja kääntää katseensa Kealan osoittamaan suuntaan. Kun Mummi alkaa tähyillä taivaalle, Pikkuveli ja Vaarikin huomaavat jotain olevan meneillään.
— Missä? Pikkuveli huudahtaa.
— Minä en näe mitään, isä sanoo.
— Kaunis kuutamo, eikö totta, äiti huutaa Pikkuveljelle.
Isä naurahtaa. Pikkuveli sanoo pöh. Sitten kaikki hiljenevät ihailemaan maisemaa ja odottamaan.
Ubuntu
Ubuntu on yksi Teollisen Kukoistuksen Kaudelta säilyneistä sanoista, jonka nykymerkitys vastannee jossain määrin alkuperäistä. Kaikki eivät tarkoita Ubuntulla samaa, mutta jonkinmoista yhteisöllisyyttä sillä yleensä tarkoitetaan.
"Ubuntu? Olisin jotenkin vähemmän minä ilman kavereita.
Yhdessä on mukavaa. Paijaamme toisiamme."
"On järkevää ja mukavaa tehdä töitä yhdessä, talkoilla. Yksi osaa yhtä, toinen toista. Opimme toisiltamme."
"Tunnemme toistemme toiveet. Tulee hyviä yhteisiä päätöksiä. Melkein aina jokainen saa tehdä, mikä tuntuu itsestä hyvältä ja järkevältä."
"Olemme ystäviä keskenämme, välitämme toisistamme. Kenenkään ei ole hyvä olla, jos jonkun ei ole hyvä olla."
"Jakaminen. Ubuntu on jakamista."
"Ubuntun vastakohta? Onko joskus ollut porukoita, joissa jotkut ovat määräilleet toisia? On pitänyt uhrautua jonkun systeemin tai sellaisen takia? Tai ettei olla oltu kaikki kavereita, vaan jokaisen on pitänyt yrittää itse kahmia osuutensa maapallon resursseista?"
Nykymaailmassa kaikki uskovat olevansa barbarian vuosisatojen jalostamia Ubuntu-ihmisiä.
Tuolta se tulee, Pikkuveli huudahtaa paikallaan hyppelehtien.
Hetken tähyiltyään muutkin erottavat neljää vilkkuvaa valoa ja niiden rajaaman liitokopterin siluetin: Virtaviivaisen litteänoloisen rungon keulassa ja perässä on pitkät sirot siivet.
Liitokopteri lähestyy loivassa laskussa ensin laakson suuntaisesti ja kaartaa sitten sulavasti kohti vajaa. Lumi alkaa pölistä liitokopterin alla ja sen vauhti hidastua. Silti odottajien mielestä kopteri lähestyy melko lujaa.
Viidenkymmenen metrin päässä vajasta liitokopteri nostaa keulaansa ja pöläyttää ilmoille sankan lumipilven. Pikkuveli loikkii kinosten halki vajan taakse suojaan. Vähemmän ketterät odottajat kyyristyvät ja kääntävät selkänsä pyrylle.
Moottorien hurina vaimenee kuulumattomiin ja liitokopteri alkaa erottua ohenevan lumipöllyn seasta.
— Automaattiohjaus teki energiatehokkaan jarrutuksen, Pikkuveli puuskuttaa tietäväisenä rämmittyään takaisin muiden luo.
Keala saattajineen lähtee tarpomaan kohti liitokopteria. Liitokopterin perästä avautuu luukku, joka kääntyy alas portaiksi ja tyttömäinen hahmo kömpii ulos luukusta ja laskeutuu maahan. Hahmo epäröi hetken, heittäytyy lumeen tekemään lumienkelin, kirkaisee ja kipaisee takaisin portaille.
— Tulkaa äkkiä sisään, hahmo viittilöi.
— Vairea! Keala ilahtuu. — Vairea on yksi meistä leiriohjaajista, Keala sanoo nopeasti äidille ja alkaa juosta rämpiä lumen halki konetta kohti.
Äiti astelee Kealan jäljissä. Isä auttaa Pikkuveljeä juoksuttamaan pulkan koneelle. Mummi ja Vaari lähtevät seuraamaan verkkaisemmin.
— Onko tuo lentäjä niitä Kealan kavereita? Uskaltaako Kealan päästää 14-vuotiaan kyytiin? Vaari mutisee.
— Tulkaa äkkiä lämpimään, Vairea touhuaa. — Anteeksi, jos jouduitte odottamaan pitkään noin kylmässä.
— Keittiön ikkunastakin olisimme nähneet milloin tulet, mutta Keala ei malttanut pysytellä sisällä.
— En halua, että minua joutuu odottamaan.
Vairean alkaessa sulkea liitokopterin luukkua, Mummi huudahtaa: — Missä Pikkuveli on?
Pikkuveli seisoo vasemmanpuoleisen takasiiven alla. Siiven takareuna on laskeutumista varten kääntynyt niin, että siiven yläpintaan vieri viereen kiinnitetyt sähkökäyttöiset turbiinit osoittavat suoraan alas. 1, 2, … 5. Pikkuveli vilkaisee etusiipeä. Yhtä monta turbiinia.
Takasiipi on kiinni rungon alaosassa, mutta kopteri seisoo niin korkeilla jaloilla, että Pikkuveli joutuu kurottamaan yltääkseen koskettamaan turbiinin poistoaukon reunaa. Ei ihan polta. Pikkuveli kurkistaa turbiinin sisälle. Turbiinien siipien välistä pilkistää tähtitaivas. Pikkuveli laskee turbiinissa olevan kaksitoista siipeä. Siipien muodosta ei näin pimeässä saa selvää, eikä Pikkuveljen käsi ulotu tunnustelemaan niitä.
— Ei kai joku turbiineista ole nielaissut pöllöä? Vairea huikkaa oviaukosta Pikkuveljelle.
— Anteeksi. Tulen heti. Halusin vain nähdä, millaisia nämä turbiinit ovat. Saitko alas tullessa paljon jarrutusenergiaa talteen?
— Kohtalaisesti. Taidat tietää, miten liitokopteri toimii.
— Tiedän. Normaalilennossa siivekkeet ovat vaakatasossa ja turbiinit siiven päällä. Turbiinien imu lisää siiven kantokykyä, varsinkin hitaasti lennettäessä. Laskussa siivekkeet turbiineineen käännetään puhaltamaan alas. Sait lumen pölisemään tosi komeasti. Ylhäältä alas liitäessä jarrutusenergiaa voi kerätä talteen kääntämällä turbiinit siiven alle takaperin.
— Aivan oikein, mutta mitä enemmän jarruttaa, sitä enemmän siiven virtaukset häiriintyvät. Jos haluaa ottaa kunnolla jarrutusenergiaa talteen, kannattaa liukua jyrkästi alas. Matalalla energian talteenotto ei ole turvallista.
Suljettuaan kopterin luukun Vairea kiinnittää isän kanssa Kealan matka-arkun koneen lattiaan. Isä kopsauttaa päänsä kattoon kolmasti. Vairea tarkistaa huolella kaikki kiinnitykset:
— Ei rysähdä niskaan ihan pikku kiepsahduksessa.
Sitten Vairea lähestyy varovasti Kealaa.
— Etäläsnä-tuttujen ensimmäinen oikea tapaaminen, Vairea sanoo. — En malttanut odottaa ilmalaivassa vaan pyysin luvan tulla poimimaan sinut.
Hetken emmittyään Vairea halaa Kealaa ja alkuun päästyään ujuttautuu halaamaan vuorotellen jokaista liitokopteriin ahtautunutta Kealan saattajaa. Varsinkin Vaari ja Pikkuveli hämmentyvät halailusta.
Matka-arkku ensin, sitten ihmiset, Mummi miettii. Onko Vairea asiakeskeinen vai kohteliaan varovainen? Ei ujo ainakaan kun tuolla lailla halailee.
— Koettakaa löytää istumapaikka, Vairea kehottelee.
Mummi ja Vaari istahtavat Kealan matka-arkulle, äiti ja Keala istahtavat lattialle toisiaan vastapäätä koneen runkoon nojaten ja isä istahtaa äidin viereen. Pikkuveli livahtaa lentäjän paikalle tarkkailemaan tutkan kuvaruutua kuin lentäjä ikään.
— Tuo pitkulainen täplä on ilmalaivamme, Vairea selittää Pikkuveljelle. — Se on tullut tuota vihreää viivaa pitkin ja tämä keltainen viiva on sen lentosuunnitelma. Kun ilmalaiva ehtii tähän punaiseen ympyrään, Kealan ja minun on lähdettävä. Siihen menee puolisen tuntia.
— Lumi näytti pumpulilta. En tiennyt, että se on näin kylmää ja märkää ja tunkeutuu joka paikkaan, Vairea valittelee ja näyttää kuin alkaisi riisua vaatteitaan, mutta tyytyykin vain puistelemaan niitä ja kaivelemaan lunta kauluksen alta, hihoista, vyötäröltä ja kengistään.
