(Kauna sitten) Ajankohtaisten tapahtumien — omien tai maailman — herättämiä ajatuksia tai tajunnanvirtaa.
2011-04-01
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksyn 2011 mietteitä (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksyn 2011 mietteitä/Tykkään, en tykkää (2011-09-18)
Minulle vakuutettiin, että politiikassa ei ole vääriä mielipiteitä. "Demokratiassa kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita ja äänestystulos ratkaisee."
Syyskuun 2011 alussa
Paljosta ajattelusta säästyy kivasti, kun vielä 'unohtaa', että maailman menoon vaikuttavat muutkin tekijät kuin omat mielipiteet.
Turha siis muistella, onko 3*4 yhdeksän vai seitsemäntoista. Äänestetään.
Turha seurata uutisia, jos itsellä jo on valmis mielipide maailmanmenosta ja lapsena opittu selkeä käsitys maailman kansoista.
Uhkaako meitä ilmastokatastrofi? Turha mittailla lämpötiloja ja kasvihuonekaasujen pitoisuuksia. Turha laatia ilmastomalleja. Kukin valitkoon itselleen edullisen ja mieluisan mielipiteen ja sitten äänestetään. Demokratiassa ei ole oikeita ja vääriä mielipiteitä!
Turha pähkäillä, onko taloudessa syy- ja seuraussuhteita saati millaisia ne ovat. Turha analysoida EU:n mahdollisia hyötyjä ja haittoja. Jokainen löytänee helposti mielipiteen, joka tuntuu itsestä kivalta. Sitten äänestetään.
Eettiset pohdinnat siitä, millainen ihmisarvo kuuluu a) mun kantasuomalaisille heterokavereille b) muille, ovat tarpeettomia. Jämäkkä mielipide riittää ja äänestys ratkaisee.
Toimiiko maailmantalous oikeudenmukaisesti? Se selviää äänestämällä vaikkapa kehitysavun perillemenosta: "Tykkään", "en tykkää".
Tavallaan on rehellistä myöntää: "En mä mitään tiedä, en ole edes ajatellut asiaa, mutta minulla on vakaa ja ehdoton mielipide." Yleensähän ihminen verhoaa "musta-tuntuu"-fiiliksensä näennäis- ja puolitotuuksiin niin, että alkaa itsekin uskoa ennakkoluulojaan totuudeksi.
Maailman yleisin ja vankin mielipide lienee: "Muut ovat väärässä." Oma käsitys maailmanmenosta tuntuu ehdottomalta totuudelta. Tuntuu käsittämättömältä, ettei joku hölmö tajua itsestäänselvyyksiä.
Toivon, että kukaan toimittaja ei vähään aikaan kysyisi yhdenkään poliitikon eikä kadunmiehen mielipidettä. Kysyisivät, mitä pitäisi tehdä ja millä perusteella. Julkaisivat vain tolkulliset vastaukset.
En halua nähdä yhtäkään poliittista väittelyä tv-stä. Haluaisin seurata tolkullista vuoropuhelua.
Olen aina äänestänyt ja tulen aina äänestämään ehdokasta, joka nöyrästi yrittää ymmärtää, miten tämä meidän maailmamme toimii. Ehdokasta, joka kykenee aitoon rakentavaan vuoropuheluun muiden kanssa. Saan näppyjä 'vakuuttavista', 'kaikkitietävistä' puhujista.
Kritiikin lajeista tärkein on itsekritiikki. Yhteisöjen - puolueiden, kolpakkofilosofien pöytäseurueiden, … - pitäisi opetella nöyrän rehellisesti arvioimaan ymmärrystään ja toimintaansa. Mielipiteitään.
Yksilön pitäisi herätä silloin, kun alkaa kaivata karismaattista johtajaa isähahmokseen, ajattelemaan puolestaan.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksyn 2011 mietteitä/Jämäkkä diktaattori saa paikan (2011-09-20px)
Suomen eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja, Suomen ilmeisesti suurimman puolueen kansanedustaja Jussi Halla-aho suositteli Kreikkaan jämäkkää sotilasjunttaa laittamaan kuriin välttämättömiä talousuudistuksia vastustava, kaduilla hulinoiva ymmärtämätön rahvas.
20 syyskuuta 2011
Stalin toteutti jämäkän johdonmukaisesti poliittiset ja taloudelliset uudistuksensa, vaikka muutosvastarinta oli kovaa. Stalinin luomus ei silti loppujen lopuksi pysynyt siivillään. Jämäkkyys ja usko omaan ylivertaisuuteen ei välttämättä johdu viisaudesta vaan persoonallisuushäiriöstä tai yhdistelmästä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä.
Onko olemassa ihmisiä, jotkä pitävät itsestäänselvyytenä, että he ovat älyllisesti ja moraalisesti muiden yläpuolella oleva eliitti, jota eivät koske samat säännöt kuin tavallista rahvasta? Eliitti, jonka oikeus ja velvollisuus on pakottaa tyhmä enemmistö noudattamaan heidän ylivertaisen viisaita päätöksiään?
Mieleeni näyttää syöpyneen pysyvästi kyselytutkimus, jonka mukaan meistä 80% uskoo olevansa keskimääräistä parempia autoilijoita. Uskoin senkin väitteen, jonka mukaan luulemme ymmärtävämme muiden ihmisten tekojen pohjimmaiset, todelliset motiivit paremmin kuin he itse. Joskus minua ärsyttää, kun kukaan muu ei suostu tajuamaan minulle itsestäänselvää totuutta. Aina en jaksa edes yrittää ymmärtää väärinajattelijoiden älytöntä ajatuksenjuoksua. Kuulunko minäkin siihen pieneen eliittiin?
Kuuban kriisin jälkeen Kennedy ilmoitti, ettei halua ympärilleen yes-miehiä vaan itsenäisiä — toki rakentavaan ajatustenvaihtoon kykeneviä — ajattelijoita. "Jokainen, joka ajattelee samoin kuin minä, on tarpeeton." Stalin taas tapatti epäilyttävänä vallankumouksen vihollisena jokaisen, joka osoitti taipumusta itsenäiseen ajatteluun.
Taloustoimittaja kirjoitti demokratian haasteellisuudesta: "Poliitikot ja virkamiehet ovat jo vuosia tienneet, millä toimenpiteillä EU:n talous saataisiin kuntoon, mutta kukaan ei ole vielä keksinyt, miten niillä toimenpiteillä voittaisi vaalit." Voisiko vaalit voittaa puhumalla todellisen elämän monimutkaisuuksista ja lupaamalla vain "verta, hikeä ja kyyneleitä" vaikka vaalien vastapuoli jakelee populistista demagogiaa hauskoin 30 sekunnin iskulausein? Nyt kaikki puolueet näyttävät uskovan, että isänmaan etu ja vaalivoitto ovat toisensa poissulkevia tavoitteita.
Demokratiasta on helppo löytää puutteita. Kun ahneen itsekkäät ja erehtyväiset ihmiset — valitsemamme edustajat — tekevät yhteisiä päätöksiä, ne eivät välttämättä edistä yhteistä hyvää parhaalla mahdollisella tavalla. Mieluummin kuitenkin kärvistelen demokratiassa kuin virun kidutettuna jonkun sotilasjuntan vankilassa. Mikäli yleensä jättäisivät henkiin.
Examples of the types of torture commonly used include (amongst others):
Kiduttamisen ja tappamisen päätarkoitus oli saada kansaiset pelkäämään junttaa niin, ettei kellekään tulisi edes mieleen vastustaa sen käskyjä. Juntan everstit olivat oman aikansa talibaneja.
Onko ihmisiä kahdenlaisia: Niitä, jotka eläytyvät diktaattorien uhrien osaan ja niitä, jotka ajattelevat, että diktaattorin selän takana he eläisivät arvostetun eliitin elämää mukavasti ja turvassa typerältä ja väkivaltaiselta rahvaalta? Adornon oletus fasistisesta persoonasta vahvisti mukavasti ennakkoluulojani. Harmi, että artikkelin lopussa stereotyyppiset ennakkoluuloni mitätöidään. Elävä elämä on stereotyyppisiä selityksiä monimutkaisempaa.
Vanhassa dokumenttielokuvassa Kreikan sotilasjuntan aikainen sotilaskarkuri kertoili seuraavantapaisia: "Ennen kuin minusta tuli sotilas olin lukutaidoton lammaspaimen vuorilla. Hyvä, jos edes lampaat kunnioittivat minua. Kun nousin univormussani ase olalla ruuhkabussiin Ateenassa, kaikki kunnioittivat minua ja minulle annettiin aina istumapaikka. Viimeinkin sain ansaitsemaani arvostusta."
"Meidät totutettiin sotilaan työhön vähä vähältä. Ensimmäisillä keikoilla meidän annettiin katsoa pidätystä sivusta, sitten meidän käskettiin hillitä vastustelevia pidätettäviä. Seuraavaksi meidät käskettiin seuraamaan 'kuulusteluja'. Kun olimme tottuneet katsomaan sitä, meidän käskettiin osallistua kiduttamiseen. Jotkut alkoivat pitääkin siitä. 'Valtion vihollisten' teloittaminen oli koulutuksen seuraava vaihe."
"Karkasin, kun tuli tilaisuus."
En muista, miten hänen vanhemmilleen kävi. Olivatko he jo maanpaossa turvassa vai kostettiinko heille pojan karkuruus?
Sotilasjuntan aikana Kreikan taloudella meni kohtuullisesti korruptiosta huolimatta. Ehkä juntta varasti hillitymmin kuin siviilihallitukset. Ehkä 'markkinat' luottivat, että juntta pitää maan vakaana.
Erään vuoden 2002 mielipidetiedustelun mukaan yli puolet arvioi juntan olleen vahingollinen, mutta 20% kreikkalaista oli sitä mieltä, että juntta oli ollut eduksi Kreikan kehitykselle. Siinä joukossa täytyy olla muitakin kuin juntan sukulaiset ja muut edunsaajat. Olisi hauskaa tietää, millä ihmiset perustelevat näkemyksiään.
Erich Fromm analysoi kirjoissaan natsismia. Ohessa hänen pitkähkö pohdintansa autoritäärisestä persoonasta.
Hitler nousi valtaan demokraattisissa vaaleissa. Ei diktaattoriksi asti, mutta vaikutusvaltaiseen asemaan. Laman katkeroittamien joukosta Hitler löysi aktiivisia tukijoita, jotka kävivät mukiloimassa vastustajien vaalitilaisuuksiin uskaltautuneita. Eikö Suomessakin ole jo uhkailtu toisinajattelijoita?
Hitlerin aikana Saksan talous kasvoi. Paitsi aivan viimeisinä vuosina. 30-luvun loppupuolella Saksassa tutustumismatkalla käyneet opiskelijat kirjoittivat seuraavantapaisesti: "Täällä kehitys etenee isoin harpauksin. Moottoriteitä rakennetaan ja tehtaat suoltavat autoja. Insinöörit kehittävät uusia laitteita ja koneita."
"Kaikesta kehityksestä huolimatta täällä on jotenkin kummallinen ilmapiiri."
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Uusi Yhdistynyt Kalifaatti (None)
"Arabikadun" lausunnot viime päivinä väläyttivät mieleeni Islamin kultakauden. Islamin kultakaudella 700-luvun puolivälistä 1200-luvun puoliväliin tieteet ja taiteet kukoistivat, maanviljelys kehittyi ja insinööritaidot edistyivät.
Helmikuu 2011
Islamin Imperiumi yhdisti antiikin Kreikan ja intialaisten osaamisen ja kehitti sitä edelleen. Eurooppakin sai arabeilta nollan lisäksi paljon muuta. Verkostoituminen oli tärkeämpää kuin oikea uskonto: Kristitty, muslimi ja hindulainen saattoivat tasaveroisina pähkäillä tähtitaivaan saloja tai todistella matematiikan teoreemoja.
Myöhemmin ottomaanit piirittivät Wieniä. Ehkä sulttaani halusi sivistää Euroopan, vaikka tuohon aikaan islamin sivistys olikin jo alamaissa. Oikeasta uskosta oli alkanut tulla ajattelemista tärkeämpää. Unohdetaan myöhemmät ajat ja keskitytään haaveilemaan Islamin kulta-ajasta.
Onko Islamilaisen alueen renessanssi mahdollinen?
Voiko Euroopan "kultakausi" päättyä kuin Islamin kultakausi?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Uusi Yhdistynyt Kalifaatti/Demokraattinen arabibasaari vai kolonialismi (None)
En tiedä, joutuvatko diktatuureista nyt (toivottavasti) vapautuvat arabimaat aloittamaan vapaan yhteiskunnan rakentamisen yhtä tyhjästä kuin kolonialismista 60-luvulla vapautuneet Afrikan maat, mutta vaikeuksia riittänee.
Konflikteja ja näkemyseroja on aina, mutta vakiintuneissa oloissa ja vatsa täynnä kukaan ei jaksa innostua väkivaltaisesta kaaoksesta. Belgian hallitusneuvottelut saattavat päätyä maan jakoon. Jotkut hyötyvät, toiset kärsivät, mutta kaikki voivat luottaa siihen, että heillä säilyy mahdollisuus siedettävään elämään. Fanaattisimmat tekevät pientä kiusaa vastapuolelle, mutta viime kädessä poliisiin ja oikeuslaitokseen voi luottaa.
Suomen itsenäistyminen sensijaan johti väkivaltaan, koska tiukassa, nopeasti edenneessä tilanteessa yhteiskunnan vanhoja jännitteita ei kyetty purkamaan rauhanomaisesti.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi jälleenrakennettiin yhteistuumin korjaamalla viiden sotavuoden tuhot. Yhteiskunnan koneisto toimi ainakin jotenkuten. Kaikilla oli muistissa, millainen sotaa edeltänyt Suomi oli ollut ja miten asioita kannattaa hoitaa. Vuosikymmenien, jopa sukupolvien, kolonialismin tai muun diktatuurin tuhojen korjaaminen sen sijaan joudutaan aloittamaan tyhjästä.
Yleensä heikkojen luo — "valtatyhjiöön" — lennähtää haaskalintuja.
Erään jo unohtamani kirjoittajan mielestä Lähi-Idän nykyiset ongelmat alkoivat, kun britti-imperiumin laivasto siirtyi käyttämään polttoaineena hiilen sijasta öljyä. Nyt, kun kaikki ovat riippuvaisia öljystä, ongelmat ovat moninkertaisia.
Win-win yhteistyö "kehittyvien maiden" — kolonialismin jälkeinen Afrikka, nyt kuohuva arabimaailma, … — kanssa on valitettavan usein tarkoittanut sitä, että kotimaiset ja ulkomaiset haaskalinnut ovat rikastuneet kansan köyhtyessä. Eikö demokratian tila yleensä ole huonoin luonnonvaroiltaan rikkaissa tai sijainniltaan strategisesti tärkeissä maissa?