— Etkö ole aiemmin nähnyt lunta? Luulin sinun käyneen kaikissa maailman kolkissa, Keala hämmästelee.
— Nykymaailmassa lunta on vain aivan maailman äärikolkissa. Asut oudommassa paikassa kuin tiedätkään.
— Ehkä mekin pääsemme lopullisesti eroon lumesta lähivuosina, Vaari sanoo sarkasmia tavoitellen. — Vielä minun lapsuudessani lunta tuli tasaisesti pitkän talven kuluessa. Nykyään muutaman päivän pyry voi tuoda yhtä paljon lunta kuin aiemmin kertyi koko talven aikana, mutta lämpöaalto ja vesisade saattavat sulattaa paksutkin kinokset viikossa vaikka keskellä talvea. Joinakin talvina pyryjä ja lämpöaaltoja tulee ja menee muutaman viikon välein, toisina talvina lunta ei tule lainkaan.
— Vain muutama sata vuotta sitten laaksomme oli ikijään peitossa, Pikkuveli huikkaa lentäjän istuimelta. — Nyt enää korkeimmilla huipuilla on jäätikön rippeitä. Ehkä muutamassa sadassa vuodessa merivirrat kääntyvät niin, että täällä tulee taas kylmempää.
Kealan saattajat raottelevat haalariensa vetoketjuja, mutta Keala nousee seisomaan ja riisuu kokonaan haalarinsa, saappaansa ja rukkasensa ja ojentaa ne isälleen:
— Viikunakeitaalla on ainainen kesä. Tennareissa ja t-paidassa tarkenee.
— Ajatella, että vuosisatoja sitten aavikoituneeseen sademetsään on saatu perustettua Viikunakeitaan kaltainen paratiisi, isä sanoo.
Vairea vilkaisee Kealaa hämmästyneenä. Keala virnistää:
— Isä ei ole ehtinyt perehtyä kunnolla Viikunakeitaan olosuhteisiin. Isä, ei se ole ihan paratiisi. Kupolien ulkopuolella voi piipahtaa t-paidassa, mutta ei työskennellä ilman auringon säteilyä heijastavaa valkoista suoja-asua ja pölyltä suojaavaa naamaria.
— Hyvänen aika, miksei minulle ole kerrottu, äiti päivittelee.
Äiti on udellut Kealalta, millainen tyttö Vairea on ja millaisia ovat muut tiedeleirin ohjaajiksi lupautuneet nuoret.
— Mukavia, on Keala vastannut ja näyttänyt, millaisia iskulauseita he ovat keksineet leirin ohjelmaa suunnitellessaan:
Hienoa, mutta miten unelmoida, jos eriheimoiset leiriläiset eivät tule toimeen keskenään? on äiti huolehtinut hiljaa mielessään.
Noin sen pitäisi mennä, mutta jo erilaisten ajatusten ääneen lausumisesta voi eriheimoisten kesken tulla iso riita, pahempi kuin Vaarilla ja Pikkuveljellä.
Hyvä periaate, mutta osaavatko leiriläiset retostella toistensa outoja ja tyhjänpäiväisen oloisia ideoita niin, ettei kellekään tule paha mieli?
Toivottavasti he rohkenevat luottaa toistensa hyvyyteen leirin koettelemusten keskellä.
Oikein hyvä, mutta ei ehkä kannata näyttää Vaarille. Vaari varoittelee zombiutumisesta turhan työn ääressä, mutta närkästyy, jos hänen mielestään tärkeät asiat eivät edisty ripeästi.
— Älä koske mihinkään, Mummi huudahtaa ohjaamoa tutkivalle Pikkuveljelle.
— En tietenkään, Pikkuveli vastaa ja irroittaa otteensa ohjaussauvasta.
Vairea vilauttaa pientä sinistä puikkoa kaulallaan: — Ilman tätä mitään ei tapahdu.
— Keala ei ole ennen ollut yötä poissa kotoa, äiti sanoo.
— Olenpas. Viime kesänä olin Siaslan kanssa yötä markkinakylässä.
— Niinpä olitkin. Vieläpä luvatta, äiti muistuttaa. — Olin huolissani.
Vaireasta näyttää kuin äidin huolenpito hävettäisi Kealaa. Outoa, minuakin nolottaa, kun äiti tai isä höösää. Miksi? Sivusta seuraten toisista – varsinkin lapsistaan – huolehtiminen näyttää ja tuntuu hyvältä.
— En minäkään ole ollut yötä poissa kotoa pitkiin aikoihin. Kotini vain on ollut missä milloinkin eikä perheen tapainenkaan ole pysynyt ihan samana, Vairea naurahtaa.
Vaireasta näyttää, kuin hänen yrityksensä vitsailla ei olisi sopinut Kealan äidin mielentilaan. Vaikutinko ylenkatsovan eron haikeutta? Kuulostinko kehuskelevan kokemuksillani? Peräti pilkkaavan kotikonnuilleen uskollisia?
— Taisin kuulostaa huolehtivalta kanaemolta, Kealan äiti naurahtaa.
— En minä sitä tarkoittanut, Vairea sanoo katsoen anteeksipyytävästi Kealan äitiä. — En muutakaan. Päähäni vain pälähti tuollainen. Ajattelin sopivan vitsiksi, mutta hauskuus ei tainnut löytää ihan perille asti.
— Viattoman hilpeä ilmeesi sai joka tapauksessa hyvälle tuulelle, Mummi sanoo. — Turha on liikaa varoa sanojaan. Sellainen vaikuttaa teeskentelyltä, sisäisen minän peittelyltä. Äiteilyltäkin se voi kuulijasta tuntua — siltä, että pidetään yliherkkänä, lohduteltavana lapsena. Huomaavaisuus pitää osata erottaa äiteilystä.
— Miksen minä saa tuoda sisäistä minääni vapaasti esille? Vaari mutisee.
Mummi katsoo asiakseen vastata Vaarille: — Minä tarkkailen, tuleeko toisille paha mieli puheistani. Jos tulee, yritän saada selville, miten voi korjata sisäistä minääni.
— Entä, jos vika on pahastujan sisäisessä minässä? Vaari kysäisee.
— En ymmärrä höpinöitänne, Keala naurahtaa. — Miten tämä liittyy lähtööni Keitaalle? Eivätkö sisäiset minänne ajattele lainkaan minua ja lähtöäni?
— Vieraissa oloissa outojen ihmisten parissa sisäinen minäsi joutuu koville, äiti sanoo. — Keitaalla sinun on kotioloja vaikeampi olla oma itsesi, koska et tiedä, miten vieraat ihmiset asioista ajattelevat, mistä loukkaantuvat ja mitä arvostavat, äiti yrittää selittää.
Keala katsahtaa Vaireaan ja sanoo: — Neuvoja ja elämänohjeita satanee lähtöhetkeen asti. Pitäisikö kirjoittaa muistiin?
— Luulen, että näin markkinakylänne alas liidellessäni, Vairea sanoo. — Kuun valossa näkyi metsän keskellä luikerteleva valkea luminauha. Kymmenisen kilometriä tästä laakson suulle päin sen keskellä oli metsäinen saari ja sen keskellä valoja.
— Kylän vanha keskusta on saaren keskellä mäen päällä, Vaari kertoo. — Se olikin aikoinaan sellainen linnoitus, etteivät rosvot sinne päässeet.
— Eihän meidän laaksossamme ole käynyt rosvoja sataan vuoteen, Mummi huomauttaa.
— Onpas! Tunkeutuivat lapsuudenkotiini, Vaari täsmentää. — Onneksi me ja naapuriperheet ehdimme paeta.
— En tiennytkään, että täällä on liikkunut rosvoja sinun elinaikanasi, Keala sanoo.
— Mummisi on kieltänyt tarinoimasta rosvoista, Vaari tuhahtaa. — Mutta nyt, kun olet lähdössä maailmalle, sinun pitää saada kuulla maailman pahuudesta.
— Menneen maailman ja poikkeusolojen satunnaisesta pahuudesta, Mummi loiventaa.
Odotahan kun kerron, Vaari alkaa muistella:
Jouduimme kiipeämään keskellä yötä vuorelle todella vaikeaa reittiä ylös kalliojyrkänteitä, koska helpoilla reiteillä oli uutta lunta niin, että jälkemme olisivat paljastaneet piilopirttimme.
Jouduimme piileksimään niin pitkään, että ruokakätkömme tyhjenivät ja elimme viimeiset piileskelypäivät jäkälillä ja muutamalla pikkueläimellä, jotka onnistuimme ansastamaan. Olin silloin ehkä kahdeksan ikäinen.
Mutta laaksomme kesti rosvot aivan kuin laaksomme ikimetsät ovat kestäneet ilmaston mullistukset. Meidän laaksoomme ei tarvitse istuttaa mitään nykyilmastoon sovitettua pöpelikköä niin kuin heikompikasvuisille seuduille. Laaksomme ikimetsät …
— Nyt ilmalaiva tuli sen punaisen ympyrän sisälle, Pikkuveli huudahtaa.
— Olisi ollut mukava jutella pidempäänkin, äiti sanoo Vaireaa hyvästellessään.
Vairea tuntui mukavalta ja järkevältä tytöltä, mutta ei eri heimolaisesta puolen tunnin jutustelun perusteella varmaa selvyyttä saa, äiti miettii. Harmi, etten keskeyttänyt Vaaria ja jututtanut Vaireaa enempää. Vaari ei enää jaksa puhua kuin omista muistoistaan ja päähänpinttymistään. Onneksi Vairea vaikutti kiinnostuneelta niistäkin.
Kavuttuaan alas liitokopterin portaat Mummi pysähtyy miettimään: En muista kieltäneeni Vaaria tarinoimasta rosvoista? Ehkä Vaari ei ole hennonut kertoa rosvoista lapsille ja 'muistaa' syyksi, että minä muka olen kieltänyt. Vai olisinko joskus käskenyt Vaaria muistelemaan vähemmän pelottavasti?
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Vairea operoi ohjauspaneelin tietokonetta, varmistaa, että Kealan saattajat ovat ehtineet turvaan vajan taakse ja naksauttaa ison, himmeää sinistä valoa hohtavan kytkimen asentoon lento. Turbiinit alkavat hurista, lumi pöllytä, liitokopteri nousee irti hangesta ja alkaa kiihdyttää vauhtiaan.
Keala kääntelee katsettaan varovasti kuin peläten, että varomaton liikahdus voisi horjauttaa liitokopterin maahan. Ylös taivaalle näkyvyyttä rajoittaa etusiipi, joka ulottuu osin ohjaamon päälle, mutta muuten ohjaamosta on hyvä näkyvyys. Varsinkin eteen alas näkyvyys on Kealan mielestä pelottavan hyvä. Keala tiukentaa otettaan istuimensa käsinojista.
— En ole koskaan ennen ollut liitokopterissa. Enkä ilmassa muutenkaan.
Vairea katsahtaa Kealaa ja sanoo pehmeästi: — Ensimmäinen vartti liitokopterissa jännittää. Sen jälkeen lentämisestä alkaa nauttia.
Vairea antaa liitokopterin kierrellä laaksossa korkeutta keräten. Kuutamo valaisee laakson niin, että vain jyrkimmät etelänpuoleiset rinteet jäävät varjoon. Keala tähyilee maisemia innostuneesti kääntyillen. Kädetkin irtoavat käsinojista osoittelemaan tärkeitä paikkoja:
— Kotipihamme näyttää idylliseltä … Tuolla rinteellä, tuon ison kielekkeen juurella on minun ja Siaslan salainen luolamaja … Tuolta luikertelee pihapuromme … En tiennytkään, että sen yläjuoksulla oleva putous on avoin talvella.
— Olet jättänyt käymättä hienolla nähtävyydellä? Sinnehän ei ole pihaltanne kuin viitisen kilometriä. Kauanko moista matkaa hiihtäisi? Vairea ihmettelee. — Eikö suksilla pääse kätevästi minne vaan?
— Puron varsi ei ole kehuttavaa hiihtomaastoa eikä puron jäähän voi luottaa, Keala huomauttaa. — Mutta ei maasto meitä estänyt vaan se, että putous on naapurin pihapiirissä, eikä laaksossamme ole tapana mennä naapurin maille omin päin kuljeskelemaan, Keala selittää.
— Eikö laaksonne vuorilla ja metsissä saa retkeillä vapaasti?
— Saa, mutta toisten pihapiirissä kuljeskelua ei pidetä sopivana, mikä tarkoittaa vähintäänkin näköetäisyyttä rakennuksista ja viljelyksistä ja koska kasvatamme metsissä ja pienillä metsäaukioilla monen moista syötävää, pihapiirit viljelyksineen ovat laajoja. Laakson asutuilla alueilla melkein kaikki muut alueet paitsi yhdessä sovitut patikkareitit ja puistikot ovat jonkun 'pihapiiriä' viljelyksineen. Pitääkin ehdottaa, että perustetaan patikkareitti putoukselle.
— Koska minä ja Siasla olemme kavereita, olemme kuljeskelleet vapaasti toistemme pihapiireissä ja viljelyksillä, mutta koska naapurillamme puron yläjuoksulla ei ole lapsia, emme ole rohjenneet seikkailla hänen maillaan. No, kokeilimme kerran ja naapuri yllätti meidät. Oli ystävällinen, mutta jotenkin virallisesti ja meitä nolotti olla hänen reviirillään.
— Mahdat tuntea itsesi kodittomaksi tunkeilijaksi Viikunakeitaalla. Siellähän olemme koko ajan toisten reviirillä, Vairea hymyilee.
Keala naurahtaa: — Olen pärjännyt ahdistumatta markkinakylässämme. Yhteisen tuntuisella reviirillä on mukavaa, mutta ihan oma reviiri on kuin … En osaa selittää … Minulla ja Siaslalla on muutama salainen paikka – maja, uimapaikka, kiipeilytammi, – – . Vain me tunnemme läpikotaisin ne ja salaiset polut niihin. Voimme tehdä salaisista paikoista juuri sellaisia kuin haluamme. Ihan oma salainen paikka ja pieni pala omaa maata tuntuu mukavalta. Vain meillä on muistoja niiden paikkojen tunnelmista.
— Entä edelliset sukupolvet? Missä ovat heidän salaiset paikkansa?
— Ai niin ... Samat tietysti. Olemmehan kolunneet koko laakson. Salaiset paikkamme eivät olekaan kovin salaisia ... Aikuisia vaan ei kiinnosta. Salaisista paikoistamme meni nyt vähän hohto.
— Sori, mutta aikuistuminen on tylyä.
Keala pyyhkäisee varovaisesti kädellään kaaren vasemmalta oikealla varoen tarkasti hipaisemasta ohjaimia: — Tästä eteenpäin laakson pohjukka on erakkojen asuinaluetta.
— Näyttää karummalta kuin kotitalonne ympäristö.
— Karua ja kivistä viljellä, karua karjallekin. Siksi erakot saavat olla täällä rauhassa, vaikkeivät virallisesti näitä maita omistakaan.
— Tuossa sivulaaksossa vasemmalla asustaa erakko neljän häntä ihailevan palvelijan kanssa, edessä ylempänä tuolla pienellä tasangon tapaisella asuu kolmihenkinen erakkoperhe ja aivan laakson perukassa elelee todellinen erakko aivan yksinään, Keala viittoilee. — On tietysti sopimatonta tirkistellä, mutta voisimmeko silti ohimennen vilkaista heidän pihapiirejään? Haluaisin nähdä, miten he elelevät.
— Ettekö ole koskaan hiipineet vakoilemaan heitä? Vairea kysyy.
— Sehän olisi ollut vielä pahempaa kuin naapurin metsään meneminen. Ehkä kuitenkin olisimme käyneet vaivihkaa vilkaisemassa, ellemme olisi pelänneet erakkoja. Livahdimme piiloon, jos missä hyvänsä näimme heidän lähestyvän. He käyttäytyivät yrmeästi ja usein jopa äkäisesti lapsia kohtaan. Ehkä heistä on mukava olla pelättyjä – sillä lailla kunnioitettuja, Keala aprikoi.
— Erakolle toisen ihmisen tapaaminen lienee hankala tilanne. Ehkä he tuntevat itsensä syrjityiksi ja pelkäävät tulevansa pilkatuiksi – ovat sen takia varautuneita ja puolustuskannalla. Ehkä syrjintä on alun perin tehnyt heistä erakoita, Vairea arvelee.
— He sanovat haluavansa määrätä itse elämästään, sanovat etteivät halua aina olla antavana osapuolena kanssakäymisessä muiden kanssa, vaan nauttivat mieluummin itse viisautensa ja ahkeruutensa hedelmistä, Keala vastaa.
Vairea katselee kuutamon kelmeästi valaisemaa maisemaa: — Luminen ja karu, synkän metsän peittämä laakso ei näytä houkuttelevalta. Nauttivatko he elämästään? Miten he edes pärjäävät tuolla omin avuin talven yli?