Ulkopuolisten ei pitäisi nyt sekaantua ohjaamaan tapausten kulkua arabimaissa, mutta voisivatko ne silti hienovaraisesti tukea rauhanomaista demokratian rakentamista? Edes pitämällä haaskalinnut loitolla.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Uusi Yhdistynyt Kalifaatti/Entinen Eurooppa (None)
Islamin kultakauden Imperiumin — Kalifaatin — häviämistä verrattiin Wikipediassa Rooman heikkenemiseen ja häviämiseen. Kummankin syistä wikipedia esitti monenlaisia arvailuja. Tuhosivatko Kalifaatin mongolien hyökkäykset, huono hallinto, eripuraisuuden aiheuttama hajaannus, tiedettä ja yhteiskunnallista keskustelua rajoittamaan noussut fundamentalismi, yrittämistä haittaava muutos suhtautumisessa pääomaan vai muut syyt?
Wikipediassa artikkeli Islamin kulta-ajasta oli herättänyt vilkkaan keskustelun siitä, minkä tärkeistä keksinnöistä teki (Kalifaatin valloittamalla alueella asuva) kristitty, minkä taas muslimi. Väitteltiin siis siitä, miltä osin kunnia kuuluu millekin uskonnolle. Minulle ei ollut edes tullut mieleen, että uskonnolla olisi ollut keskeinen rooli tuon aikaisessa kehityksessä. Ovatko uskontojen pyhät kirjat sudenpentujen käsikirjojen tapaisia kikkakirjoja, jotka määräävät kaikesta kehityksestä?
Minä innostuin ajatuksesta, että EU:lla olisi naapurina nuorekkaan dynaaminen ja innovatiivinen Yhdistynyt Kalifaatti, joka ulottuisi Atlantilta Intiaan. Ahdistavasta diktatuurista vapautuneina Yhdistyneen Kalifaatin kansalaiset arvostaisivat suuresti demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, … Ajatelkaa, jos Espanjassa järjestettäisiin kansanäänestys siitä, pitäisikö Espanjan siirtyä EU:sta Yhdistyneeseen Kalifaattiin. Turkki tietysti jo olisi jäsen.
Kuihtuiko Islamin kulta-ajan Kalifaatti pois, koska sitä johtaneet ja hallinnoineet eivät ymmärtäneet pitää siitä huolta vaan luulivat sen pysyvän pystyssä itsestään. Heille ei syntynyt ajoissa "burning platform" tunnetta.
Ison ja monimutkaisen yhteisön ylläpitäminen ja kehittäminen on kuin muurahaispesän rakentamista. Yksittäisen neulasen raahaminen pesän huipulle ei näy missään, mutta jos muurahainen toisensa jälkeen keskittyy ajankohtaisempiin asioihin ja omien etujensa ajamiseen, muurahaisen mittakaavassa vuorenkorkuinen ja ikuinen pesä häviää muutamassa sukupolvessa.
EU:n kaltaisessa yhteisössä neulasia vastaavat pienet yhteiseksi hyväksi tehdyt myönnytykset ja uhraukset. Ilman luottamusta keskinäiseen solidaarisuuteen ja yhdessä yrittämisen haluun kaikille herää epäilys, että muut keskittyvät ahnehtimaan rusinoita yhdessä leivotusta pullasta. Luottamuksen rakentaminen on hidasta ja vaikeaa ja vaatii jatkuvaa työtä, epäluottamuksen kierre on helppo käynnistää ja syvenee itsestään.
Pitkiä kehityslinjoja tarkkailevan historioitsijan kannalta EU-parlamentin ajeluttaminen Brysselin ja Strassbourgin väliä on pikku vahinko maailmansotiin verrattuna, mutta sellaisessa, joka ei ehdi historian pitkiä linjoja pohdiskella, moinen perusteeton tuhlaaminen herättää epäilyksen päättäjien yleisestä kyvyttömyydestä.
Taloustieteilijälle voi olla selvää, miten yhteisvaluutta on edistänyt hyvinvointia EU:ssa jopa niin, että viime aikojen sisäisistä kriiseistä huolimatta olemme voitolla. Maallikon ensivaikutelma kuitenkin on, että EU:päättäjien löperyyden takia tunnolliset ja ahkerat joutuvat maksamaan elämästä nautiskeluun panostaneen Zorbasin velat.
Niin kauan kuin päättäjiin luotetaan, heidän ei tarvitse yrittää selittää monimutkaisia asioita. Eikö edustuksellisen demokratian ajatuskin ole työnjako — kaikkien ei tarvitse perehtyä kaikkeen? Jos luottamus päättäjiin häviää, äänestäjät kiinnostuvat kuulemaan analyyseja tilanteesta ja perusteluita päätöksille. Harva osaa selittää vaikeat asiat niin hyvin, että maallikko kykenee erottamaan asialliset lausunnot populismista.
Valitettavan moni poliitikko perustelee populistisen oloisella vakuuttelulla sellaisiakin päätöksiä, joille voisi esittää ymmärrettävät asiallisetkin perusteet. Minä arvostan enemmän rehellistä ja analyyttistä ääneen ajattelua kuin "jämäkkää" vakuuttelua päätösten ehdottomasta oikeellisuudesta. Eikö avoin ja asiapohjainen kansalaiskeskustelu ole demokratian edellytys?
Minä uskon, että eurooppalaisille olisi yhteiseksi hyväksi löytää yhteistyökykyä niin paljon, että voisimme perustaa liittovaltion. Valitettavasti EU-päätöksenteko näyttää maallikon silmin itsekkäältä ja lyhytnäköiseltä siltarumpupolitiikalta. Ehkä maallikon näkemä itsekäs ahneus on kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä, mutta luottamuksen yhteistyökykyyn se vie.
Ehkä Islamin kultakauden orjia, lammaspaimenia tai kamelikuskeja kultakauden suuret ajatukset eivät säväyttäneet yhtä paljoa kuin minua artikkeli kultkauden historiasta: "Kalifaatti — ihan sama. EU — mitä väliä. Juhlapuheet — so what? Veroja ne vaan köyhältä hamuavat."
Mistä pulpahti fundamentalismi Islamiin, mistä populismi EU-keskusteluun?
Fundamentalistille jokin asia on totta niin ehdottomasti, että sitä ei tarvitse mitenkään perustella eikä kenenkään sovi sitä epäillä. Kaikki muut näkemykset ovat vihamielistä ja valheellista panettelua. Fundamentalisti vetoaa yleensä ehdottomaan auktoriteettiin kun taas populisti luottaa omaan musta-tuntuu fiilikseensä. Populistit ja fundamentalistit hakevat tukea samanmielisten joukosta ja vahvistavat toistensa uskoa sopivasti valikoiduilla puolitotuuksilla.
Olemme kaikki ainakin pikkuisen fundamentalisteja ja populisteja: Muodostamme mielipiteitä ja joudumme päättämään asioista, joista emme tarkkaan ottaen voi tietää täyttä totuutta. Epävarmuuden sietokyky auttaa pääsemään lähemmäksi totuutta: Pieni epävarmuus omasta täydellisyydestä ohjaa kuuntelemaan toisinajattelijoita tositarkoituksella ja tarkistelemaan omia uskomuksiaan.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Täyskielto agressiivisella alkoholinkäytölle (None)
Samalla kun kielletään agressiivinen kerjääminen kiellettäköön agressiivinen alkoholinkäyttö.
Helmikuu 2011
Ymmärrän hyvin, että joidenkin on pakko käyttää alkoholia enkä halua sitä heiltä kieltää. Minusta on kuitenkin sietämätöntä, että työtätekevä kunnon kansalainen pakotetaan kärsimään agressiivisen alkoholinkäytön haitoista. Agressiivisesti alkoholia käyttävät pahoinpitelevät bussikuskeja, huutelevat kunnon kansalaisille ja jopa uhkailevat näitä. Onpa sattunut pahoinpitelyjä, puukotuksia ja jopa ampumisiakin. Jotkut ajavat autoa humalassa ja vaarantavat näin muiden tielläliikkuvien terveyden.
Vaikka agressiivisen alkoholinkäytön haitat ovatkin vähäisiä agressiivisen kerjäämisen aiheuttamiin haittoihin, en silti ymmärrä, miksi jotkut kukkahattutädit yhä vastustavat agressiivisen alkoholinkäytön kieltämistä. Miten muuta voidaan turvata kunnon kansalaisten arki? Ulkomaalaiset juopot, kerjäläiset ja kukkahattutädit kuriin!
Lisää aiheesta: "Maassa maan tavalla"
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Määräävä markkina-asema ja muita unelmia (None)
Kirjoitin satiirin määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä, mutta pelkäänpä, että sen vitsejä ja mielipiteitä ei ymmärrä muut kuin minä.
Satiirin ja mielipiteiden esittämisen lisäksi päätinkim kokeilla webistä löytämiäni tosiasioiden oloisia väitteitä.
Helmikuu 2011
Harmistuin, kun Nokia luopui Linuxista ja ryhtyi Microsoftin kumppaniksi. En välitä arvioida, onko ratkaisu Nokialle hyvä vai huono, mutta minunlaiseni Linux-intoilijan kannalta ratkaisu tuntuu harmilliselta.
Avoimuudellaan Linux houkuttelee kaikkia vapaasti keksimään, kokeilemaan ja yrittämään "open innovation"-hengessä. Microsoft taas rajoittaa muiden mahdollisuuksia tehdä mitään omin päin.
Parikymmentä vuotta sitten halusin työssäni kokeilla CLP(R)-nimistä ohjelmaa. Niihin aikoihin yliopistoissa käytettiin yleisesti unix-käyttöjärjestelmää, kun taas meillä oli PC-koneissamme käytössä ensimmäiset Windows versiot. Tuolloin Windows oli niin rajoittunut, että Windowsin alaisuudessa ongelmani ei ratkennut, vaikka CLP(R)-ohjelmasta olikin yritetty tehdä myös Windows-versio.
Unixin tekijöiden yksi säännöistä oli "Rule of Extensibility: Design for the future, because it will be here sooner than you think." Windowsia taas rakennettiin "paikka-paikan-päälle"-periaatteella kunkin "kvartaalin" tarpeisiin, minkä takia siinä ilmeni yllättäviä rajoituksia ja ongelmia. Niinpä ostin PC-koneeseeni Unix-käyttöjärjestelmän. Sen käynnistettyäni aloin ihmetellä, miksi kukaan yleensä ostaa Windowsia. Tietokonetta päivittäin ohjelmoivalle unix oli windowsiin verrattuna unelma.
Ilmeisesti unix-ihmisiä kiinnosti vain ohjelmistoammattilaisten tarpeisiin sopiva käyttöjärjestelmä ja he jättivät mielihyvin Bill Gatesin rakentelemaan henkilökohtaista tietokonetta "tavallisille" ihmisille.
Jos unix-ihmiset olisivat nähneet tulevaisuuteen, Microsoftin monopolipyrkimyksiä olisi alettu padota jo silloin tekemällä "tavallisille" tietokoneen käyttäjille sopiva OpenOffice tyyppinen avointa standardia noudattava toimisto-ohjelmisto. Lisäksi olisi helpotettu ensimmäistä kertaa tietokoneen kanssa tekemisiin joutuvia jouhevasti alkuun.
60- ja 70-luvun vaihteessa Bellin laboratorion tutkijat kehittivät unix-käyttöjärjestelmän omaksi työkalukseen. Ohjelmoinnin asiantuntemus ja rakkaus algoritmien teoriaan sai heidät hakemaan elegantin yksinkertaisia ja yleispäteviä ratkaisuja. Unix pohjautui aiempaan työhön, jota unixin tekijät kommentoivat näin: "What we wanted to preserve was not just a good environment in which to do programming, but a system around which a fellowship could form. We knew from experience that the essence of communal computing, as supplied by remote-access, time-shared machines, is not just to type programs into a terminal instead of a keypunch, but to encourage close communication." Yksi tavoitteista siis oli tiivis yhteisöllisyys.
Yhteisöllisyyden hengessä Unix annettiinkin myöhemmin jokseenkin vapaaseen levitykseen, minkä takia sitä alettiin käyttää yleisesti yliopistoissa ja muissa oppi- ja tutkimuslaitoksissa.
Vuosien kuluttua unix kuitenkin herätti kaupallista mielenkiintoa, sen omistajuudesta alettiin taistella ja erilaiset lisenssirajoitukset alkoivat rajoittaa myös sen ei-kaupallista käyttöä yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa. Niinpä yliopistoissa ja muualla ohjelmointia harrastavat päättivät tehdä itse työkalunsa, joilla voivat tehdä mitä haluavat vapaina kaupallisten kiistojen, oikeusjuttujen ja ohjelmistolisenssien aiheuttamista rajoituksista.
"… The paradigm of competition is a race: by rewarding the winner, we encourage everyone to run faster. When capitalism really works this way, it does a good job; but its defenders are wrong in assuming it always works this way. If the runners forget why the reward is offered and become intent on winning, no matter how, they may find other strategies—such as, attacking other runners. If the runners get into a fist fight, they will all finish late. …"GNU manifesto
GNU-manifestin kirjoittajat suhtautuivat ohjelmistolisensseihin kuin intiaanit metsästysmaihinsa: "Ei meidän kielessämme edes ole sanaa 'omistaa' ". Moni helsinkiläinen sunnuntaikävelijä ehkä tuntisi samoin, jos joku kiinteistöjalostaja ostaisi Seurasaaren, Suomenlinnan ja Helsingin rannat ja asentaisi ennen julkisille poluille sadan metrin välein maksullisia portteja.
Vapaaehtoisesta kahvitauosta viihtyisässä kahvilassa moni on valmis maksamaan, mutta vapaan liikkumisen rajoittamisesta ja muusta haitanteosta laskuttaminen tuntuisi moraalittomalta, vaikka se ehkä laillista olisikin.
Eräänä päivänä 90-luvun alussa tuttava toi pöydälleni pinon korppuja — cd-levyjen edeltäjiä — ja sanoi: "Älä suotta maksa unix-päivityksistä. Tässä ilmainen unix." Hän installoi koneeseeni Linuxin. Ensimmäisiä Linux-versioita, otaksun.
Silloin tuntui mukavalta, että sain kaiken ohjelmistokehitystyössä ja tutkimusraporttien kirjoittamisessa tarvitsemani ja paljon muuta kätevästi ilman mitään rekisteröitymisiä, lisenssimaksuja jne. Ennen kaupallisen työkalun ostamista piti perusteellisesti selvittää, vastaako se tarpeitani ja pitävätkö mainosmiesten puheet paikkansa. Nyt mielenkiintoisen työkalun saattoi imuroida verkosta ja kokeilla, mikä se on.
Myöhemmin ymmärsin, että ilmaisuus ei kuitenkaan ollut pääasia vaan "vapaa lähdekoodi"-ajattelun tuoma yhteisöllinen tapa tehdä talkoilla töitä.
"Linus Torvalds's style of development—release early and often, delegate everything you can, be open to the point of promiscuity—came as a surprise. No quiet, reverent cathedral-building here—rather, the Linux community seemed to resemble a great babbling bazaar of differing agendas and approaches (aptly symbolized by the Linux archive sites, who'd take submissions from anyone) out of which a coherent and stable system could seemingly emerge only by a succession of miracles.
The fact that this bazaar style seemed to work, and work well, came as a distinct shock. As I learned my way around, I worked hard not just at individual projects, but also at trying to understand why the Linux world not only didn't fly apart in confusion but seemed to go from strength to strength at a speed barely imaginable to cathedral-builders." (Katedraali vai bazaari)
"Katedraali vai basaari" avaa ohjelmoinnista innostuneen ajatusmaailmaa, mutta kertoo lisäksi uudenlaisesta tavasta organisoida työntekoa.
Fetchmail-ohjelma, jonka tekemisestä kirjoittaja puhuu, näyttää olevan osa minunkin Linux-järjestelmääni.
Erään ison japanilaisen yrityksen teknologiajohtaja sanoi, että hänen mielestään amerikkalaisten tapa yrittää tuhota kilpailijat, ei edistä yleistä hyvinvointia. "Pitää kilpailla tuotteiden paremmuudella, ei omalla tuhovoimalla." Microsoft näyttää alkaneen pelätä jo varhain, että se ei kykene kilpailemaan tuotteidensa paremmuudella.
"This memorandum reiterates the sinister suggestion that Linux can be stopped if standard protocols are 'de-commoditized' — that is, perverted with incompatible extensions, then used to lock in customers:"Halloween Documents, Wikipedia about Halloween documents
Perusidea siis oli tuoda markkinoille epästandardeja windows-yhteensopivia ohjelmistoja, tietoformaatteja jne. Windows-yhteensopiva ratkaisu on aina joltain osin salainen ja patentoitu, teknisesti enintään tasaveroinen standardiratkaisuihin verrattuna. Tavoitteena on saada mahdollisimman moni lukittua microsoft office tiedostomuotoihin, vallata mahdollisimman suuri osa web-sivuista micrsoft yhteensopivalla sisällöllä sitomalla käyttäjät windows selaimeen ja microsoftin web-kehitys työkaluihin. Pahin uhka Microsoftille näyttää olleen se, että avoimen standardin Linux valtasi internetin serverimarkkinat. Epästandardi windows-yhteensopiva internet olisi antanut varsinaisen määräävän markkina-aseman.
Tänä päivänä myynnissä on epästandardeja, vain windows-yhteensopivia läppäreitä puhumattakaan PC-koneiden oheislaitteista. Windows-yhteensopivuus tarkoittaa, että kunkin laitteen mukana tulee levykkeellä juuri kyseiselle laitteelle räätälöity windows-ajuri. Linux käyttäjä joutuu itse selvittämään laitteiden standardien mukaisuuden, koska myyjät eivät yleensä tiedä standardeista mitään. Esimerkiksi kahdessa samanmerkkisessä ja -mallisessa wlan-sovittimessa voi olla erilainen ohjelmistorajapinta.
Harmittelin pitkään, kun TomTom navigaattorini on rakennettu Linuxin varaan, mutta silti karttapäivitykset voi tehdä vain windowsilla, silläkin heikosti. Tottakai windows-tuki on tarpeen, koska niin monella TomTom-asiakkaalla on Windows, mutta Linux-tuen luulisi olevan helppo toteuttaa.
Sitten löysin jutun Microsoft vastaan TomTom
TomTom tarvitsee Windowsia, mutta vain palvellakseen Microsoftin asiakkaita. Silti Microsoft haluaa laskuttaa TomTomia Microsoftin asiakkaiden palvelemisesta! Liekkö Microsoft peräti kieltänyt TomTomia tukemasta Linux-käyttäjiä?
"Indeed, the premise of a patent on software is so absurd that Bill Gates wrote"
"If people had understood how patents would be granted when most of today's ideas were invented and had taken out patents, the industry would be at a complete standstill today. The solution is patenting as much as we can. A future startup with no patents of its own will be forced to pay whatever price the giants choose to impose. That price might be high. Established companies have an interest in excluding future competitors."
"Now that Microsoft has become the Established Company, they choose to use patents against innovation rather than using their enormous influence to actually reform the system and return it to its original design."
"A second reason that a strategy of patent litigation is problematic is because the competitive free market depends upon interoperability. From Brian's analysis of Microsoft v. TomTom it is clear that Microsoft intends to strike a gratuitous blow at the heart of the type of interoperability that the entire industry has taken for granted for many, many years."
Käyttöjärjestelmä saattaa näyttää vain tietokoneen tekniseltä yksityiskohdalta, mutta Microsoftille windows on ennen kaikkea yksi keinoista vahvistaa määräävää markkina-asemaansa kaikessa tietotekniikassa. Siis isossa osassa arkeamme. Tavoitteena on tehdä oman tietokoneesi tiedostot, internet sisältöineen, kännykkäsi, yms. Windows-yhteensopiviksi, niin että et tule toimeen ilman Windowsia, eikä yksikään muu yritys voi tuoda markkinoille mitään sopimatta Microsoftin kanssa ja maksamatta sille.
Varsinkin kolmannelle maailmalle vapaan lähdekoodin basaari tuottaisi varmaan tehokkaammin hyödyllisiä ratkaisuja kuin kymmenyksiään varjeleva paavillinen monopoli.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Määräävä markkina-asema ja muita unelmia/Pehmosähkö oy ja muita gates-päiväunia (None)
Helmikuu 2011
Maailman hallitukset ovat vihdoinkin onnistuneet sopimaan, että kautta maailman käytetään yhdenmukaisia pistorasioita, joista tulee 220V/50Hz sähköä. Avoin yhteinen standardi antaa kelle hyvänsä tilaisuuden tuoda markkinoille partakoneita, hiustenkuivaajia, mikroaaltouuneja tai jonkin uudenlaisen laitteen kansalaisten elämää helpottamaan.
80%:ssa maailman rakennuksista on kuitenkin Pehmosähkö oy:n 197.65V/54.8Hz sähköverkko ja pehmosähkö-yhteensopivat erikoispistorasiat. Osa näistä on taloista on Pehmosähkö oy:n oman sähköverkon ulottuvilla, mutta useimpin kellarissa on 220V/50Hz—197.5V/54.8Hz pehmosähkö-muuttaja.
Pehmosähkö oy on patentoinut sekä taajuuden ja jännitteen kombinaation 197.5V/54.8Hz että pistorasiansa. Pehmosähkö sallii muiden yritysten valmistaa pehmosähkö-yhteensopivia hiustenkuivaajia ja muita laitteita, mutta turvatakseen investointinsa pehmosähkön tuotekehittelyyn, Pehmosähkö oy joutuu veloittamaan lisenssimaksun keksintönsä hyödyntämisestä. Luvan lisenssivalmistukseen ovat saaneet lähes kaikki ne yritykset, jotka ovat lupautuneet olemaan valmistamatta julkisen 220V/50Hz standardin mukaisia laitteita. Pehmosähkö Oy:n lisenssioimat huoltoyhtiöt suorittavat pehmosähkömuuttajien vuosihuollon.
Vaikka pehmosähkö-yhteensopivien laitevalmistajien kilpailijat jakavat 220V/50Hz standardin mukaisia pistorasioita ilmaiseksi, monet ovat uskollisia Pehmosähkölle. Ison ja kaikkien tunteman Pehmosähkön rinnalla kilpailijat tuntuvat nyrkkipajoilta, vaikka niiden tuotteet sattuisivatkin pärjäämään testeissä ihan hyvin. Jotkut pelkäävät, että joitain heidän haluamiaan laitteita saa vain pehmosähkö-yhteensopivina. Muuttaessa on tietysti 80% todennäköisyys osua pehmosähkö-yhteensopivaan taloon, jossa mikään standardin mukainen laite ei toimi.
Kaikki valmistajat tekevät pehmowrait-yhteensopivia näppäimistöjä. Pehmowrait on konekirjoituskurssi, jonka 80% uuden näppäimistön ostajista suorittaa. Tee-se-itse web-kurssi ei maksa kuin viisikymppiä ja moninkertaistaa työtehon. Näin siksi, että Pehmowrait-yhteensopivan näppäimistön näppäimiä ei ole merkitty millään lailla eivätkä näppäimet välttämättä ole QWERTY-järjestyksessä. Pehmowrait-kurssi harjoituttaa käyttämään QWERTY-stä poikkeavasti sijoitettuja näppäimiä. Kurssihintaan sisältyy maski, josta näkee mitä kirjainta mikin näppäin vastaa juuri omassa näppäimistössä. Maskin kopionti ja edelleenjakelu on kiellettyä — piratismia.
Joidenkin valmistajien tiettyjen valmistussarjojen näppäimistöt ovat QWERTY-standardin mukaisia, mutta valitettavasti myyjät eivät tiedä, mitkä niistä, eikä näppäimiä voi kaupassa kokeilla. Onneksi useimmat QWERTY-näppäimistön saaneet laittavat valmistajan nimen ja valmistussarjan webiin tiedoksi standardin mukaista näppämistöä etsiskeleville.
Useimpien mielestä rationaalisinta on kuitenkin ostaa pehmowrait kurssi. Miksi siis kaikissa näppäimistöissä pitäisi näppäimien olla samassa järjestyksessä? Mutta miksi erimerkkisiä partakoneita varten ei tarvitse asentaa merkkikohtaista pistorasiaa?
Monet yksityiset ja yhteisöt julkaisevat web-sivuillaan pehmosecret salakirjoitettuja (=pehmosecret compatible) tekstejä, videoita ja ääntä, joita lukeakseen yleisön pitää ostaa pikkuikkuna käyttöjärjestelmä tai imuroida verkosta laiton pehmosecret salakirjoituksen purkuohjelma.
Jotkut salakirjoittavat tietämättään web-sivunsa. He tekevät web-sivunsa pikkuikkuna käyttöjärjestelmällä, jossa on oletusarvona pehmosecret salakirjoitusohjelma ja johon on vaikea installoida standardin mukaisia web-sivuja tuottavaa ohjelmaa. Sellaisen installointi saattaa jopa viedä oikeuden päivittää pikkuikkuna-käyttöjärjestelmää.
20%:ssa kahviloista saa ostaa kolmen euron kahvin ja valita, haluaako lisäksi ostaa keksin, pullaa, konjakkia vai lasin vettä. 80%:ssa kahviloista myydään viidellä eurolla kahvi+pieni pehmolimu. Ellei välitä pehmolimusta, sen voi kaataa pois ja ostaa tilalle jotain muuta. Historiallisista syistä kahvi+pehmolimu on muodostunut de facto standardiksi. Harva jaksaa etsiskellä kahvilaa, josta saisi kahvin ilman pehmolimua. Kahvi ilman pehmolimua on kuin tietokone ilman Windowsia.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Kanervan vai Tuomiojan ulkopolitiikkaa? (None)
Onko länsimaisten ihmisoikeusperiaatteiden ja länsimaisen oikeusjärjestyksen puolustaminen asennevamma?
Helmikuu 2011
Nuoruudessani länsimaisen oikeusjärjestyksen ja länsimaisten ihmisoikeusperiaatteiden puolustaminen oli neuvostovastaisuutta. Todellisesta tilanteesta en tiedä, mutta minun muistikuvissani Ilkka Kanervalla oli hyvät suhteet Moskovaan, mutta Tuomioja oli neuvostovastainen, hänellä oli 'asennevamma' — ihmisoikeudet, sananvapaus ja demokratia.
Nyt länsimaisen oikeusjärjestyksen ja länsimaisten ihmisoikeusperiaatteiden puolustaminen on amerikanvastaisuutta. Puolustaa niitä sitten idealismiaan tai viran puolesta. Taas Tuomiojalla on 'asennevamma', mutta 'kaikkien-kaveri' Kanervalla ei.
Nuoleskella vai eikö nuoleskella? Kas, siinä kysymys.
Ollako vai eikö olla aina kaikkien isojen poikien kaveri? Ollako koulukiusaaja, koulukiusaajan kaveri, katsoa kiusaamista sivusta vai peräti puolustaa kiusattua?
Onko kukaan nuoleskelija koskaan myöntänyt itselleen olevansa nuoleskelija?
Eikö Bush sanonut: "Joka ei ole meidän puolellamme, on terroristi." Eli, jos ei suostunut nuoleskelemaan, oli terroristi, eikä päässyt Valkoiseen Taloon. Länsimaisia arvoja puolustava 'vanha Eurooppa' ei ollut Bushin suosiossa. Kenenkään ei sopinut epäillä Bushin strategiaa Irakin demokratisoimiseksi.
Bush tuki Venäjän toimia Tsetseniassa osana terrorismin vastaista sotaa. Minun mielestäni tsetseenit kävivät Suomen talvisodan kaltaista itsenäisyystaistelua. Ei siellä alunperin ollut muita terroristeja kuin venäläiset ja heidän nuoleskelijansa.
Kiduttamalla Bush sai hyödyllisiä tietoja. Esimerkiksi tiedon Saddam Husseinin Al Qaida yhteyksistä. Tieto kidutettiin Osama bin Ladenin kaverilta. Sillä kertaa siis ilmeisesti kidutettiin poikkeuksellisesti ihan oikeaa terroristia, jolla olisi ollut oikeaakin tietoa. Mutta oikea tieto ei egyptiläisille kiduttajille kelvannut.
"Miksi valehtelit?", kaverilta kysyttiin myöhemmin oikeudessa. "Ne olisivat muuten kiduttaneet minut hengiltä", vastasi kidutettu. Myöhemmin hän kuoli egyptiläisessä vankilassa. Mubarakin Egypti oli Bushin uskollinen liittolainen terrorismin vastaisessa sodassa. Edes Kanervan 'asennevammaton' ulkopolitiikka ei venynyt yhtä pitkälle. 'Uudessa Euroopassa' taidettiin venyä pidemmälle. Olisiko Suomenkin pitänyt?
Selvyyden vuoksi: Saddam Hussein oli hirviö. Mutta myös lännen liittolainen sodassa Khomeinia vastaan. Joka myös oli hirviö. Joka ei olisi noussut valtaan, ellei länsi olisi liian pitkään tukenut Iranin shaahia, kolmatta hirviötä. Silläkin kertaa unohdettiin länsimaiset arvot — öljyn takia?
'Asennevammoja' lienee meillä kaikilla. Useimmat meistä uskovat olevansa muita viisaampia ja jalompia. Sen takia arvokeskustelu — idealistinen keskustelu oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta — on tärkeää. Idealismin tyrmäävät ne, jotka haluavat valehdella itselleen, kieltää totuuden. Puhuvat asennevammoista, neuvostovastaisuudesta, amerikanvastaisuudesta.
Perusoikeutenne tällä terrorin vuosituhannella
Amerikka?
Eikö tänä päivänä amerikkalaisten enemmistö tuomitse Bushin ihmisoikeusrikkomukset? Ehkä myös Bushia nuoleskelleet?
Jos vedenpaisumus uhkaisi upottaa 'vanhan Euroopan', ehkä pyrkisin ensisijaisesti Amerikkaan. Mutta Amerikan rakkauden sokeuttamat pilaavat koko jutun.
Ensisijaisesti haluan, että 'vanhasta Euroopasta' tulisi paikka, josta voi olla ylpeä, esimerkki muille. Moraalisessakin mielessä.
Länsimaiset ihmisoikeusperiaatteet? Länsimainen oikeusjärjestys? Guantanamo, Abu Ghraib. Yleisinhimillisistä arvoista on kyse! Ei kukaan, missään päin maailmaa halua tulla kaltoinkohdelluksi.