— Nykytalvet ovat mitä sattuu, kuten Vaari kertoi, mutta kunnon talvisäässä tuolla alhaalla on oikein idyllistä. Metsä – heikkokasvuinenkin – antaa kodikkaan suojan tuulilta ja lunta on mukavasti hiihtämiseen. Metsättömillä ylärinteillä lumeen voi kaivaa lämpimän pesän suojaksi tuulelta, jos haluaa pitää evästauon ja vaikka torkahtaa, Keala kertoilee ja jatkaa:
— Hiihtoretki vuorille on tietysti eri juttu kuin vuorilla eläminen. Kai erakoilla on välillä vaikeaa, mutta he pitävät huolen itsestään eivätkä valittele vaivojaan. Viljelevät maata, kasvattavat karjaa, metsästävät ja kalastavat – myös laakson muiden asukkaiden sopimina rauhoitusaikoina, mutta onneksi vain omiksi tarpeikseen.
— Syötkö sinä lihaa? Vairea kysyy. — Riistaa?
— Laaksossamme kaikki syövät, Keala vastaa. — Ei paljoa, mutta sen verran kun laakso luontevasti tuottaa. Olenkohan leirin ainoa lihansyöjä?
— Ainakin Etelä-Meren Looane lienee kasvis- ja hyönteissyöjä, Vairea arvelee. — Miksi kärsiä tunnonvaivoja tappamisesta ja nähdä liharuoan valmistamisen vaiva, kun paratiisisaareen luonnosta voi poimia suoraan suuhunsa kaiken, mitä elimistö tarvitsee. Tuskinpa Viikunakeitaallakaan syödään lihaa, mutta onnistut varmaan tyydyttämään lihanhimosi hyönteisten toukilla ja heinäsirkoilla.
— Pärjään kasvisravinnollakin, Keala sanoo itseään puistattaen.
— Keitaan hyönteisruuat ovat kuuluisia herkkuja.
— Ihanko totta? No ehkä sitten voin niitäkin maistaa.
— Sanoit, että erakot eivät halua muiden hyötyvän heidän ahkeruutensa hedelmistä. Pärjäävätkö he itse omillaan? Vairea kysyy.
— Muutaman kerran he ovat tulleet pyytämään muilta laakson asukkailta ruokaa, kun tulva on vienyt karjan ja kasvimaat, Keala vastaa. — Jos tulva tai lumivyöry on vienyt myös talon ja tavarat, he ovat pyytäneet lainaksi muutamaa keittoastiaa ja isoa pressua telttakankaaksi: ”Leiriydymme tämän alle rakennustöiden ajaksi.”
— Eikö tulvilta ja lumivyöryiltä voi suojautua? Vairea kysyy.
— Jossain määrin. Me olemme rakentaneet monenlaisia suojavarustuksia, mutta erakoilla ei ole moisiin varaa eivätkä he halua sitoutua lainan kaltaisiin riippuvuuksiin.
— Eivätkö he osta mitään ulkopuolisilta? Vairea kysyy.
— Silloin tällöin joku heistä tulee alas vuorilta markkinakylään, Keala alkaa kertoa:
— Yksinään asuva käy neljä kertaa vuodessa hoitamassa asioitaan niin huomaamatta kuin mahdollista. Myy ja ostaa jotain pientä. Hän soittaa itse tekemillään soittimilla niin hauskasti, että ihmiset maksavat sen kuulemisesta.
— Erakkoperheen pää käy kylän markkinoilla joka toinen kuukausi. Kaupanteon lomassa hän kertoo sankaritarinoita huippusuorituksistaan – kala- ja metsästyssaaliistaan, huippusadoistaan, valloittamistaan vuorenhuipuista. Joskus hän kehuu poikansa voimia ja nokkeluutta.
— Ihailevien palvelijoidensa ympäröimänä elävä erakko tulee joka kuukauden ensimmäinen lauantai kylän torille tai kylätalolle saarnaamaan viisauksiaan maanviljelyksestä, luonnonlääkkeistä, filosofiasta, valtio-opista – – . Hän väittää kuuluvansa salaiseen tiedeseuraan, joka on oivaltanut perimmäisen totuuden maailmasta. 'Virallinen' tiede ei kuulemma halua antaa heille tunnustusta, vaikka on väärässä. Hänen valtio-oppinsa mukaan kahdentoista viisaimman huippuyksilön pitäisi päästä hallitsemaan maailmaa – kai siis hänen salaisen tiedeseuransa.
— Onko tämä ”huippuyksilö” mies vai nainen? Vairea kysyy.
— Mies. Hänen palvelijansa ovat naisia, Keala vastaa.
— Millaisia palvelijat ovat? Pitävätkö hekin häntä huippuyksilönä?
— Niin monet arvelevat, mutta kukaan ei tiedä. Vain markkinakylämme lääkäri on tavannut heitä muutaman kerran. ”He elävät vapaan tahtonsa mukaan”, on lääkäri vastannut utelijoille.
Keala osoittelee erakkojen asuinsijoja, mutta alkaa epäröidä. — Ei mennä lähemmäksi heidän reviiriään.
— Teillä on erakkoja ja te muutkin laaksolaiset elätte tiukasti omilla reviireillänne, Vairea alkaa pohtia. — Meistä vaeltajistakin on välillä mukava olla pienessä tutussa porukassa kuin ”omalla reviirillä”, mutta sitten alkaa taas tehdä mieli tavata uusia ihmisiä. Minne pysähdymmekin, paikallisten sekaan asettautuminen ja heidän tapoihin sovittautuminen piristää mukavasti. Tosi harvoin on kukaan tullut hätistelemään meitä 'reviiriltään'. Tietysti yritämme käyttäytyä niin, ettemme ole häiriöksi, ettemme herätä turhaa huomiota. Yritämme oppia nopeasti paikallisten tavoille. Kyselemme ja pyytelemme anteeksi.
— Eläintieteessä reviiri tarkoittaa aluetta, jolle toisilla saman lajin edustajilla ei kerta kaikkiaan ole tulemista.
— Niin no, eläinten reviirit. Joo. Ihmisillä ei ole reviirejä vaan kulttuureita – tapoja, tottumuksia, uskomuksia. Eri kulttuurien ihmisiähän sopii samalle alueelle limittäin ja lomittain, Vairea pohdiskelee.
— Jotkut kulttuuritkin perustuvat ajatukseen tiukasti omasta reviiristä, jolla vieraita – erilaisia – ei kerta kaikkiaan suvaita.
— Joskus olemme tosiaankin saaneet tylynpuoleisen vastaanoton, mutta yleensä kaikista tuntuu olevan hauska tavata uusia ihmisiä, Vairea sanoo.
— Kaikki tietävät teidän taas lähtevän. Ostatte, myytte ja kerrotte tarinoitanne. Tarjoatte hetkeksi piristävää vaihtelua, sitten lähdette ja jätätte heidät rauhaan reviirilleen.
Vairea keskittyy liitokopterin tietokoneen näyttöön. Keala hiljentyy katsomaan laakson maisemia. En kai kuulostanut tylyltä? Kyyniseltä?
Vairean ajatukset ovat kulkeutuneet Etelä-Merelle: — Looanen kertoman mukaan Tevaru on monen ison trooppisen saaren laajuinen miljoonan ihmisen yhteinen alue Etelä-Merellä. Jokainen saa kulkea kaikkialla vapaasti, elää tavallaan ja asettua asumaan mihin kulloinkin huvittaa. Ihan erilaista kuin laaksossanne.
— Meidän laaksossamme kullakin perheellä pitää olla riittävän laajalti viljelyksiä hallussaan tullakseen toimeen. Ehkä elämä Tevarulla – Etelä-Meren paratiisisaarilla – on niin helppoa, että reviiriksi riittää makoiluun sopiva kaistale rantahiekkaa palmun varjossa, Keala arvelee. — Puista putoilee käden ulottuville herkullisia hedelmiä ja pähkinöitä syötäväksi. Vaihtelua kaipaavat voivat nousta poimimaan herkkuja lähipensaista tai rantavedestä. Täydellisessä ilmastossa ei tarvita kummoisiakaan asumuksia – käyttävätkö vaatteitakaan kuin etäläsnäkameroiden edessä. Ja rantaa riittää niin, että siltä voi vaikka joka päivä varata uuden 'reviirin'.
— Looane puhui usein yhdessä tekemisestä: "Aina ollaan yhdessä ja kaikki tehdään yhdessä" , Vairea muistelee. — Kuulosti kuin paratiisissakin koko ajan puuhailisivat jotain.
— Ehkä Tevarullakaan ei sitten pärjää ihan vaan makoilemalla.
— Tai makoilu käy tylsäksi, ellei välille puuhastele jotain. Joka tapauksessa kaiken tekeminen aina yhdessä sopii mielikuvaani paratiisista.
— Kyllä mekin hätätilassa järjestämme talkoot naapurin auttamiseksi, mutta periaatteessa jokaisella on vapaus ja vastuu hankkia elantonsa omin avuin, omalla tilallaan, omalla tavallaan, Keala selittää.
— Eikö elanto laaksossanne riipu myös riistan rauhoituksesta, yhteisten laitumien hoitamisesta, joen puhtaudesta, rinnemetsien eroosion estämisestä, laakson patoaltaista,– – Yhteisistä asioista.