Korostin ihmisoikeuksien länsimaisuutta, koska jotkut länsimaiset amerikan rakkauden sokeuttamat eivät nähneet mitään väärää Bushin politiikassa vaan leimasivat ihmisoikeuksien puolustajat stalinisteiksi. Rakkaus on sokea. Myös amerikan rakkaus.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Tuloeroja kasvattamalla köyhät rikkaiksi! (None)
Tuloerot näyttää otetun vaalipropagandan välineeksi. Hyvätuloisia pelotellaan, että heidän yritteliäällä ahkeroinnilla ansaitsemansa rahat käytetään laiskojen luuserien elättämiseen. Matalapalkkaisia taas pelotellaan, että tulevaisuudessa rehellisellä työllä ei pärjää, kun rosvoparonien annetaan teettää nälkäpalkalla töitä hikipajoissaan.
Helmikuu 2011
Toisten mielestä tuloeroja kasvattamalla luodaan luovia ja innovatiivisia huippuyrityksiä, toisten mielestä suomalaiset yritetään pakottaa kiinalaisiin työehtoihin.
Mitä tällaisesta 'keskustelusta' seuraa? Luottamus reiluun peliin heikkenee, vastakkainasettelu kiristyy ja jokainen alkaa valvoa omia etujaan entistä tiukemmin. Eikö Suomesta pitänyt yhteistuumin rakentaa luovaa ja innovatiivista yhteiskuntaa, yhteen hiileen puhaltavaa yhteisöä, jossa voi luottaa reiluun peliin?
Talousteoriaan A uskovat väittävät talouskikka 3:sta ainoaksi tavaksi kannustaa suomalaisia tekemään töitä leipänsä eteen. Talousteoriaan B uskovat väittävät talouskikka 3:n lisäävän eriarvoisuutta ja pahoinvointia, jotka voi parantaa vain talouskikka 6:lla.
Joidenkin talouskikkojen yhteys hyvinvointiin näyttää yhtä hämärältä kuin sadetanssin vaikutus sateeseen. Olisikin mielenkiintoista nähdä taloususkomuksia perusteltavan ja analysoitavan rationaalisesti. Jos ei perehdy kuin itselle mieluisaan taloususkomukseen — jos siihenkään, muiden — vääräuskoisten — puheet kuulostavat typeriltä.
Webistä löysin tuloerokeskusteluun liittyen mm. selkeän vakuuttavat perustelut sille, miksi ahkeralle, pitkän ojan kaivaneelle pitää maksaa enemmän kuin laiskalle, lyhyen ojan kaivaneelle. Ojasta lapioitujen multien alta olisi pitänyt jaksaa kaivaa esiin tuloerokeskustelun alkusyy. Puheet verouudistuksestako? En jaksanut selvittää keskustelun aihetta, joten kirjaan asian sivusta ajatuksia ja tuntemuksia, joita sana 'tuloero' minussa herätti. Mehän äänestämmekin fiilispohjalta, joten minun on hyvä vilkaista fiiliksiäni kirjallisessa muodossa. Näin järkenikin toivottavasti saa tilaisuutensa eikä kynäni ajelehdi äänestyskopissa pelkästään fiilisteni varassa.
'Tuloerot' tuovat väkisin mieleeni maailman kymmenet, upporikkaan eliitin hallitsemat rutiköyhät maat. Luonnonvaroiltaan rikkaissa kehitysmaissa tulot eivät riipu ahkeruudesta vaan etäisyydestä niihin, joiden käsien kautta raaka-aineista saatavat rahat kulkevat. Toistaiseksi tällaista kutsutaan korruptioksi ja valtiojärjestystä kleptokratiaksi, mutta finanssipankkiirien esimerkkiä noudattaen kleptokratioissakin alettaneen puhua bonuksista.
Koska Orwellin kieli ei ole äidinkielemme, ymmärsimme aluksi 'bonuksen' ihan väärin 'hyvän miehen lisäksi', jolla palkitaan yrityksen tai koko yhteiskunnan hyväksi ahertaneita. Samanlainen väärinkäsitys oli ylistää ahnetta itsekkyyttä yhtä jaloksi kuin almujen antamista köyhille.
Kleptokratia on hyvä esimerkki tuloeroista, muttei liittyne nyt Suomessa käytävään keskusteluun. Tällaisiltä vääriltä mielleyhtymiltä voisi välttyä puhumalla tuloerojen sijasta konkreettisesti uudenlaisen yritystoiminnan edistämisestä, mikäli siitä on kyse. Tavoite pitää kirkastaa kaikille. Nyt kuulostaa siltä, että tuloerot ovat tavoite.
En ole kokeillut, mutta luullakseni yrittäjäksi ryhtyneen arki voi olla omalla tavallaan yhtä rankkaa ja toimeentulo yhtä epävarmaa kuin pätkätyöläisen. Tuloerokeskustelun pohjalla saattaa siis olla jotain tärkeää. Mutta onko tuloerojen kasvattaminen ratkaisu? Olisiko tärkeämpää, että mahdollisimman moni uusi yrittäjä pääsisi edes säännöllisessä palkkatyössä olevan ansioille? Samalla tietysti parhaiten onnistuneet tienaisivat reilummin.
En tiedä, missä määrin rikastumisen mahdollisuus kannustaa yrityksen perustamiseen. Monen motivaatiotutkijan mukaan kunnollisen toimeentulon ylittävä henkilökohtainen vauraus ei moniakaan innosta lisäponnistuksiin. Voiton tuoma mahdollisuus investoida yritykseen on tietysti eri asia. Joillekin se, mitä yritys tekee, on tärkeää, toisille yrittäminen elämäntapana.
Puhtaasti äkkirikastumisen toivossa perustetuista yrityksistä valitettavan monella on huono maine. Ehkä senkin takia pitäisi tuoda yrittämisestä esiin muitakin puolia kuin rikastumisen mahdollisuus.
Pyritäänkö tuloerojen kasvattamisella minimipalkkojen laskemiseen niin, että entistä huonompi liike-idea tulisi kannattavaksi? Yritetäänkö kilpailla kiinalaisen halpatyövoiman kanssa? Kannustammeko tuloeroja kasvattamalla perustamaan Suomeen hikipajateollisuutta? Miten verottaa ökyrikasta hikipajaketjun omistajaa?
Entä jos käyttäisimme nykyiseen sosiaaliturvaan sijoitetut rahat perustuloon? Sen turvin olisi varaa mennä töihin pienemmälläkin palkalla vaikka pätkätöihin, mutta ei kuitenkaan olisi pakko antautua kenen hyvänsä orjapiiskurin hyväksikäytettäväksi. Perustulo takaisi työntekijälle jonkimmoisen neuvotteluaseman.
Kanta perustuloon näyttää riippuvan kunkin ihmiskäsityksestä.
Keskustelupalstojen tuloerokeskustelu toi mieleeni vanhojen Suomi-Filmi elokuvien tukkilaisromantiikan. Jätkät rehkivät Suomen hyvinvoinnin hyväksi ja ainakin miehistä parhaimmille jäi talvesta reilu tili; Niille, jotka olivat aamulla ensimmäisinä hakkuupalstallaan, viipyivät siellä iltapimeään ja jotka illalla toisten laiskotellessa terottivat pokasahaansa huippukuntoon.
Millaisia tuloeroja savotalla oli?
"Meidän savotalla töitä tehdään urakalla. Jätkälle maksetaan sen mukaan, montako pinokuutiometriä tukkia hän saa nurin, karsittua ja tien varteen. Muutama osaavimmista on päättänyt ahertaa niin, että heillä on kesällä varaa aloittaa uuden tuvan rakentaminen kasvavalle perheelleen.
Ensikertalaiset tuskin saavat kummoistakaan tiliä vielä tänä talvena, vaikka nuorilla voimia ja työhaluja riittääkin. Jätkän koulu on metsässä.
Vanhat konkarit eivät jaksa nuorten malliin vaan joutuvat säästelemään kehoaan — On pientä kremppaa. Konkareille onneksi riittää saada rahaa ruokaan ja vaatteisiin itselle ja eukolle."
Jätkät saavat erisuuruiset tilit, mutta samanlaisesta työsuorituksesta maksetaan sama palkka. Tätä on vaikea vääntää varsinaiseksi tuloeroksi.
"Olen jakanut leimikosta kullekin jätkälle oman palstan hakattavaksi. Tässä tien lähellä tasamaalla kasvaa kunnon tukkipuuta, josta saamme hyvän hinnan. Tuolla kauempana rotkossa kasvaa huonompilaatuista puuta."
Jos maksaisi tukkipuun kaatajalle bonuksia — tekeväthän he taloudellisesta tuottavampaa työtä — ja antaisi kotikylän poikien erikoistua helpommin hakattaviin tasamaapalstoihin, saisi kasvatettua ahkeruuteen kannustavia tuloeroja.
"Aamuisin kukin vuorollaan herää kastelemaan jäätiet. Joinakin päivinä 'lepäilemme' perkaamalla kaikki yhdessä hakkuusopimuksen mukaisesti risuja uuden taimikon tieltä."
Jos tuollaisiin tuottamattomiin töihin palkkaisi erikseen väkeä nälkäpalkalla, saisi taas kasvatettua tuloeroja. Risusavotta ja uudesta taimikosta huolehtiminen on kuin opettajan työ: Tulevaisuuden kannalta välttämätöntä, mutta nykyhetken kannalta taloudellisesti tuottamatonta. Ei sellaisesta kannata kummoistakaan palkkaa maksaa.
"Vielä meillä on Miina, savottaemäntä. Miina pitää jätkien vatsat täynnä, kämpän siistinä ja siten pöpöt loitolla. Miina on äidillinen kämpän hengetär."
Huippupalkoilla voi kätevästi kasvattaa tuloeroja. Yhden henkilön palkan kaksin- tai kolminkertaistaminen ei vaikuta juuri mitään kokonaisuuteen, mutta kannustaa mukavasti. Yhdelle jätkistä ei tietenkään voi maksaa moninkertaista palkkaa — muut kadehtisivat, mutta Miinalle voi. Koska Miina on ainoa savottaemäntä, hän on selkeästi avainhenkilö: Ilman häntä jätkät kuolisivat nälkään, keripukkiin, tuberkuloosiin ja koti-ikävään. Miinalle voisi maksaa vaikkapa 10% jätkien palkkasummasta ilman, että nämä huomaisivat mitään. 50 hengen savotalla Miina saisi viisi kertaa jätkien keskipalkan. Pienellä savotalla ei varsinaisiin huippupalkkoihin näytä olevan varaa, mutta toki tuollainenkin tuloero johonkin kannustaisi.
"Maksan Miinalle puolet jätkän palkasta. Riittävän hyviä kämppäemäntiä on tyrkylle asti."
Niin no, markkinat määrävät työn hinnan. Teorian mukaan vapaat markkinat tuottavat kaikille osapuolille reilun tuloksen, jos maailma ja sen talous ovat vakaan muuttumattomuuden tilassa, jos kaikilla on samat tiedot käytettävissä ja jos kaikilla on yhtä vahva neuvotteluasema ja yhtä hyvät neuvottelutaidot. Teoriaa vapaiden markkinoiden reiluudesta ei ole voitu todentaa käytännössä, koska ehdot eivät ole vielä koskaan toteutuneet, mutta ei se mitään — markkinat tuottavat kuitenkin aina jonkin tuloksen.
"Elokuvassa 'koirankynnen leikkaaja' savotalle sattui työn hakuun pään läpi ammuttu sotakaveri. Hänelle yritettiin löytää sopivia tehtäviä, joista selviämisessä kaverit häntä auttoivat. Meilläkin on samanlaista lämminhenkistä toveruutta, mutta jokaisella on kuitenkin päällimmäisenä huoli omasta tilistä."
Yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa ja jätkän elämän ainoa tarkoitus on maksimoida tilinsä. Ken tästä poikkeaa, aiheuttaa häiriöitä talousjärjestelmään.
"Puiden kaataminen on yksilötyötä, mutta niiden uittaminen keväällä joen suulle vaatii hyvää yhteishenkeä. Ilman saumatonta yhteispeliä tukkeja ei saa jokea alas."
Yhteispeliinkin voinee kannustaa palkitsemalla erikseen yhteispelin parhaiten taitavat yksilöt.
"Savotalla olen yrittänyt toimia reilun pelin hengessä, mutta herrojen reiluudesta en ole varma. En tiedä, saako savottaporukka puun myyntivoitosta viisi vai viisikymmentä prosenttia. Vaan eipä sillä väliä. Savotalle on riittänyt tulijoita."
Kun yksi opettaa peruskoulussa ja toinen tekee videopelejä maailmanmarkkinoille, ei tulojen reiluutta voi arvioida pinokuutiometreinä.
Tuloilla ei tietenkään ole mitään absoluuttisen oikeaa arvoa, mutta yhteiskunnan toimivuuden kannalta on eduksi, jos hyödyllistä työtä tekemällä tulee säädyllisesti toimeen. Toimeentulon ratkaisee ostovoima. Jos joidenkin tulot kasvavat, monia hintoja nostetaan ja niiden ostovoima laskee, joiden tulot jäävät ennalleen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pelkästään asuntolainan ehtojen muutokset vaikuttavat asumiskustannuksiin. Tuloerojen kasvu karkoittaa matalapalkkaiset slummeihin.
Ahneen itsekkyyden ylistäminen, finanssikriisi, puheet tuloerojen autuudesta, pätkätyöt yms. lienevät nakertaneet tunnetta samassa veneessä olemisesta ja tilalle on herännyt epäluottamus ja tarve pitää aikaisempaa tiukemmin puoliaan muita vastaan. Turvatussa vakituisessa työssä olevat eivät ehkä ole tätä vielä aistineet.
Huippupalkkaisista huippuyksilöistä puhuttaessa ei pidä unohtaa sosialistisen työn sankareita, joiden työsuoritukset olivat kerrassaan uskomattomia. Sosialistisen työn sankarit olivat legendaarisia hahmoja, jotka neuvostoliiton kommunistinen puolue loi innostaakseen neuvostoihmisiä ahkeroimaan puolue-eliitin hyväksi.
Neuvosto-ihminen ei kuitenkaan innostunut sosialistisen työn sankarien esimerkeistä. Ehkä siksikin, ettei saanut palkaksi rahaa vaan ruplia. Itsekin ruplia kadunkulmassa ostaneena tiedän, että neuvostoihmisellä oli ruplia, mutta ei rahaa.
Etelä-Amerikassa taitaa vieläkin joillain isoilla tiloilla olla käytössä samansukuinen järjestely: Palkka maksetaan tilan omassa valuutassa, jolla saa ostaa tilan kaupasta isännän määräämään hintaan sitä, mitä isäntä katsoo sopivaksi palkollisilleen myydä.
Nykyään näytään elävän jakomielisesti kahdessa todellisuudessa. Toisessa todellisuudessa esimerkiksi kasvihuoneilmiö on iso riski, jota pyritään torjumaan monin keinoin, mutta talouskasvu näyttää syövän vastatoimien tehon.Toisessa todellisuudessa pyritään kaikin keinoin talouskasvuun jopa tukemalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä.
Velkaannumme kahdella tavalla: Lainaamme rahaa ja olemme jättämässä maapallon seuraaville sukupolville köyhempänä kuin mitä vanhempanne sen meille jättivät. Tähän asti talouskasvu on perustunut pitkälti lainan ottamiseen seuraavilta sukupolvilta. Helppoa, koska sitä lainaa me emme joudu maksamaan takaisin.
Yhden näkemyksen mukaan politiikka on vain ja ainoastaan itsekästä etujen kahmimista omille kannattajille. Tämän perusteella talouskikat ja -teoriat ovat vain kunkin puhujan omiin tarkoituksiinsa sovittamaa sumutusta ja kuulijan sopii uskoa omatunto puhtaana itselleen edulliseen sumutukseen.
Omasta poikkeavat näkemykset eivät kuitenkaan välttämättä ole sumutusta. Elämän varrella meille kullekin on kehittynyt persoonallinen maailmankuva ja ihmiskäsitys, joiden avulla tulkitsemme maailman tapahtumia kukin omalla persoonallisella tavallamme. Meidän tulkintamme on meille ainoa oikea totuus ja siksi meidän on vaikea ymmärtää toisten tulkintoja. Ihmettelemme, miksei toinen tajua päivänselvää totuuttaa. 'Toisinajattelijoiden' silmissä olemme itse yhtä typeriä.
Vellova tajunnanvirranomainen keskustelu ei edistä yksittäisen konkreettisen päätöksen tekemistä, mutta saattaa valottaa 'toisinajattelijoiden' — ehkä omaakin — maailmankuvaa ja siten pidemmän päälle edistää yhteisymmärryksen löytämistä. Pitää asennoitua keskusteluun kuin löytöretkeen tuntemattomalle mantereelle — toisten mieleen.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Alkuvuoden 2011 Mietteitä/Inttäjäiset —Suomalainen huippumenetelmä ratkaista maailman kinkkisimpiä ongelmia? (None)
Suomeen kauan sitten muuttanut konsultti kertoi aluksi hämmästelleensä suomalaista poliittista keskustelua: Keskustelijat astuvat studion pöydän ääreen ja kukin esittää oman vakaan mielipiteensä aiheesta. Toistaakin sen, ellei puheenjohtaja kykene estämään. Sitten kaikki lähtevät kotiin.
Suomen maabrändityöryhmä ehdotti — antoi kansalaisille tehtäväksi — kehittää Suomesta maailman kinkkisimpien ongelmien ratkaisijan. Hieno tavoite, mutta vaatii meiltä täyskäännöksen kuten muutkin brändityöryhmän määräämät tehtävät.
Tammikuu 2011
Pakkoruotsi, Tukholman terrori-isku, budjetin supistukset, …
Sensijaan, että media osallistuisi nöyrällä mielellä totuuden, yhteisymmärryksen ja ratkaisujen etsintään, se järjestelee gladiaattoritaisteluita, joissa vastapuolet usutetaan sopivilla kysymyksillä toistensa kimppuun. Adrenaliini kiihottaa niin osallistujia kuin yleisöäkin. Saadaan hyvä taistelu, josta puhutaan pitkään. Toimittajien 'bonukset' kai määräytyvät ohjelman synnyttämän rähinän voimakkuuden mukaan.
Homointtäjäisiä en seurannut kuin muutaman minuutin, mutta sen herättämän kohun lopputuloksen tiedän: Kirkko antoi omilleen luvan rukoilla.
TV2:n järjestämiä inttäjäisiä pakkoruotsista seurasin yli puoli tuntia.
— Mikset sinä lukenet sekä ruotsia että venäjää?, kysyi inttäjäisiä juontanut toimittaja tuoreelta ylioppilaalta.
— Lukujärjestykseni tuli täyteen pakollisista ja mielestäni tärkeistä valinnaisista aineista, oli vastaus. — Jos olisin saanut valita, olisin ehkä valinnut venäjän ruotsin sijaan.
Seuraavan puheenvuoron sai — tai otti — pakkoruotsin kannattaja:
— En ymmärrä, miksi venäjä ja ruotsi laitetaan vastakkain. Kaikista kielistähän on hyötyä. Jos joku kykenisi kertomaan yhdenkään järkevän syyn tällaiselle vastakkainasettelulle, minun olisi helpompi asennoitua tähän keskusteluun.
Juontaja ei puuttunut perustellun näkemyksen ohittamiseen — mitätöintiin. Ehkei juontajaa itseäänkään kiinnostanut vastaus venäjä-ruotsi kysymykseensä. Tärkeämpää oli esittää seuraava provokatiivinen kysymys. Siihen hän sai vastaukseksi jotain kysymykseen liittymätöntä, mutta vastaajan mielestä tärkeää tai nokkelaa.
Uusia ajatuksia inttäjäisissä ei löytynyt eikä vanhoja saatu järjestykseen. Jos toimittaja olisi kotitöinään kirjannut yleisimmät viime vuosikymmeninä toistellut väitteet ruotsin opetuksesta, inttäjien ei olisi tarvinnut hapuilla sanojaan kameran edessä vaan he olisivat voineet huudella vanhojen ja koettujen väitteiden numeroita: 3, 9, 67, …
Pakkoruotsista oltiin tiukasti mieltä, mutta perustelut jäivät köykäisiksi. Miten pakkoruotsi edistää väitettyjä hyötyjä? Mitkä ovat ne tavoitteet, joiden saavuttamisessa paras, tärkein tai ainoa keino on se, että koko suomen kansa osaa ruotsia? Mitä pitäisi muuttaa, jos pakkoruotsista luovuttaisiin? Mitä menetettäisiin? Mitä tapahtuisi ruotsinkieliselle vähemmistölle?
Miettimällä erilaisia mahdollisia elämänuria tämänhetken koululaisille saisi ehkä jotain perspektiiviä eri tietojen ja taitojen tarpeellisuudesta. Inttäjäisissä kaikista mahdollisista elämänurista tarkasteltiin 'joutumista' muuttamaan Porvooseen.
Pitkin syksyä on väitelty siitä, mitä kaikkia oppiaineita koulun opetussunnitelmaan voidaan tunkea ja kuinka paljon: draamaa, ruotsia, venäjää, uskontoja, elämänkatsomustietoa, lisää luonnontieteitä, käden taitoja, … Jos opetusohjelmaan otettaisiin pakkolliseksi kaikki jonkun mielestä hyödyllinen ja yleissivistävä, koulua joutuisi käymään eläkkeelle asti. Miten valita ne oppimäärät, joita kaikkien on pakko opiskella niin, että kukaan ei sulje etenemisen mahdollisuuksiaan heti alaluokilla? TV2:n inttäjäisissä tämäkin näkökulma, opetussuunnitelmat, ohitettiin. Tärkeämpää oli kertoa, että ruotsia äidinkielenään puhuva ymmärtää flaamia, jos on oppinut koulussa saksaa ja englantia.
Mikä on ruotsin ja muiden vieraiden kielten opetuksen tavoite: Perusteet, joiden varassa ruotsin voi tarvittaessa oppia kohtuullisella vaivalla; sujuva kielitaito; jotain siltä väliltä?
Voisiko ruotsinkielen opetuksen arvoa lisätä? Mitä ruotsin tunneilla opitaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, johtamisopeista, elämänarvoista, maahanmuuttopolitiikasta, vähemmistöjen asemasta eri pohjoismaissa, ihmisten arjesta, historiasta, trolleista, kesäharjoittelupaikoista, opiskelumahdollisuuksista, …? Eroista ja yhtäläisyyksistä.
Inttäjäisissä intouduttiin 'filosofoimaan' pakosta ja vapaudesta. Minun mielestäni on hyvä, että koulu tarjoaa huolella mietityn perusvalikoiman tietoja ja taitoja kaikille oppilaille heidän tai heidän vanhempiensa harkintakyvystä riippumatta. Koska TV2:n inttäjäisissä oli aktiivisesti mukana poliitikkojakin, minussa heräsi pelko, että poliittinen päätöksenteko ruotsin opetuksesta on tuollaista inttelyä. Olisiko sittenkin parempi jättää päätöksenteko lapsille ja heidän vanhemmilleen? Joka tapauksessa perustelut ruotsin opiskelulle pitäisi löytää tulevaisuudesta, ei menneisyydestä 50 tai 100 vuoden takaa.
Minun mielestäni on arvokasta, että Suomessa vähemmistöt voivat elellä mukavasti ja olla keskenään luontevassa vuorovaikutuksessa. Niin täällä ikiaikoja asuneet kuin uudemmatkin vähemmistöt. Erilaisten kulttuurien yhteiselo on helppo kääntää riitelyksi, vaikka vähällä vaivalla siitä saa hedelmällistä vuorovaikutusta. Mediakin vaikuttaa kehityksen suuntaan. Ymmärtää se sitä tai ei.
Olen pari viime vuotta seurannut Belgian rikkinäisyyttä ja sen seurauksia. Arvauksiani konfliktin taustoista en tähän kirjaa, mutta käytännössä maa on jakautunut kahteen riitelevään osaan kielen perusteella. Kielimuuri on tehokas: Eri kieli, eri media, eri koululaitos, lopulta eri totuus.
TV:n ajankohtaistoimittaja haastatteli Supon edustajaa Tukholman terrori-iskun jälkeen:
— Eilen sanoitte, että Tukholman terrori-isku ei ole mahdollinen Suomessa. Tänään presidentti sanoi, että samanlainen isku Suomeen on vain ajan kysymys. Kumpi puhuu totta?, toimittaja tivasi Supon edustajalta.
Kumpikaan toimittajan väitteistä ei mielestäni ollut totta. Supon ja presidentin viestit olivat mielestäni hengeltään samasuuntaisia: Isku Suomeen on tietysti ollut mahdollinen — joskin epätodennäköinen — jo pitkään, eikä Tukholman isku muuttanut sen todennäköisyyttä. Rauhoittelevan sävyisiä. Hitusen varovaisia. Miksi? Ehkä he välttelivät sanomasta mitään, mistä media voisi — aiheetta — repiä raflaavia otsikoita.
Haastattelun edetessä minusta alkoi tuntua, ettei toimittaja olisi tyytyväinen ennen kuin olisi puristanut Suposta konkreettiset ja täsmälliset vastaukset kysymyksiin: "Kuka tekee iskun Suomeen?" "Milloin?, Minne?" "Moniko kuolee?" "Missä tulevan iskun tekijä on juuri tällä hetkellä koulutuksessa?" "Myöntäkää, ettette tiedä mitään Englannissa annettavasta terroristien koulutuksesta."
Toimittaja haastatteli elinkeinoelämän edustajaa:
— Nyt kun on pakko säästää, voitaisiinko teidän mielestänne elinkeinotuista leikata?
— Viime kädessä kasvu ratkaisee supistustarpeen. Elinkeinotuilla pyritään luomaan uusia innovaatiota ja niiden kautta kasvua.
— Elinkeinoelämän mielestä siis elinkeinotuista ei voi leikata senttiäkään?
— Joitain aloja — kuten telakkateollisuus — me joudumme tukemaan pysyväisluonteisesti, koska muutkin maat tukevat omia telakoitaan. Vaihtoehtona on luopua telakoista.
— Elinkeinoelämän mielestä siis elinkeinotuista ei voi leikata senttiäkään?
— Pääsääntöisesti kyse ei ole luopumisesta vaan siitä, autammeko uusia innovaatiota ja yrityksiä alkuun.
— Elinkeinoelämän mielestä siis elinkeinotuista ei voi leikata senttiäkään?
Jne.
En muista aivan tarkalleen, mitä haastateltava sanoi, mutta toimittajalle oli joka tapauksessa yhdentekevää, puhuiko haastateltava palturia, syöttikö katselijoille populistista propagandaa, oliko puheessa ristiriitoja, oliko puheessa suuria ajatuksia. Ihan sama. Toimittajalle tärkeintä oli vakuutella katselijoille: "Elinkeinoelämän mielestä …"
Jämäkkä sankaritoimittaja haastatteli puolueen varapuheenjohtajaa asuntolainan korkojen verovähennyksen leikkaamisesta. Tällä kertaa toimittajan ennakkotavoitteena lienee ollut todistaa äänestäjille, että kyseinen puolue haluaa leikata verovähennystä noin 500 miljoonalla eurolla. Tai ehkä hän halusi summan euron tarkkuudella. Mitä tarkempi lupaus, sitä helpompi myöhemmin syyttää valehtelusta.
Keskustelu eteni kuten ylläoleva keskustelu elinkeinotuista. Toimittaja tivasi tavan takaa konkreettista lukua samalla kun haastateltava yritti selittää näkemystään kansantalouden lainalaisuuksista ja maan talouden tilasta, puolueensa aikataulusta käydä budjetti läpi ja selvittää mahdollisten vähennysten kerrannaisvaikutukset, jne.
Haastattelu päättyi toimittajan itsetyytyväiseen repliikkiin: "Teidän mielestänne siis asuntolainan korkojen veroetu on yksi mahdollinen vähennyskohde."
Voitto! Voitto? Eikö haastateltava ollut sanonut noin julkisuudessa jo aiemminkin? Oma-aloitteisesti.
Aloin toivoa, ettei yksikään poliitikko anna konkreettista vastausta mihinkään kysymykseen TV-haastattelussa. Millaista olisi neuvotella budjetista, jos ministerit olisivat etukäteen sitoutuneet kuka mihinkin eksaktiin summaan tietystä konkreettisesta yksityiskohdasta:
— TV1 kiristi minut lupaamaan x miljoonaa momentille a.b
— Onneksi TV2 ei vaatinut minulta a-momenteille mitään. Jouduin kuitenkin lupaamaan c.b-momentille y miljoonaa.
— Minulta vaadittiin maailmantalouden kasvuprosentiksi 0.7%
— Tietääkö kukaan, paljonko TV on vaatinut kansaa maksamaan veroja?
On asioita, joita poliitikoilta pitää kysyä ennen vaaleja. On kysymyksiä, joihin konkreettisen vastauksen antavat vain vastuuttomat populistit. Hölmöillä kysymyksillä media tukee hölmöä populismia.
Minua kiinnostaa, ymmärtääkö haastateltava — tai keskustelijat — mistä on kysymys. Ellei toimittaja ehdi perehtyä keskustelun aiheeseen, hän voisi pyytää haastateltavia selittämään kansantajuisesti, mistä on kysymys. Ellei haastateltava osaa tai uskalla vastata mitään konkreettista, siitä voi ehkä päätellä jotain hänen asiantuntemuksestaan ja ymmärryskyvystään. Ehkä, sillä läheskään kaikkia maailman ongelmia ei ole aivan helppo selittää kansantajuisesti muutamassa minuutissa.
Asiantuntemuksen ja ymmärryskyvyn lisäksi minua kiinnostavat haastateltavien uskomukset siitä, miten tämä meidän maailmamme toimii. Esimerkiksi talouden lainalaisuuksia emme voi tuntea samalla tarkkudella kuin taivaanmekaniikan lakeja vaan päätöksemme ja mielipiteemme perustuvat osin uskomuksiimme. Uskomuksenne tuntuvat meistä ehdottomalta totuudelta, mutta eivät kestä samanlaista totuuden varmistamista kuin esimerkiksi taivaanmekaniikan lainalaisuudet. Sitä suuremmalla syyllä näitä uskomuksia pitäisi analysoida niiden toistelun sijasta kuten esimerkiksi Risto Mäkinen teki HeSa mielipidesivulla: "Ulkoistus: tavoite, keino vai toive"
Talousajattelunkin uskomuksiin pätee sanonta: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivoo."