— Niin no, totta tuokin. Paljosta on sovittava yhdessä ja yhteistä tekemistäkin riittää, Keala myöntää. — Omalla tilalla omien puuhien parissa yhteisten asioiden tärkeys ja riippuvuus muista unohtuu. Emme juttele läheskään joka päivä perheen ulkopuolisten kanssa.
— Looanen kertoman perusteella voisi luulla, että tevarulainen nääntyy muutamassa tunnissa yksinäisyyteen, ellei hänen ympärillään ole vähintään kuutta juttukaveria. Kai mielellään eri juttukaverit aamu- ja iltapäivällä, Vairea sanoo.
— Jos Looane tietäisi miten tiiviisti pysyttelemme omilla tiloillamme, hän varmaan pitäisi kaikkia laaksomme asukkaita outoina erakkoina, Keala naurahtaa.
— Ehkä Tevarulla erakoiksi luokitellaan jo nekin, jotka eivät katsele yhteisiä unia.
Teollisen Kukoistuksen Kausi
Tuhat vuotta sitten maapallon väkiluku oli ainakin satakertainen nykyiseen verrattuna. Silloinen yhteiskunta oli tekniikaltaan ja hallinnoltaan meitä kehittyneempi ja kykeni toteuttamaan meille käytännössä mahdottomia hankkeita, kuten lennättämään ihmisiä Kuuhun ja Marsiin.
Ihmisten materiaalinen elintaso ja ravitsemus- ja terveydentilanne olivat paljon nykyistä parempia, vaikka mekin olemme onnistuneet kohentamaan elinolojamme merkittävästi viimeisen parin sadan vuoden aikana.
Teollisen Kukoistuksen kulttuurista on vieläkin jäänteitä – rakennuksien raunioita, tielinjoja, isojen laitteiden romuja. Maan alla valtavissa pesäkkeissä, maan päällä suurissa keoissa ja merien pohjassa on sekaisin monenlaisia materiaaleja ja esineitä, joiden kaikkien käyttötarkoitusta emme edes tiedä. Yhä vieläkin myrskyt, merenpinnan nousu ja rankat tulvat kaivavat merien ja jokien rannoilta esiin uusia pesäkkeitä teollisen kukoistuksen tuotoksia, joista osa lähtee kellumaan isoina lauttoina pitkin maailman meriä.
Aika ajoin esiin pulpahtaa luonnolle haitallisia kemiallisia yhdisteitä, joita jotkut radikaalit tutkijat väittävät Teollisen Kukoistuksen Kauden tuotoksiksi. Valtavirtaa edustavien tiedemiesten mukaan Teollisen Kukoistuksen Kaudella tuotanto perustui täydelliseen kierrätykseen eikä varsinkaan mitään haitallista kätketty luontoon. Ehkä jätepesäkkeet ovat syntyneet paljon myöhemmin, kun teollista tuotantoa yritettiin käynnistää uudelleen.
Teollisen kukoistuksen alkaessa romahtaa tutkijat yliopistoissa arkistoivat ja kätkivät monessa eri muodossa valtavat määrät sen ajan tietoverkoissa ollutta tietoa medioille, jotka oli suunniteltu kestämään vuosisatoja. Teollisen kukoistuksen kauden tietoteknisiä laitteita, niiden käyttämiseen tarvittavia poljettavia generaattoreita, aurinkopaneeleja, tuuligeneraattoreita sekä niiden käyttöohjeita varastoitiin arkistojen yhteyteen, jotta tulevat sukupolvet voisivat tutkia arkistoja. Kaikkein tärkeintä tietoa myös printattiin paperille, joka säilöttiin huolellisesti.
Eri puolilla maailmaa arkistoyhteisöt vartioivat tietokätköjä ja pitivät parhaansa mukaan yllä akateemista osaamista. Sekasorron edetessä he onnistuivat luomaan uskonnon, jonka mukaan kaikki Teollisen Kukoistuksen Kaudelta säilynyt on pyhää. Vanhoja arkistoja alettiinkin pitää niin pyhinä, etteivät edes arkistoista vihiä saaneet rosvojoukot uskaltaneet niihin koskea.
Jotkut luontaistaloudessa eläneet vaeltelevat heimot hukkasivat luku- ja kirjoitustaidon ehkä siksi, että se ei tuntunut välttämättömältä yhä enemmän aikaa vaativan elannon hankkimisen kannalta. Hekin kuitenkin arvostivat ja suojelivat pyhiä tietokätköjä.
Arkistot ovat säilyneet hyvin ja lähes joka kymmenes niiden käsittelyyn varastoiduista laitteista saatiin toimimaan. Käyttämämme teknologia perustuu arkistoista löytyneeseen teknistieteelliseen tietoon.
Aluksi kaikkea arkistojen tietoa pidettiin ehdottomana totuutena, mutta kun arkistojen viisauksia alettiin soveltaa käytäntöön, niistä löydettiin ristiriitaisuuksia ja huomattiin, että kaikki niiden tieto ei pitänyt yhtä omien havaintojen kanssa.
Näyttää siltä, että Teollisen Kukoistuksen Kaudella totuutta on etsitty ja sitä on kuvattu monin erilaisin menetelmin ja siksi arkistojen sisältö on monipuolista, muttei aina erityisen johdonmukaista. On matemaattista todistelua, havaintojen pohjalta rakennettuja teorioita ja malleja, vahvoja tunnepitoisia tarinoita, mystisiä uskomuksia.
Teollisen Kukoistuksen syntyä ei ole arkistojen perusteella kyetty varmuudella selittämään, mutta arvellaan, että jonkinlainen Ubuntun ja tieteellisen ajattelun symbioosi olisi saattanut synnyttää Teollisen Kukoistuksen Kauden.
Melkein yhtä huonosti tunnetaan Teollisen Kukoistuksen Kauden romahduksen syyt. Melko varmasti tiedetään, että Teollisen Kukoistuksen Kauden alusta alkaen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus alkoi kasvaa ja muuttaa ilmastoa. Toden teolla alkuun päästyään ilmastonmuutos mullisti parissa sadassa vuodessa elinolot kautta maapallon, mikä aiheutti yhteiskunnallista sekasortoa ja sotia. Infrastruktuurin romahtaessa tuhoisa järjestäytynyt sotiminen onneksi muuttui keihäin ja nuijin varustautuneiden joukkioiden hulinoinniksi. Sekin aiheutti suurta kärsimystä, muttei uhannut ihmiskunnan olemassaoloa eikä aiheuttanut lisävahinkoa biosfäärille.
Teollisen Kukoistuksen kauden arkistoissa on kirjoituksia myös elinympäristön köyhtymisestä ja lajistokadosta. Ilmeisesti jokin muukin tekijä kuin ilmastonmuutos nakersi biosfäärin hyvinvointia.
Arkistoista ei selviä, miksi ilmaston lämpeneminen ja elinympäristön köyhtyminen seurauksineen pääsivät yllättämään tuon ajan ihmiset. Ehkä joku iso kiireisempi ongelma tai vaikeiden ongelmien ryväs vaati ihmiskunnan huomion, vaikka sellaisesta ei ole arkistoissa merkintöjä.
Yhteenhitsautunut maailma alkoi hajota erillisiksi kinasteleviksi laumoiksi. Joidenkin mielestä arkistojen sekavuus ja ristiriitaisuus viittaa jonkin mystisen voiman tuhonneen kriittiseen ajatteluun ja yhteistyöhön perustuneen kulttuurin, mutta mikä mystinen voima olisi voinut tuhota Teollisen Kukoistuksen kaltaisen ylivoimaisen vahvan kulttuurin? Lääketiedekin oli niin korkealla tasolla, ettei mikään henkisiin kykyihin vaikuttava epidemia olisi jäänyt huomaamatta. Teollisuus oli päästötöntä niin, ettei mikään myrkkykään voinut vaurioittaa ihmisten aivoja.
Luonnonkatastrofit voivat romahduttaa järjestäytyneen yhteiskunnan barbariaksi, mutta jokin näyttää alkaneen nakertaa yhteiskuntien arvoperustaa jo ennen pahimpia ilmastonmuutoksen aiheuttamia katastrofeja.
Yhteiskunta, jossa pieni ylimielinen vähemmistö hallitsee enemmistöä kuin orjia, on altis tuholle, mutta Teollisen Kukoistuksen Kaudella hallinto perustui kaikkia maailman ihmisiä tasaveroisina kunnioittavaan liberaaliin demokratiaan. Eihän minkäänlainen harvainvalta edes olisi kyennyt luomaan teollisen kukoistuksen kaltaista huippukulttuuria. Huippukulttuuri ei liioin voi kääntyä diktatuuriksi, koska autoritäärinen ajattelu ei vetoa huippukulttuurin kasvatteihin.