Haluan myös tietää haastateltavien ihmiskäsityksestä ja heidän arvomaailmastaan. Tarkkaan jos kuuntelee keskustelutoveria ja esittää sopivissa kohdin oikeanlaisia tarkentavia kysymyksiä, näistäkin saa paljon selville.
Miten minä voisin tietää, edistääkö Suomen etua — tai edes omaani — paremmin 475 miljoonan kuin 525 miljoonan leikkaus jossain yksittäisessä budjettikohdassa. Vaikka tietäisinkin, en mitenkään ehdi tarkistaa koko budjettia, saatikka kaikkia muita hallituksen päätöksiä. 50 miljoonaa sinne tai tänne valtion budjetissa ei välttämättä herätä minussa tuntemuksia, mutta tunnen herkästi, kenen päättäjän ihmiskäsitys, arvomaailma tai esimerkiksi uskomukset siitä, miten talous toimii, poikkeavat omistani niin paljon, ettei hän tule hoitamaan asioita toivomallani tavalla.
Fiksu haastateltava saattaisi osata sanoa jotain, joka auttaisi minua kehittämään ajatteluani ja uskomuksiani, mutta kovin vaikea on puhua järkeviä, jos haastattelija koko ajan jankuttaa: "Tunnusta heti, että aiot tehdä 500 miljoonaan leikkaukset vähäosaisten verovähennyksiin."
Usein haastattelun pohjavireenä tuntuu olevan: "Kaikkea mitä sanot tai jätät sanomatta, yritetään käyttää sinua vastaan." Kysymysten tarkoitus ei tunnu olevan tuoda julki totuutta vaan johdatella haastateltava ansaan. Näin ainakin haastateltavat tuntuvat olettavan. Enkä ihmettele.
Koulutetaanko toimittajat lietsomaan yleisöä kiihottavia konflikteja vai tekeekö arki heidät kyynisiksi? Esimerkiksi vaalirahakohun haastateltavista harva oli totuushakuinen. Monen mielestä politiikan kuuluukin olla etujen kähmimistä itselle ja omille äänestäjille muista piittaamatta ja siinä mediaa sopii käyttää välikappaleena vastustajia harhautettaessa.
Toimittajan työ vaati sisua ja osaamista. Pelkkä pään hakkaaminen väärään puuhun ei kuitenkaan auta. Vain kunnolla perehtymällä käsillä olevaan asiaan, siihen liittyvän puoluepoliittisen julkisuuspelin taustoihin ja vielä yksittäisten poliitikkojen henkilökohtaiseen julkisuuspeliin, toimittaja voi toivoa saavansa haastateltavista jotain oleellista irti.
Toivottavasti vaalirahakohun paljastamisesta ei ole tullut ihannemallia koko medialle. Hakeeko media seuraavaa vaalirahakohua kuin Suomi hakee seuraavaa Nokiaa?
Entä jos haastateltavalla onkin jotain järkevää sanottavaa, eikä mitään syytä olla paljastamatta ajatuksiaan?
Entä jos erimieliset haastateltavat haluaisivat vilpittömästi lisätä keskinäistä ymmärrystä ristiriitojen sovittamiseksi?
Entä jos varta vasten etsisi sellaisia haastateltavia?
Entä jos TV kokeilisi asiantuntijoiden opastuksella jonkin ongelman ratkaisua tai ristiriidan selvittelyä ja tekisi siitä dokumentin?
Entä jos toimitus keskuudessaan yrittäisi luoda yhteisen näkemyksen — tai muutaman järkevän skenaarion — vaikkapa siitä, miten ratkaista talouskriisi? Hyvät ja huonot puolet, riskit, … Voisiko niin oppia tutkivaa journalismia?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Mitä maksaisi kunnon opetuksen antaminen Zorbasille? (None)
Opposition kansanedustajat kyselevät, miksi auttaa kreikkalaisia. "Konkurssi olisi heille sopiva opetus."
Marraskuu 2010
Heiltä voisi kysyä, kuka on ollut eri mieltä. Kuka on ilmaissut halunsa auttaa nimenomaan kreikkalaisia? Kenen mielestä konkurssi ei olisi hyvä opetus niin kreikkalaisille kuin kriisistä hyötyville keinottelijoille? Edes yksi nimi, yksi lehtilausunto.
Moni varmaan lahjoittaisi hyvillä mielin SPR:n tai UNICEF:n keräykseen Kreikan nälkäisille lapsille, mikäli tilanne menisi niin huonoksi, mutta eihän kukaan ole edes väittänyt, että nyt annettava tuki menee hätää kärsiville. Itseämmehän me yritämme auttaa, Kreikasta ja Irlannista viis.
Lehtijuttujen perusteella minulle on syntynyt käsitys, että ulkomaiset pankit ovat sijoittaneet rutkasti Kreikan ja Irlannin pankkeihin ja valtion sijoituspapereihin. Osa sijoituksista on tehty melko löperösti luottaen siihen, että Irlannin veronmaksajat tai viime kädessä EU pelastaa pankit ja valtion konkurssilta. Kreikalle lainattiin erityisen hanakasti kai siksikin, että se oli hyvä asiakas monen maan aseteollisuudelle. Hallitusten oletus on, että ellei pankkeja pelasteta, kohta kukaan ei uskalla lainata kellekään muuta kuin ehkä hiton isolla korolla. Sen jälkeen hyvin menisi vain valtioilla, joilla on kassassa ylimääräistä. Tämän maailman "ylimääräinen" raha taitaa olla Kiinan valtion näpeissä.
Minun mielestäni ei ole reilua, että sijoitusten voitot menevät pankeille, mutta tappiot maksaa veronmaksaja. Kreikka on voinut elää muun EUn siivellä. Sijoittajat eivät luottaneet Kreikan maksukykyyn vaan siihen, että EUn veronmaksajien piikki on auki. Siltähän tuo näyttää.
Minun käsitystäni ei tietenkään kannata ottaa taloustieteenä. Kerronpa vaan, millä tasolla minunlaiseni maallikon käsitys on.
Vaan osaako oppositiokaan sanoa, kuinka kalliiksi tässä tilanteessa tulisi antaa opetus Kreikalla ja Irlannille ja pankeille ja paljonko suomalaiset ovat valmiit maksamaan siitä nautinnosta, että saisimme antaa tällaisen opetuksen? Ja millä perusteella oppisitio syyttää hallitusta, vaikka tilanteen on annettu valua tähän jo edellisten hallitusten aikana.
Osaako hallitus havainnollisesti selittää äänestäjille, millä mekanismilla Kreikan tai Irlannin kriisit uhkaavat meitä ja miten uhan suuruutta voisi arvioida? Sen perusteella mitä itse ymmärrän, en uskaltaisi väittää varmaksi muuta kuin, että kalliiksi käy, teki niin tai näin.
Onko eduskunta jo vetänyt johtopäätöksensä siitä, mitä Suomen kannattaa ottaa opiksi näistä kriiseistä? Luulisi puolueilla olevan selkeän ja hyvin perustellun tahtotilan uudesta EUn talousjärjestyksestä ja realistisia ehdotuksia sen edistämiseksi.
Minkä verran me äänestäjät — viime kädessä vastuulliset päättäjät — ymmärrämme talouden mekanismeista? Minä en osaa kunnolla vastata yo. kysymyksiin. Miten niin moni muu tietää jämäkästi jyräyttää tasan tarkkaan oikeat vastaukset? Miksi tasan tarkkaan oikeita vastauksia tuntuu olevan yhtä monta kuin vastaajia?
Toimittajat pysäyttelevät kadulla ihmisiä ja antavat viisi sekuntia aikaa vastata kyllä tai ei monimutkaisiin talouspoliittisiin kysymyksiin. Entä jos he pyytäisivät lisäksi perusteluja vastauksille? Herättäisikö se ajattelemaan? Edes sitä, riittäkö monimutkaisen asian käsittelyyn puoli minuuttia räntäsateessa kesken kiireisen työmatkan.
EK vaati tässä taannoin toimittajien puoluekantoja julkisiksi. Se tuntui hassulta. Kuvittelevatko he, että ihmiset nykyään ovat jonkin puolueen tai ideologian sokean uskollisia pikku sotureita? Muualla kuin ehkä jossain perinteisissä etujärjestöissä? Sensijaan mielenkiintoista olisi lukea juttu siitä, mitä tuli esille, kun toimitus kahvitauolla keskusteli Kreikan ja Irlannin tukemisesta. Mielipiteet kiinnostaisivat, mutta ennen kaikkea niiden takana oleva järkeily ja tuntemukset.
Kasku kertoo kannattajan sanoneen presidenttiehdokkaalle: "Kaikki asioista jotain ymmärtävät tulevat äänestämään teitä." "Hyvä rouva, se ei riitä mihinkään", oli ehdokkaan vastaus. Onko näin? Ja pärjääkö sellainen maa, jossa päättäjiksi äänestetään löperöitä demagogeja?
Haluaisin nähdä eduskunnassa pienen puolueen, joka ei lupaisi äänestäjilleen muuta kuin harrastaa sokraattista kyselyä. Sellaisen, joka avoimen rehellisesti paljastaisi ymmärryksensä rajat ja pyrkisi avoimella vuoropuhelulla kartuttamaan ymmärrystään. Samalla tulisi pakosta esille muidenkin puolueiden ymmärryksen rajat. Puolueen, jonka edustajat eivät lupaisi äänestäjille enempää kuin äänestää omantuntonsa mukaan ja aina perustella avoimen rehellisesti kantansa. Pienikin puolue, joka voisi luottaa siihen, että sen ei tarvitse kalastaa ääniä bluffaamalla, voisi ryhdistää koko eduskuntaa. Ääni sellaiselle puolueelle olisi vähintäänkin rakentava protesti.
Tällaista puoluetta odotellessa yliopistot voisivat hoitaa kolmatta tehtäväänsä vaikkapa niin, että opiskelijat harjoitustöinään kirjoittelisivat opettavaisia tarinoita siitä, miten globaali talous toimii ja miltä se näyttää eri näkökulmista. Peruskansalainen: asuntolaina, eläkkeet, työpaikka jne; näennäisdemokratiassa valtaapitävä korruptoitunut eliitti; rehellisyyden bränd-imageensa valinnut yritys; korruptioon joustavasti suhtautuva yritys; pankkiiri; varakas keinottelija; jne.
Yhdistämällä osaamisensa taloustieteilijät, valtio-oppineet ja draaman taitajat kykenisivät esittämään asiat iskevän havainnollisesti. Pitäisikö mukaan ottaa sosiaalipsykologejakin? Eikö niin taloustiede kuin politiikkakin ole ennen kaikkea psykologiaa?
Sanastokin olisi paikallaan. Markkinoiden luottamus: 1) Leskirouvan huoli eläkerahoistaan; 2) Sijoittajan arvio siitä, voiko veronmaksajien avoimeen piikkiin luottaa; 3) Keinottelijan arvio siitä, riittääkö hänen pääomansa kohteen horjuttamiseen.
Pelastuisimmeko eroamalla EU:sta? Onko kaikki EU:n vika? Sekin, että Islannin talous kaatui? Sekin, että amerikkalaiset asuntolainoittajat ujuttivat markkinoille turvallisina sijoituksina arvotonta roskaa, joka halvautti pankkitoiminnan? Totta kyllä, EUn ulkopuolista Pohjois-Koreaa talouskriisi ei kait pahemmin heilauttanut.
Demagogista höttöä on helppo heittää, suuntaan jos toiseenkin. Niitä, jotka innostuvat löperöistä puolitotuuksista, huijataan aina. Lipevät huijarit osaavat vedättää niin hentomielistä kulkukissojen ystävää kuin wanna-be kovaa jätkää. Vain nöyrä oman ymmärryksen kartuttaminen auttaa.
Kaikki, mikä tässä maailmassa kuulostaa yksinkertaisen selkeältä totuudelta, on valhetta.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/"Me ylevät, joiden synnit eivät syntiä ole" (2010-11-00px)
"Teidän pitää elää niin kuin minä ilmoitan raamattuni määräävän. Minun jumalani edessä teidän jumalillanne, ajatuksillanne, vakaumuksillanne tai tunteillanne ei ole mitään merkitystä.
Disclaimer: Ajatukseni ja tekoni eivät ole minun vastuullani vaan jumalani, jonka mitättömänä palvelijana toimin."
Marraskuu 2010
"Koska minun raamattuni kieltää homouden, homojen on pidättäydyttävä moisesta luonnottomuudesta. Enin mitä voimme tehdä on rukoilla heidän eheytymisensä puolesta."
"Häivy akka, vain miehellä on oikeus julistaa lähimmäisenrakkautta. Älä ulise, vaan käännä toinenkin poski, ettei kirkkomme yhtenäisyys kärsi. Minulla on oikeus ja velvollisuus noudattaa vakaumustani, jonka mukaan nainen kuuluu nyrkin ja hellan väliin."
"On sanomattakin selvää, että kunnollisen kristillisen kasvatuksen saaneet ihmiset ovat eettisesti muita parempia. Siksi elämänkatsomustieto ei sovi suomalaiseen kouluun. Sen seurauksena sivistyksemme romahtaisi pakanalliseen tapain turmelukseen, huumeisiin ja huoraamiseen."
"Eri uskontoisia oppilaita ei pidä päästää yhdessä keskustelemaan elämänkatsomuksistaan, koska globaalisaatio edellyttää kykyä ymmärtää muiden uskontojen edustajia, eikä se ole mahdollista ennen kuin oppilas on omaksunut riittävän vahvan kristillisen uskon."
"Poika, leikkaa tukkasi ennenkuin näyttäydyt minulle!"
Tuollaiselta kirkon vanhoillisten puhe saattaa kuulostaa sellaisen korvissa, jolla on traumaattisia kokemuksia kaltoin kohtelusta. Luen parhaillaan Mikael Karvajalkaa joten mieleeni tuli jopa inkvisitio; Pieni, jollain — harmittomalla — tavalla outo ja erilainen, yksinäinen ihminen vastaan sadistinen, kaikkivoipaan pyhyytensä uskova kirkko.
Pitkä tukka ei tosin ole kirkon ongelma vaan se oli joidenkin 60-luvun maalaisisäntien suuri harminaihe, mutta eihän tässä muutenkaan ole kyse kirkosta, Raamatusta tai uskonnosta vaan maallisen elämän ilmiöstä, jossa kirkkoa käytetään välikappaleena. Armottomasta asenteesta erilaisuuden "uhkaa" kohtaan.
Elämänkatsomustiedon ymppäsin tähän juttuun, koska erosin kirkosta silloin, kun elämänkatsomustiedon opiskelijoista puhuttiin kuin nyt homoista.
En tiedä alkuunkaan, mitä kirkon vanhoilliset ajattelevat ja tuntevat ja mikä heitä motivoi, mutta ajattelu- ja suhtautumistapojen ero auktoriteettia kaipaavien ja omin avuin hapuilevien välillä kiinnostaa minua ja kirkon homokeskustelussa se tuli mielestäni pelkistetyn puhtaana esille. Selkeä case innostaa pohtimaan.
Luullakseni pitkätukat ja homot ovat joillekin ongelma samasta syystä: Särkevät heidän lintukotonsa turvallisen idyllin.