Jotkut ovat kuitenkin arvelleet, että uhkaava ilmastonmuutos teki toimivien ratkaisujen järkeilyn maailman ongelmiin niin ahdistavaksi, että ihmiset eivät jaksaneet ajatella vaan vaihtoivat kriittisen ajattelun mukavaan maailmanselitykseen, joka kielsi ja kätki ongelmat. Suljettiin silmät ja toivottiin maailma hyväksi. Se selittäisi tuon ajan arkistojen moninaisuuden: Koska ihmisillä oli monenlaisia toiveita, toiveista temmattuja maailmanselityksiäkin syntyi useita erilaisia.
Yksinään ei jaksa pitää totena mukavaakaan todenvastaista haavetta, mutta Teollisen Kukoistuksen Kauden loppuaikojen arkistoista löytyy merkkejä samanmielisten laumoista, joiden jäsenet ovat toinen toistaan tukien luopuneet rationaalisesta ajattelusta.
Toiset taas eivät usko, että Teollisen Kukoistuksen Kauden ihminen olisi kyennyt sulkemaan silmänsä totuudelta. Teollista Kukoistusta ei olisi syntynyt ilman ihmisiä, jotka suuresti arvostavat tieteellistä ajattelua. Voisivatko tällaisen kulttuurin kasvatit luopua itsekriittisestä ajattelusta ja sortua laumasieluiseen totuuden kieltämiseen vaikean ongelman kohdatessaan? Tuskin. Kysehän oli vain teknisestä – toki vaativasta, mutta ennen kaikkea mielenkiintoisesta haasteesta vaihtaa energialähdettä.
Katastrofin perimmäinen syy saattaa siis jäädä ainaiseksi mysteeriksi. Emme ehkä koskaan opi ymmärtämään tuon ajan ihmisten ajattelua. Tulemmeko siis toistaneeksi heidän virheensä? Tekemään jonkin vastaavan mokan?
Liitokopteri lentää koko ajan kapenevaa kanjonia pitkin kohti vuorille nousevaa laakson pohjukkaa. Lento käy kuoppaiseksi ja Keala alkaa vilkuilla kummaltakin puolen yhä lähemmäs tulevia kanjonin seinämiä.
— Näin yöllä ei ehkä näe kunnolla, kuinka nopeasti laakso kapenee ja miten jyrkkään nousuun se päättyy, Keala sanoo varovasti.
Vairea osoittaa huolettomasti näyttöä, jolla edessä olevan laakson muodot näkyvät selvästi: — Tässä on hyvä tutka ja Kuukin valaisee mukavasti. Mitä kääntymiseen tulee, tämä on ketterä kuin kotka.
— Liitokopteri tuntuu enemmän tuulen armoilla lepattavalta perhoselta kuin ilmavirtauksilla ratsastavalta kotkalta. Kuuluuko siipien notkua noin jokaisessa huojahduksessa ja heilahduksessa? Entä jos kone ei jaksa nousta ylös laaksosta? Mahdummeko kääntymään takaisin näin kapeassa kanjonissa? Keala kyselee.
— Mahdumme, mutta meidän ei tarvitse. Laaksossanne on tänään – kuten kaiketi usein tähän aikaan vuodesta – hissi kotkille, liitokoptereille ja muille lentäväisille, Vairea vastaa. — Tasangolta puhaltava tuuli ei pääse laaksosta kuin nousemalla laakson perältä vuoren yli. Samalla se puhaltaa meidät ylös taivaalle. Muuten olisin kerännyt vielä enemmän korkeutta jo laakson alkupäässä.
Keala jatkaa vilkuiluaan oikealle ja vasemmalle.
— Etkö luota liitokopteriin? Vairea kysyy. — Hyvä on. Minäpä näytän, miten tämä kääntyy, Vairea sanoo, lisää turbiinien tehoa ja työntää samalla pientä ohjaussauvaa eteenpäin:
— Otetaan ensin vähän lisää vauhtia.
Liitokopterin nokka kääntyy alas ja Keala tarraa istuimensa käsinojiin. Sama tunne vatsanpohjassa kuin köyden varassa lampeen heilahtaessa. Suoraan Kealan edessä näkyy Kuun valaisema laakso ja sen pohjalla tumman metsän halki lumivalkeana luikerteleva joki – oikeastaan vain puro näin lähellä laakson pohjukkaa. Koneen vauhti alkaa kiihtyä, mutta ennen kuin Kealakaan ehtii huolestua maahan törmäämisestä, Vairea vetää sauvasta, koneen nokka alkaa kääntyä ylös ja Keala painuu istuintaan vasten. Laakso häviää näkyvistä Kealan jalkojen alle ja horisontti vuorenhuippuineen liukuu näkyviin ylhäältä, on hetken siellä, missä sen Kealan mielestä pitääkin olla – suurin piirtein edessä – ja liukuu sitten alas näkymättömiin. Keala näkee edessään vain muutaman kuutamon himmentämän tähden. Vairea heilauttaa ohjaussauvaa vasemmalle ja tähtitaivas kiertyy puoli kierrosta. Vairea työntää sauvaa. Horisontti liukuu näkyviin Kealan jalkojen välistä ja kone lentää suoraan eteenpäin.
— Huh huh, Keala sanoo. — En älynnyt, että ylhäällä ja alhaalla on tilaa kääntyä.
— Tuntuiko pahalta? Vairea kysyy.
— Hurjalta, mutta enää en pelkää, että tuulenpuuska voisi puhaltaa tämän koneen vuorenseinään … Hei, mehän menemme väärään suuntaan!
— Käännytään siis takaisin, Vairea naurahtaa ja vetää sauvasta.
Liitokopterin nokka kääntyy yläviistoon ja Keala tarrautuu taas kiinni istuimen käsinojiin, mutta hetkeen ei tapahdukaan mitään jännittävää. Juuri kun Kealan vatsanpohja alkaa ennakoida vauhdin loppumista, siipien lakkaavan kantamasta ja koneen alkavan pudota, Vairea työntää sauvaa eteen, vauhti kiihtyy ja Kealan vatsanpohja alkaa luottaa siipiin. Hetken kuluttua Vairea vääntää sauvaa vasemmalle. Maisema kääntyy ylösalaisin ja pienen hetken Keala tuntee riippuvansa vöistä, kunnes Vairea vetää sauvasta, horisontti liukuu Kealan jalkojen alle ja liitokopteri syöksyy kiihtyvällä vauhdilla kohti kuutamon valaisemaa laakson pohjaa jokineen.
— Anteeksi, että roikotin sinua hetken ylösalaisin. Käännös ei onnistunut ihan tyylipuhtaasti.
— On kuin karttaa katselisi, Keala saa sanottua, vaikka kurkkua kuristaakin.
Vairea vetää sauvasta, koneen nokka alkaa nousta, laakson pohja häviää näkyvistä ja horisontti liukuu ylhäältä oikealla paikalleen Kealan eteen, mutta jatkaa liukumistaan alas ja kohta edessä näkyy vain yötaivasta ja kuutamon valaisema pieni pilvi. Kun koneen vauhti tuntuu loppuvan, Vairea työntää sauvasta, horisontti asettuu paikoilleen ja hetken kuluttua kone lentää suoraan eteenpäin entiseen suuntaan kuin äskeisiä kiepauksia ei olisi tehtykään.
— Vaauuh, Keala huudahtaa. — Hassua, miten tuli rento olo. Tunnen itseni kaikkivoivaksi.
— Sitä se adrenaliini teettää, Vairea vastaa. — Joskus kiepsauttelen liitokopteria vain kokeakseni adrenaliinieuforian.
— Kiepsauttelun esiin puristama adrenaliiniko minut sai tyytyväiseksi itseeni? Keala kysyy.
— Mikäpä muukaan? Kaksin verroin paremmalta tietysti tuntuu, jos tekee itse jotain jännittävää. Haluatko kokeilla? Vairea kysyy.
— Kokeilla mitä?
— Kieputella tätä liitokopteria. Meillä on riittävästi energiaa varastossa eikä meillä ole kiire.
— Voinhan minä vähän kokeilla.
Samalla kun Vairea ohjaa liitokopteria ylös laakson perältä, hän pyytää Kealaa kertomaan, mitä tämä tietää lentämisestä ja korjailee ja täydentelee Kealan käsityksiä.
— No niin, Vairea sanoo. — Nyt tiedät riittävästi.
— Olipa tentti, Keala huokaa.
— Anteeksi. Ei ollut tarkoitus ahdistella, mutta jos olisin mitään kyselemättä pitänyt sinulle luennon liitokopterilla lentämisestä, vääriä asioita ja väärällä tavalla olisin sinulle selittänyt. En voi kehittää käsitystäsi lentämisestä, ellen tiedä, mitä kehitettävää käsityksessäsi on ja millaisia selityksiä ymmärrät.
Kun kone on turvallisesti ylhäällä avoimella taivaalla pois laakson ahtaudesta, Vairea kehottaa Kealaa tarttumaan edessään olevaan pieneen ohjaussauvaan.
Keala pitää sauvaa tiukasti perusasennossa.
— Kokeile miten se toimii. Työnnä … vedä … käännä oikealle … sitten vasemmalle …
— Tuntuu kuin kone rimpuilisi vastaan, Keala sanoo.
— Automatiikka tulkitsee sauvan kääntelyn toiveeksi lentokorkeuden tai -suunnan muutoksesta, mutta se toteuttaa toiveesi parhaaksi katsomallaan tavalla, Vairea selittää. — Automatiikka yrittää lentää mahdollisimman taloudellisesti ja turvallisesti. Se ei anna sinun syöksyä maahan eikä tehdä niin äkkinäistä käännöstä, että siivet katkeaisivat. Automatiikan tapoihin tottuminen kestää aikansa. Ajattele, että se yrittää opettaa sinua lentämään tyylikkäästi.
— Koeta kallistaa konetta. Käännä sauvaa suoraan sivulle.
— Ei tapahdu mitään … Nyt kun lisäksi vedin sauvasta, se alkoi vähän kaartaa.
— Hyvässä vauhdissa tämä voisi lentää vaikka kyljellään, mutta automatiikka ei sellaiseen suostu, koska moinen temppu tuhlaa energiaa.
— Konetta siis ohjaakin joku algoritmi enkä minä.
— Et kykenisi pitämään tätä ilmassa ilman automatiikkaa. Ei kukaan kykenisi. Siivet edessä ja takana tekevät tästä energian käytön kannalta aerodynaamisesti täydellisen, mutta niin epästabiilin, että ohjaaja tarvitsee avukseen tietokoneen.
— Entä jos ohjaustietokone sekoaa?
— Laukaisen laskuvarjon, jonka varassa leijailemme turvallisesti maahan.
— Heitäpä ympyrä, Vairea ehdottaa. — Kallista sauvaa ja vedä siitä.
— Voit ottaa tiukemmin … Hyvin meni … Seuraavaksi silmukka, Vairea ehdottaa. — Lisää tehoja ja työnnä nokkaa alas.
— No niin, nyt meillä on tarpeeksi vauhtia. Anna mennä. Vedä reippaasti ylös.
— Voit vetää reilummin … Vielä vaan … Vedä … vedä … ympäri asti, enää ei kannata perua. Ylösalaisin kiepsahtaminen tuntuu ihan mukavalta.
— Pakko kai, Keala sanoo ja vetää tiukemmin sauvasta.
— Nyt voit antaa koneen syöksyä hetken suoraan maata kohti, niin saamme kunnolla vauhtia, Vairea opastaa … Vedä kone vaakalentoon. … Noin … Menetimme korkeutta puolisen kilometriä.
— Menetimme puoli kilometriä! Riittääkö meillä energia?
— Sitä riittää.
— Tästä kiepsauksesta ei tullut kepeää kaikkivoipuuden tunnetta, Keala huokaa.
— Sitten ei auta kuin odottaa hetki ja tehdä sama uudestaan. Vai haluatko kokeilla välillä jotain toisenlaista pyörähdystä? Tynnyri on hauska temppu, mutta sen yrittäminen ei tuota aloittelijalle kaikkivoipaisuuden tunnetta.
Keala tekee vielä muutaman helpohkon kiepsahduksen, kunnes lentäminen alkaa tuntua mukavalta ja kysyy: — Olemmeko oikeassa suunnassa?
Vairea vilkaisee tutkakuvaa. — Ilmalaiva näyttää olevan takaviistossa vasemmalla puolisen kilometriä meitä ylempänä.
— En jaksa lähteä jahtaamaan sitä. Voisitko sinä …
— En jaksa keskittyä minäkään, Vairea sanoo ja klikkailee hetken ohjaustietokonetta. — Kytkin automaattiohjauksen.
Kone kääntyy yllättäen melko jyrkästi oikealle, ihan väärään suuntaan. Viiden minuutin kuluttua se osuu ilmavirtaukseen, jonka vuorijono on kääntänyt nousemaan ylös. Kone kerää nosteessa korkeutta muutaman kierroksen ajan.
— Miten se tuon nosteen löysi?
— Minä vihjasin. Automatiikka osaa hyödyntää kohdalle sattuneita nosteita, muttei sentään osaa niitä hakea.
Taivaalla erottuu muutama kuunvalon himmentämä tähti. Liitokopterin ympärillä on harvakseltaan vuoriston yli nousevaan ilmavirtaukseen tiivistyneitä pilviä. Alla vuoristo alkaa laskeutua tasangolle.
Kealan adrenaliini on tasaantunut ja hänellä on miellyttävän raukea olo.
Vairea kysyy Kealalta, oliko jäähyväisten jättäminen kotiväelle vaikeaa.
— Nooh, Keala hymähtää: — Pikkuveljellä ja Vaarilla oli jotenkin vaikeaa, muttei tuntunut siltä, että se olisi mitenkään liittynyt lähtööni. — Vaari on viime aikoina höpöttänyt vanhoja viisauksiaan tavallista enemmän ja Pikkuveli inttänyt vastaan erityisen innokkaasti, Keala lisää.
— Ehkä lähtösi huolestutti Vaariasi ja herätti tarpeen evästää sinua ja Pikkuveljeä ”vanhan kansan” viisauksilla, Vairea arvelee.
— Ehkä, mutta ”vanhan kansan” tapa saarnata viisauksiaan ei tunnu siltä, että ”vanha kansa” aidosti välittäisi meistä, joita evästävät. Pienempänä menin aina tilaisuuden tullen Vaarin syliin kuuntelemaan hänen juttujaan, mutta nyt olen alkanut vältellä juttutuokioita Vaarin kanssa, Keala sanoo totisena.
— Ehkä et pienenä ymmärtänyt Vaarisi puheita.
Keala naurahtaa. — Enpä kai. Enää en muista, mitä Vaari kertoili. Hukkaan menivät Vaarin saarnat, jos hän sellaisia piti.
— Äiti – ehkä vastapainoksi Vaarin saarnoille – ei ole tyrkyttänyt neuvoja vaan on paaponut ja kysellyt, miltä minusta tuntuu ja onko kaikki hyvin. Äiti ei taida luottaa, että selviydyn vieraiden ihmisten seurassa vieraalla maalla. Hän on ylikiltti, ylihuolehtiva ja yliherkkä toisten ihmisten vaikeuksille – todellisille ja kuvitelluille.
— Mummi on puhunut kuin pitäisi itsestäänselvyytenä, että selviän mistä tahansa. Luulen, että Mummi on iloinen puolestani, kun pääsen tapaamaan ihmisiä muista kulttuureista.
— Entä Pikkuveljesi? Vairea kysyy.
— Pikkuveli harmitteli, ettei pääse näkemään ilmalaivaa, Keala hymähtää.
— Eikö hänestä liitokopteri ollut näkemisen arvoinen? Ainakin hän tutki sitä innolla ja jopa ehdotteli parannuksia.
— Pikkuveljellä on itseluottamusta, Keala naurahtaa. — Kopteri kiinnosti kovasti, mutta ilmalaiva olisi ollut niin paljon isompi kokemus.
— Harmi, etten älynnyt ehdottaa koko porukalla pientä kierrosta laakson yllä, Vairea sanoo. — Ehkä se olisi helpottanut Pikkuveljen oloa.
— Mummi ja Vaari olisivat pitäneet moista hupilentelyä tuhlauksena.
— Entä isäsi? Vairea kysyy.
— Hän saa lennellä tarpeekseen työssään.
— Tarkoitin jäähyväisiä. Oliko vaikeaa?
— En tiedä. Isä on hiljainen, huomaamaton … itsestäänselvyys. Kai välillämme on jotain tärkeää, Keala aprikoi.
Vairea selailee liitokopterin näyttöjä ja tekee joitain asetuksia. Turbiinien hurina vaimenee aavistuksen. Keala yrittää erottaa maaston yksityiskohtia, mutta keskittyy sitten tarkkailemaan yöpilviä ja linnunrataa.
— Teillä vaeltajilla ei liene jäähyväisongelmia, Keala sanoo Vairean lopetettua tietokoneen näpelöinnin. — Tehän olette niin tottuneet siihen, että kukin tulee ja menee omia aikojaan.
— Pidämme tiiviisti yhteyttä kavereihin vaikka olisimme kaukana toisistamme, mutta silti fyysinen ero on iso juttu ja käsittelemme erotunteet aina perusteellisesti. Kokataan päivällinen yhdessä, muistellaan menneitä, yritetään sovitella ristiriitoja – kuviteltuja ja todellisia; menneitä, nykyisiä ja tulevan eron mahdollisesti aiheuttamia – annetaan ohjeita, neuvoja ja lupauksia, halaillaan, Vairea selittää ja kysyy:
— Hämmensikö halaukseni teikäläisiä pahastikin? Tuntui, kuin halailu ei olisi teillä tapana.