Lintukoto on haave sellaisesta täydellisen harmonisesta idyllistä, jonka rauhaan voisi paeta tämän maailman ristiriitoja. Lintukodossa kaikki on järjestetty tarkalleen oman mielen mukaan ja siellä on aina oikeassa ja sen takia suuresti kunnioittu.
Omassa lintukodossaan jokainen on täydellisen jalo ja oikeudenmukainen ja siten moraalisesti oikeutettu pakottamaan järjestykseen lintukotonsa idylliä uhmaavat pitkätukat, homot, romanikerjäläiset, elämänkatsomustiedon opettajat, naispapit, liian kovalla äänellä puhuvat maahanmuuttajat, huntupäät ja sen sellaiset häiriköt. Lintukodossa muut ihmiset ovat tahdottomien marionettien kaltaista rekvisiittaa. Lintukotoon voi moraaliseksi tuekseen luoda jonkun ylemmän auktoriteetin, mikäli sellainen tuntuu mukavalta.
Onko fundamentalismi sitä, että vaatii saada toteuttaa lintukotonsa täällä maan päällä? Muista piittamatta.
Lehdissä on naureskeltu vanhoillisille, jotka kieltävät homouden raamatun vastaisena, mutta syövät jouluna kinkkua, vaikka piispan mukaan raamattu kieltää senkin. Selitys lienee: "Lapsikin ymmärtää, ettei kinkku ole pahasta. On typerää saivartelua kaivaa raamatusta tuollaisia lauseita erikseen. Kirjaimellisesti pitää tulkita vain tärkeät raamatun kohdat."
Samalla lailla voi minun mielestäni naureskella ihmismielelle yleensä. Havaitsemastamme ja kokemastamme poimimme sen, mikä vahvistaa käsitystämme tämän maailman menosta ja heitämme pois ja unohdamme maailmankuvaamme sopimattoman "hölynpölyn". Miten muuten voisi syntyä esimerkiksi erilaisia poliittisia vakaumuksia? Valikoiva raamatun tulkinta on vain yksi — toki havainnollinen — esimerkki inhimillisen tiedonkäsittelyn heikkouksista.
Vanhoilliset antavat ymmärtää kuuluvansa yhteisöön, jonka keskeinen arvo on lähimmäisenrakkaus. Samaan hengenvetoon he saattavat sanoa lähimmäistään luonnottomaksi epäsikiöksi huomaamatta puheissaan mitään ristiriitaa. Tällaiset ristiriidat ovat tietysti normaaleja; joitain outoja asioita on vaikea hyväksyä, kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä aivan kaikkea edes pidä hyväksyä. Normaalia on sekin, ettei oman ajattelunsa ristiriitoja edes huomaa. Yleensä ihminen kuitenkin suostuu miettimään ajatuksiaan — keskustelemaankin niistä, jos hänen puheitaan väitetään ristiriitaisiksi.
On yleisinhimillistä uskoa olevansa muita viisaampi. Se on osa meitä koossa pitävää elämänvalhetta: Väitetään, että ihmisen oivaltaessa todellisen roolinsa tässä universumissa hän masentuu. Yleensä ihmiselle kuitenkin aika ajoin herää epäilys, ettei ehkä tiedäkään aivan koko totuutta aivan kaikesta ja etteivät toisinajattelijatkaan ehkä ole aivan umpitolloja. Joskus joku jopa muuttaa tai ainakin tarkentaa käsityksiään juteltuaan toisin ajattelevien kanssa. Sillä lailla ihmisyhteisö kykenee pikku hiljaa yhdistämään ja jalostamaan viisauttaan.
Samanmielisten lauma taas vahvistaa jäsentensä uskoa omaan ylivertaisuuteen. Syntyy kultapossukerho-efekti.
Sen myöntämisestä, ettei tiedäkään kaikkea tai että on ollut väärässä, saattaa tulla ahdistavan epävarma olo. Tätä epävarmuutta Erich Fromm on kuvaillut vapauden peloksi, The fear of freedom . Hän väittää joidenkin pakenevan vapauden pelkoa autoritäärisyyteen
Vapaasti tulkiten autoritäärinen persoona haluaa yläpuolelleen auktoriteetin, jonka "määräyksestä" hän saa hallita ja käyttää hyväkseen kanssaihmisiään:
"You see yourself as special. You are demanding and controlling and want everything your way. You have little empathy or concern for the feelings of the others. This leads you to be inconsiderate and perhaps even abusive. You believe that although other people should be punished when they violate social norms, you should not be punished. You take what you want without guilt because you feel entitled."
Nuoruuteni aikoina suoritetun Stanford Prison Experimentin eräs johtopäätös oli, että osa ihmisistä nauttii toisten kiusaamisesta, kunhan saa ylemmän auktoriteetin tuekseen:
"About a third of the guards were hostile, arbitrary, and inventive in their forms of prisoner humiliation. These guards appeared to thoroughly enjoy the power they wielded, yet none of our preliminary personality tests were able to predict this behavior."
Kokeessa vartijan roolissa toimineet olivat satunnaisesti poimittuja tavallisia opiskelijoita. Sadistinen taipumus ei liittynyt mitenkään vanhoillisuuteen, liberaaliuteen, uskontoon, uskonnottomuuteen, puoluekantaan, mielipiteisiin tms. Personallisuustestit eivät taipumusta havainneet.
Jotkut ihmiset siis saattavat ryhtyä kiusaamaan muita, mikäli uskovat, että heillä on jonkin auktoriteetin tuki takanaan. Tämän takia auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden ja instituutioiden tulisi mielestäni tuoda hyssyttelemättä julki näkemyksensä oikeasta ja väärästä. Kaiken varalta.
Muistan hämärästi lukeneeni psykologisesta kokeesta, jossa kouluokka jaettiin arpomalla kahteen ryhmään — vaikkapa piiperöiksi ja paaperoiksi, joita opettajat kohtelivat pikkuisen eri tavalla. Ehkä jotenkin niin, että piiperöitä kohdeltiin kriittisemmin ja negatiivisemmin kuin paaperoita. Paaperot saivat vastatessaan — oli vastaus oikein tai väärin — pienen hymyn, piiperöt häivähtävän otsan kurtistuksen.
Muistaakseni kokeen johtopäätös oli, että pieni — huomaamatonkin — syrjintä voi vaikuttaa paljon ihmisten hyvinvointiin, suorituskykyyn ja käsitykseen itsestään. Paaperot alkoivat halveksua piiperöitä ja alkoivat tuntea itsensä oikeutetuksi enempään kuin piiperöt. Piiperöt taas alkoivat uskoa olevansa kuokkavieraita paaperoiden maailmassa.
Luulenpa, että tilanne olisi muuttunut, jos joku olisi huomauttanut oppilaille, että hänen mielestään näitä kohdellaan epätasa-arvoisesti.
Harmi kyllä en löydä kuvausta kokeesta varmistaakseni, mitä siinä todella tapahtui. Itse toki uskon ylläolevaan ilman lähdeviitteitäkin eikä yksi lähdeviite ole tarkoitushakuisesti poimittua raamatunlausetta kummempi todiste, mutta todennäköisesti kokeen tekijät olisivat selittäneet sen opetukset elävämmin kuin minä.
Jokatapauksessa sillä, mitä kirkon sisältä kuuluu, on merkitystä kirkon ulkopuolellakin.
Jalo tarkoitukseni oli kirjoittaa rakentavan vuoropuhelun hengessä, vaan lipsahtiko tyylilajiksi "silmä silmästä"? Liekkö Lucifer istunut olallani tekstiä sanelemassa? En se minä ollut vaan Lucifer!
‘A key difference between a dialogue and an ordinary discussion is that, within the latter people usually hold relatively fixed positions and argue in favour of their views as they try to convince others to change. At best this may produce agreement or compromise, but it does not give rise to anything creative’. ‘The purpose of dialogue’, David Bohm suggests, ‘is to reveal the incoherence in our thought’. In so doing it becomes possible to discover or re-establish a ‘genuine and creative collective consciousness’. The process of dialogue is a process of ‘awakening’, it entails a free flow of meaning among all the participants (dialogue and conversation)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Ajatuksia herättävä artikkeli vitkastelusta (2010-10-20px)
Luin ajatuksia herättävän jutun vitkastelusta, mutten hetken kuluttua osannut tiivistää sen sanomaa vaimolle. Minussa jutun lukemisen aikana heränneet ajatukset eivät siis ehkä liittyneetkään jutun aiheeseen. Ei se mitään, kerron ne silti.
Lokakuun loppu 2010
En muista, puhuttiinko artikkelissa tiskaamisen vai gradun tekemisen lykkäämisestä. Minä jätän tiskit keittiön pöydälle ja keskityn jonkin isomman idean toteuttamisen vaikeuteen.
Sen muistan, että juttu oli aivan liian pitkä toista kertaa luettavaksi.
Senkin muistan, että artikkelin mukaan ihminen ottaa mieluummin heti "pikkuvoiton" kuin odottelee pitkään "päävoittoa".
Selvähän se. Ihmisen evoluutioon tällaiset valintatilanteet ovat vaikuttaneet vasta maanviljelyyn ryhtymisen myötä: Syödäkö siemenperunat vai istuttaako ne suuremman sadon toivossa?
Voiko käydä niin, että päämäärän tavoittelun sijasta tyytyy haaveilemaan elämästä päämäärän tavoittamisen jälkeen? Sen sijaan, että opettelisi näyttelemään ja aloittaisi palkattomana avustajan sijaisena, tyytyy haaveilemaan elämästä rikkaana, ihailtuna ja kuuluisana filmitähtenä.
Elämänhallintaoppaissa tarjotaan usein pulmatilanteisiin patenttiratkaisuja, jotka kuulostavat itsestäänselvästi hyviltä. Intuitiomme luottaa tutun turvallisiin kliseihin ihmisluonnosta, joten niihin perustuvia hyviä neuvoja on helppo myydä. Kehittyminen vaatii kuitenkin intuitiomme uudistamista. Eräässä artikkelissa tähän opastettiin hauskasti: "New ideas may be good. new ideas may be bad. Only one thing is sure: New ideas seem odd."
Joillekin tarve tehdä kaikki asiat luovan omaperäisesti vanhat hyvät konstit hyläten on aikaansaamisen este, mutta sehän on toinen juttu.
Osa elämänhallintaoppaista keskittyy keppiin ja porkkanaan: Miten saada laiskuri itsessään kuriin; miten huijata se tekemään jotain hyödyllistä? Pyritäänkö tässä erottamaan omat heikkoudet täydellisestä minästä?
Minunlaiseni anarkisti ei löydä itsestään sen enempää kuria ja järjestystä ylläpitävää auktoriteettia kuin nöyrää tottelevaista alamaistakaan. Mieluummin juttelen itseni kanssa niin kuin tasaveroinen kaveri toiselle. Mistä oikein on kysymys? Meidän tapauksessamme. Tällä kertaa.
Itsensä kanssa juttelua monin verroin hyödyllisempää on tietysti jutella hyvän kaverin kanssa.
Aikaansaamisen ongelmana voi olla paine tehdä kaikki-heti-nyt. Minäkin haluaisin ympätä tähän juttuun näkökulman tiimien työskentelyyn. Onnistun perustelemaan itselleni sen jättämisen lukijalle: "Eihän lukija edes ole pyytänyt minua viisastelemaan työpaikalleen."
Minun mielestäni ihminen on normaalissa viressään jonkinasteisessa flow-tilassa — ainakin leikkivä ihminen, mutta konsultit ovat mystifioineet flow'n niin ettei sitä enää tunnisteta ihmisen normaaliksi olotilaksi.
En toki ajattele, että flow-tila tekisi työn puolestani: "Ohoh, minähän olen näköjään ollut viikon flow-tilassa ja kirjoittanut romaanin." Työntekoaan ja työnsä edistymistä pitää seurata ja arvioida ja tarvittaessa pitää selvittää, mikä jarruttaa tai millainen kynnys tuli vastaan. Tässäkin tietysti auttaa sellainen, tekeillä olevaa työtä ymmärtävä kaveri, jonka kanssa on luontevan turvallinen puhua. Mitä turvallisemman oloinen tilanne, sitä lähemmäs itse asiaa keskustelu ohjautuu.
Pakeneminen sähköpostiin tai facebookin sivuille kesken päivän on minulle oire vaikeudesta tehdä sitä, mitä oikeasti haluan saada aikaiseksi.
Se, etten äsken lukenut loppuun tähän linkittämääni wikipedian artikkelia flow'sta, kertonee paineesta hosua tämä juttu valmiiksi. Mistähän sekin tulee?
On mahdollista, ettei sisimmässään haluakaan tehdä sitä, mitä itselleen uskottelee haluavansa. Työn motiivina voi olla vain alitajuinen yritys peittää joku ristiriita? Tällaista pohdiskelua ei kuitenkaan kannata harrastaa kuin enintään kvartaaleittain.
Päätteen ääressä innostuksen kipinä voi sammua yksinkertaisesti siksi, että päästää niskan niin jumiin ettei veri enää kunnolla nouse päähän.
Pikku jutun kirjoittaminen saattaa alkaa suuresta innostuksesta — aavistuksesta, että päässä on kypsynyt jumalainen oivallus. Eikä mikä hyvänsä tavallinen jumalainen oivallus vaan …
Tuollaisen inspiraation leimahduksen jälkeen on pysäyttävää nähdä ruudulla tavallisen kuolevaisen luonnosmaista tekstiä. Maaninen hybris ja flow ovat eri asioita. Pitää totutella tekemään työtä erilaisissa innostuksen ja inspiraation vaiheissa. Vaikea kohta saattaa kertoa itsestä jotain tärkeää, joten siihen kannattaa pysähtyä. Sitä ei kannata paeta facebookiin.
Uusi idea voi näyttää pelottavan isolta ja hahmottomalta möhkäleeltä. Miten sellaisen voi toteuttaa? Viisaat sanovat, että elefanttikin syödään pala kerrallaan. Vaan mitä sitten tehdään, kun nurkissa jo mätänee vähän näykittyjä elefantin, sarvikuonon, puhvelin yms. raatoja?
"Pala kerrallaan" on hyvä neuvo. Kuten miljoona muukin hyvä neuvo. Mutta miksi minun on tietyssä tilanteessa vaikea noudattaa tiettyä hyvää neuvoa? Jos järki sanoo neuvon hyväksi, mikä jarruttaa?
Väitetään, että kykynsä tuntemuksiin menettänyt ihminen ei osaa tehdä päätöksiä vaikka äly olisi tallella. Toiminta siis riippuisivat tuntemuksista siinä kuin järjestäkin. Liekkö intuitiokin fiilispohjainen juttu? Tuntemukset ja mielialat vaikuttavat ainakin minun tekemisiini. Joku homma innostaa, jotain lykkää, koska se tuntuu jotenkin …
Miltä tuntuu ajatus mennä esittelemään pomolle uutta projekti-ideaa? Jäätkö viimeistelemään vai menetkö raakileen kanssa? Millainen onkaan sopivan valmis?
Kun tarkkailee itseään, oppii tunnistamaan tilanteet, joissa hyvien neuvojen noudattaminen on vaikeaa. Näihin tilanteisiin kannattaa hetkeksi pysähtyä tutkistelemaan ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kannattaa pysähtyä oppimaan itsestään vähän lisää, mutta pitää myös opetella puskemaan itsensä kynnysten yli.