— Se oli heille uusi kokemus. Ihan hyvä. Ja minulle, Keala sanoo ja silittää Vairean käsivartta. — Etäodottelun päätteeksi.
— Etäodottelu. Kuvaava ilmaus, Vairea sanoo ja taputtaa Kealan reittä.
— Kotipihalla tuntui, että olen lähtemässä turvallisesta satamasta myrskyävälle merelle, Keala alkaa kertoa. — Kun olin tointunut liitokopterin kiepsauttelusta, minusta tuntui, ettei maailmassa kummoisia myrskyjä taida ollakaan, ei ainakaan minulle ylivoimaisia. Nyt, kun adrenaliini on tasaantunut, tuntuu rauhallisen hyvältä. Koko maailma tuntuu mukavan turvalliselta tällä lailla hyvän ystävän seurassa.
Kun Vairea ei vastaa, Keala lisää hetken mietittyään:
— Lipsahti pikkuisen äiteläksi.
— Tuntui silti hyvältä kuulla, Vairea sanoo. — Aidolta.
He katselevat hiljaa Kuun valaisemia pilviä. Kopteri lentää säästöteholla. Lentoviiman suhina erottuu turbiinien vaimean hurinan seasta.
Keala kääntyy katsomaan Vaireaa ja sanoo:
— Aitous on tärkeää. Tulee lämpimän luottavainen olo, kun ystävä ilmaisee avoimesti, mitä sisimmässään tuntee ja ajattelee.
— Totta, Vairea nyökkää. — Kun joku kätkee todelliset tunteensa ja ajatuksensa, tuntuu kuin outo tyyppi tulisi kasvot peitettynä – huppu silmillä – vastaan: Et näe ilmeitä, et saa mitään vihjettä siitä, millä tuulella hän on ja mitä tavoittelee. Onko hän ystävä vai vihollinen?
— Muistatko, kun My-Linh kertoi, että Yalawalla arvostetaan ’katu-uskottavuutta’? Keala kysyy. — Olin kuvitellut, että Yalawa on entisten orjien monien vaikeuksien kautta rakentama ihanneyhteisö ja että he siksi ymmärtävät yhteishengen vaalimisen tärkeyden paremmin kuin esimerkiksi paratiisisaariensa helppoon elämään tottuneet Tevarulaiset.
— Mutta My-Linh kertoikin, että Yalawalla pitää vaikuttaa kovalta ja vahvalta, Keala jatkaa. — Pitää näyttää, kuin uskoisi itseensä, uskoisi olevansa muita parempi ja vahvempi – valmis ajamaan tahtonsa läpi. Ei saa paljastaa epäröintiään eikä tietämättömyyttään.
— Muistan. Kuulosti sammakkojen pullistelukilpailulta. My-Linh antoi ymmärtää, että Yalawalla avun pyytämistä pidetään heikkoutena, mutta sitä arvostetaan, joka kykenee manipuloimaan toiset palvelemaan itseään.
— "Sammakkojen pullistelukilpailu". Sinäkin katsot luonto-ohjelmia vanhoista arkistoista, Keala ilahtuu.
— Pidän eniten Serengetistä kertovista ohjelmista. Tosi mukava, että sellaisia on säilynyt. — En ikinä halua nähdä Serengetiä nykyisellään.
— Tiedetäänkö, missä se on ollut?
— Arkistojen karttoihin se on merkitty.
— Niinpä tietysti, Keala hymähtää.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Keala sanoo vakavana: — Vaikea uskoa, että jossain on sellaista kuin My-Linh kertoi.
— Niinpä, mutta My-Linh vaikutti niin aidosti katkeralta, että ainakin hän on kokenut jotain ikävää, Vairea vastaa. — Oli miten oli, äitelä hempeily ystävien kesken ei ole ollenkaan huono vaihtoehto.
Keala nyökkää, katselee maastoa, nostaa katseensa Kuuhun, vilkaisee Vaireaa, vilkaisee alas …
— Kerro, Vairea sanoo pehmeästi.
— Ystävälle sopii sanoa, jos on eri mieltä jostain, Keala sanoo arasti. Tai … oikeastaan, vaikka haluaa jotain sellaista, jonka pelkää olevan toisen mielestä ihan tyhmää.
— Juuri tuollaisesta tuntee ystävän, Vairea vastaa.
— Ja voi puhua nolottavista asioista. Ja voidaan jatkaa ystävinä, vaikka kävisi ilmi, että halutaan ihan eri asioita.
— Onko sinulla jotain mielessäsi? Vairea kysyy.
— Eeiii oikeastaan … Tai, nooo … Kanssasi on mukavaa, Keala sanoo pehmeästi ja koskettaa varovasti Vairean käsivartta.
Hauska kuulla, Vairea sanoo ja suutelee kuin ohimennen Kealaa poskelle.
Vairea pyytää anteeksi, koska hänestä näyttää kuin Keala olisi hämmentynyt pahasti.
— Mukavalta se tuntui, Keala sanoo Vairean mielestä yllättävän rennosti. — Halusin oikeastaan. En vain ole tottunut. Meillä ei ole tapana. Tai on tapana, mutta vain … Emme yleensä edes kättele niin kuin monilla muilla heimoilla on tapana.
— Liittyykö teillä toisen koskeminen vain seksiin? Vairea kysyy.
— En tiedä, koska siitä varsinkaan ei puhuta, Keala virnistää. — No puhutaan, mutta viralliseen tyyliin seksivalistuksen yhteydessä.
— Etkö ole koskaan … tai … siis, etkö ole koskaan nähnyt esimerkiksi Mummisi ja Vaarin koskevan toisiaan?
— Ai niin, sinähän et tiedäkään: Mummi on isän äiti ja Vaari äidin isä, Keala sanoo. — Olen silti nähnyt heidän pussailevan, mutta vain, kun ovat luulleet ettei kukaan näe. Vanhoilla taitaa olla eri säännöt julkiselle ja yksityiselle.
Ilmalaivat
Ilmalaiva on ellipsoidin muotoinen täyteen puhallettu kaasutiivis säkki, jonka suurin leveys on kaksi kertaa sen suurin paksuus ja pituus on kaksi kertaa sen suurin leveys. Ilmalaivat näyttävät kömpelön pulleilta, mutta ovat tarkkaan aerodynaamisesti muotoiltuja.
Ison ilmasäkin – ilmalaivan ulkokuoren – sisällä on pienempiä vedyllä täytettyjä säkkejä, jotka vaikuttavat kuin kalan uimarakot. Niiden kokoa säädetään lastin painon mukaan lisäämällä tai vähentämällä ison ilmasäkin painetta, mikä puristaa 'liitorakkoja' enemmän tai vähemmän kasaan.
Ilmalaivoilla purjehditaan tuulten mukana ja sen yläpintaan asennettujen aurinkopaneelien tuottaman sähkön pyörittämien potkurien voimin. Energiaa varastoidaan sekä akkuihin että vetynä 'liitorakkoihin'.
Lähes kaikki maailman matkustaja- ja tavaraliikenne hoidetaan ilmalaivoilla. Vain raskaat kuljetukset merien yli hoidetaan isoilla katamaraanintapaisilla lautoilla, joita vetävät isot leijat. Mantereelle jaeltavat tavarakontit poimitaan katamaraaneilta ilmalaivoihin.
Teollisen Kukoistuksen Kaudella ihmisiä ja tavaroita kuljetettiin autoilla, junilla ja laivoilla. Koska Teollisen Kukoistuksen Kaudella kaikki oli kiireistä, lentokoneitakin käytettiin paljon niiden surkeasta hyötysuhteesta huolimatta. Maanteistä ja rautateistä näkee vieläkin paikka paikoin jäänteitä. Voimistuneet myrskyt runtelivat pahoin satamia kunnes nouseva merenpinta upotti ne, joten satamien jäänteitä pitää etsiä pinnan alta.
Uusia satamia ei kannata rakentaa, koska merenpinta ei ole vakiintunut ja hirmumyrskyjen takia pitäisi rakentaa valtavia aallonmurtajia. Kiinteitä teitä ja rautateitä ei kannata rakentaa, koska maapallon pieni väestö asuu hajallaan ja joutuu muuttamaan usein ekosysteemien jatkuvan muutoksen takia.
Monia erilaisia kulkuvälineitä ei nykyään ole käytössä senkään takia, että suunnittelu- ja tuotantokapasiteettimme ei riitä monien erilaisten kuljetusjärjestelmien rakentamiseen.
Päästötön ilmalaivaliikenne on esimerkki tekniikan saavutuksesta, jonka ansiosta heimojen ei tarvitse kyhjöttää sanctumeissaan vaan ne voivat tehdä yhteistyötä.