Yksi väistää vaikeat tilanteet, toinen lakaisee kehittymiskohteensa maton alle, kolmas juuttuu syväluotaamaan itseään.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Moniääninen kirkko (None)
Täällä Belgiassa on keskusteltu jo kuukausia katolisen kirkon pappien harjoittamasta pedofiliasta.
Lokakuu 2010
Aluksi kirkolta kesti kauan pahoitella tapahtunutta ja tuomita pedofilia. Pahoittelun viipymistä perusteltiin sillä, että kyllähän kaikki muutenkin tietävät pedofilian olevan väärin.
Seuraavaksi kirkko ehdotti, että se perustaisi komission, joka käsittelisi sen piirissä harjoitettua pedofiliaa ja auttaisi uhreja. Monet uhrit kuitenkin halusivat asiansa puolueettoman virallisen oikeuslaitoksen käsiteltäväksi ja apua mielestään tarvinneet olivat sitä hakeneet asiantuntijoilta. Joillekin uhreille oli maksettu rahallista korvausta, mutta ehtona oli ollut vaikeneminen. Kirkon teot ja ehdotukset eivät herättäneet luottamusta kuin uskollisimmissa kannattajissa.
Vatikaani paheksui sitä, että Belgian poliisi yleensä tutki asiaa ja erityisesti se paheksui eräiden hautojen kaivelemista. Vatican 'indignant' over Belgium police raids Reaktiona tähän jotkut kysyivät, luuleeko Vatikaani olevansa maallisten hallitusten yläpuolella.
Kohun alussa kirkon ääni kuulosti minun mielestäni julkisivuaan epätoivoisesti varjelemaan pyrkivän ideologian tai instituution kylmältä ääneltä, mutta nyt saan mielestäni kuulla kirkon ihmisten ääntä. Joko ulkopuolinen painostus pakotti kirkon perääntymään tai kirkon "ruohonjuuritaso" ei suostunut puhumaan vastoin omaatuntoaan. Vai onko Vatikaanin propagandakoneisto sittenkin onnistunut hämäämään minut?
"Oikeassa" oloaan todisteleva instituutio tai aatteellinen liike voi olla varsin julma yksittäiselle ihmiselle, vaikka sen jäsenet kahden kesken tavatessa olisivat miten ystävällisiä. Joukossa tyhmyys tiiviistyy, jos älyllinen keskustelu ja sen myötä ajattelu estyy tai estetään. Ajattelu estyy, kun ihmiset alkavat palvella aatetta tai instituutiota, eivät lähimmäisiään. Kun rengistä tulee isäntä — Epäjumala?
Tietysti kirkon ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Eilen täkäläinen "arkkievekki" (arkkipiispa?) esitti, että jo eläköityneitä pedofiliasta epäiltyjä pappeja ei pitäisi asettaa syytteeseen. Hänen kollegansa tai alaisensa kommentoi esitystä mitenkään kiertelemättä tai arkkievekkiä puolustelematta ja sanoi, etteivät kirkon työntekijät tietenkään ole lain yläpuolella. Heidän rikosepäilynsä kuuluu käsitellä tavalliseen tapaan oikeudessa.
Valikoiva lähimmäisenrakkaus on inhimillistä. Sympatiaa ja empatiaakin tuntee helpommin saman aatteen jakavaa pitkäaikaista työtoveria kuin vierasta lasta kohtaan. Epäilty rikos voi alkaa näyttää vähäiseltä nuoruuden hairahdukselta.
Julkisuudessa ovat esiintyneet pääasiassa keski-ikäiset kirkkoa pedofiliasta syyttävät. Ehkä katolisen kirkon piirissä pedofiliaa ei aiemmin pidetty pahana rikkeenä, mutta se on nyttemmin onnistuttu karsimaan. Toisaalta ala-ikäisten lasten vanhemmat tuskin haluavat nykyisiä pedofilia-epäilyjään julkisuuteen.
Yllämainittu arkkievekki on aiemminkin esittänyt jämäkän miehekkäitä kommentteja:Belgium's Catholic primate faces homophobia charge Vasta tämä viimeisin, pedofileja suojeleva kommentti, oli osalle kirkkoa liikaa.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Politiikan sidonnaisuudet (2010-11-15)
Tarasti kyseenalaisti poliitikkojen sidonnaisuuksien tivaamisen: "Mitä politiikassa tekee ihminen, jolla ei ole sidonnaisuuksia? Ketä hän edustaa?"
Myönnetään, takerruin ehkä jutun sivujuonteeseen.
Lokakuu 2010
Mitä tekisi poliitikko vailla sidonnaisuuksia?
Sellainen kummajainen voisi vaikkapa ruveta ajamaan suomalaisten yhteistä etua. Jos muut poliitikot keskittyvät kahmimaan mahdollisimman ison osan kakusta omille sidosryhmilleen, tällainen sidosryhmätön voisi pähkäillä, miten tuottaa jotain jaettavaa. Jos muut arvioivat liikenneratkaisuja sillä perusteella, miten saada eniten urakoita omaan sidosryhmään kuuluville maanrakentajille, jonkun olisi ehkä hyvä katsella ratoja ja maanteitä ihmisten, ilmaston ja noin yleensä yritystoiminnan kannalta. Kiinteistönjalostajamafian maksamien edustajien lisäksi kaavoituspäätöksiä tekemässä olisi hyvä olla jonkun ihmisten hyvinvointia, ilmastoa yms. ajattelevan. Valtion tuki hyväntekeväisyydelle olisi tehokkaampaa, mikäli rahoituspäätösten tekijä ei vaatisi kymmenyksiä omaan vaalikassaansa.
Sellaisia maita, joissa poliitikoilla on vahvat sidokset tukijoihinsa, kutsutaan kleptokratioiksi. Miksiköhän sitä kutsutaan, kun poliittinen valta jakaantuu omien jäsentensä etua ajavien työntekijä- ja työantajajärjestöjen kesken? Korporativismi? Etujärjestöjä tarvitaan, mutta tarvitaanko politiikassa muutakin?
Jotkut valitsevat ehdokkaansa aatteellisin perustein. Siis siksi, että uskovat vaikkapa vapaan markkinatalouden tai hyvinvointivaltion periaatteiden olevan yhteiseksi hyväksi. Eivät kaikki äänestä ehdokasta, jonka uskovat muiden eduista piittaamatta kähmivän eniten hyvää juuri omille äänestäjilleen. Joidenkin mielestä tällaiset kähmyt ovat vapaamatkustajia.
Kaikesta huolimatta, liekkö kukaan halunnut kieltää poliitikoilta sidonnaisuudet? Mielipiteitä voi esittää ja äänestäjät päättävät, millaiset ja kuinka vahvat sidonnaisuudet ovat sopivia. Vaan milläs päätät, jos sidonnaisuudet kätketään äänestäjiltä. Sidosten peittäminen äänestäjiltä ja niiden väittäminen muuksi kuin mitä ne ovat, tukee korruptiota. Minun ymmärtääkseni tämän takia on kiinnitetty huomiota sidonnaisuuksiin, esteellisyyteen ja jääviyteen.
Ehkä esteellisyys ja jääviys ovat minulle liian vaikeita käsitteitä, mutta jos esimerkiksi Vanhanen on useita kertoja vuosien saatossa saanut Nuorisosäätiön kautta vaalitukea, se ei ole minusta oikein, koska Nuorisosäätiö on luvannut toimia vallan muiden tarkoitusten hyväksi. Lisäksi hän on ilmeisesti tuntenut käytännön jo vuosia. Juristien sopii miettiä, mikä on rikollista ja millä nimellä rikoksia kutsutaan, mutta kähmintä maan tapana ei edistä Suomen etua.
Nykymediasta löytyy mielestäni luotettavia tahoja kertomaan millainen maan tapa meillä vallitsee.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Maassa maan tavalla tai … (2010-10-10px)
Ihmiskauppa lienee maailman vanhin business. Nykyäänkin lapsia myydään orjiksi hikipajoihin, seksiorjiksi, kotitalousorjiksi, aikuisia myydään prostituoiduiksi, …
Lokakuu 2010
Onneksi nyt on vihdoinkin keksitty keino nujertaa tämä ikiaikainen vitsaus: Säädetään laki, joka kieltää näennäiset soittoesitykset kaduilla ja asiattoman leiriytymisen. Kun vielä kielletään toistuva avustusten anelu julkisella paikalla ihmiskaupalle ei jää mitään mahdollisuuksia.
Lain toimeenpanon vaikeutena pidettiin lainvalvojien mahdollista vaikeutta erottaa aito musiikkiesitys näennäisestä. Ratkaisuksi keksittiin lisätä lain soveltamisohjeisiin havainnekuva mustalaisviulusta. Lain web-versioon lisättiin vielä pätkä elokuvasta "mustalaisleiri muuttaa taivaaseen".
Änkyrät sosiaalitantat — nykyään osa niistä on miehiä — väittivät, ettei toistuvaisavustusten anelijoiden sakottaminen ratkaise syrjittyjen ja kaltoin kohdeltujen romanien ongelmia. Vaan eipä ratkaise sakottamatta jättäminenkään: Miksemme siis löisi lyötyjä? Tuleepa samalla vähän siistimpää, kun potkaisemme roskat pois kaduilta.
Koska ihmiskauppiaista ei saatu luotettavia havaintoja puhumattakaan todisteista heitä vastaan, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laki, joka rankaisee ihmiskaupan "uhreiksi" ryhtyneitä. Ihmiskauppahan on kuin raiskaus tai koulukiusaaminen: Yleensä "uhri" provosoi kunnon kansalaisen rikokseen tarjoutumalla hyväksikäytettäväksi ja kiusattavaksi.
Suomen allekirjoittamien ihmisoikeussopimusten takia laki ei erottele ihmisiä etnisen taustan tms. perusteella vaan se koskee periaatteessa myös kantasuomalaisia. Sisäministeri kuitenkin rauhoitteli, että lain toimeenpanossa joustetaan, mikäli talouslama pakottaa suuren osan kantasuomalaisista kerjuulle.
Taustaa niille, jotka lukevat tätä vuonna 2011 tai myöhemmin, kun romanikerjäläiset ovat taas painuneet unholaan.
Suomen kaupunkien kaduille ilmestyi kerjäläisiä, jotka polvillaan pää kumarassa anoivat almua. Pian opittiin tietämään, että he ovat Romaniasta kotoisin olevia romaneja. Outoahan se oli suomalaisille. Minullekin. En ole koskaan osannut antaa rahaa kerjäläisille. Vaimo toisinaan antaa muutaman kolikon varsinkin vanhemmalle väelle. "Eihän se maailman ongelmia ratkaise, mutta saapa edes yksi ihminen vähän syödäkseen."
Joidenkin mielestä romanikerjäläiset eivät sovi suomalaiseen katukuvaan, joten he alkoivat puuhata lakia kaupunkikuvan siistimiseksi. Lakiehdotusta ja sen perusteluja laadittaessa jouduttiin käyttämään paljon kekseliäisyyttä, että se saatiin näyttämään yhteensopivalta Suomen perustuslain ja Suomen allekirjoittamien ihmisoikeussopimusten ja EU-pykälien kanssa. Lopulta lakiehdotuksen taakse jäikin lopulta vain kourallinen tiukimpia "kuri, uskonto ja isänmaa"-linjan kannattajia, joten laki tuskin tulee voimaan. Toivottavasti lakiehdotus kuitenkin jää historiaan kouluesimerkiksi huonosta lainvalmistelusta.
Minulle syntyi vaikutelma, että lakia puuhattaessa romanien syrjinnästä ja huonosta asemasta ei välitetty. Kerjäämiskielto olisi ehkä saanut laajempaa kannatusta osana kunnollista ohjelmaa lopettaa romanien syrjiminen EU:ssa: "Älkää tulko tänne kerjäämään, me tulemme Romaniaan vaatimaan teille asiallista kohtelua ja auttamaan teitä kunnollisen elämän alkuun."
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Hyvä tyyppi saa paikan (2010-09-20px)
Heittäydyin vastustamaan päivällispöydän yli heitettyä ajatusta, että rekrytoinnissa "hyvien, terävien tyyppien" pitäisi päästä ohi koulututettujen ja kokeneiden. Miksi vastustin? Enhän ajattele, että muodollisten oppiarvojen, "virkaiän" tai biologisen iän pitäisi määrätä uralla eteneminen? Tietysti haluan, että omalla työpaikallani on vain hyviä ja teräviä tyyppejä.
Syyskuu 2010
Johtajavalintoja koskevien kansainvälisten selvitysten perusteella voisi päätellä, että "hyvä, terävä tyyppi" on keskimääräistä pidempi. Miksi johtotehtäviin muuten valittaisiin keskimääräistä pidempiä?
Aikaisemmin Suomessakin "hyvä tyyppi" oli mies — paitsi sairaanhoitajaksi. Epäilen, että yleisemminkin "hyvä, terävä tyyppi" on tyhjä termi, jonka alle kätkemme sen alitajuisen roinan, joka meidän pitäisi päätöksenteostamme siivota ja sen sijaan tarkastella työtehtävien vaatimuksia professionaalisen tietoisina oman ajattelumme harhoista.
Kaikkihan me uskomme olevamme keskimääräistä terävämpiä, hyviä tyyppejä: Kyselytutkimusten mukaan 80% autoilijoista uskoo olevansa keskimääräistä parempia autoilijoita. Esimiehistä, kokemattomistakin, 80% uskonee olevansa keskimääräistä parempia esimiehiä. Varmaankin 80% heidän alaisistaan uskoo, että kykenisivät hoitamaan pomonsa hommat tätä paremmin. Miksi siis epäillä intuitiotaan työntekijöitä valitessaan?
Selän takana "hyvää tyyppiä" kutsutaan usein "pomon suosikiksi" tai "pomon sokeaksi pisteeksi": Ainoastaan pomo näkee hänet "hyvänä, terävänä tyyppinä" — Eivät asiakkaat, työkaverit eikä yhteistyötahot. Tai ehkä muutkin näkevät hänet hyvänä tyyppinä, mutteivät kovin terävänä, osaavana eikä aikaansaavana.
Tuore yksikön johtaja perehtyi huolella etukäteen uuden työyhteisönsä kulttuuriin, ongelmiin ja uskomuksiin. "Minä en pelaa golfia", hän aloitti tervetuliaispuheensa. Ehkä pelasikin, mutta tekipä selväksi, ettei kaipaa perässähiihtäjiä harrastustensa pariin.
Suomalaisessa "hyvä veli"-korruptiossa pärjäävät nimenomaan "hyvät tyypit". "Hyvä veli" ohittaa osaavamman tekijän tai paremman tarjouksen — Jos tarjolla olevista hommista yleensä kerrotaan "ulkopuolisille". "Hyvä veli"-verkosto on samanmielisten ja -tyylisten suljettu sisäpiiri, joka keskittyy ajamaan omaa etuaan sulle-mulle periaatteella. Terveessä verkostoitumisessa taas osaamista haetaan reilusti ja avoimesti niin tuttujen kuin tuntemattomienkin parista ja tavoitteena on koko organisaation, yrityksen tai yhteiskunnan etu. Hyväksytään paras tarjous.
Urallaan edenneen työntekijän laiska ja tyhmä kollega saattaa arvostella henkilövalintoja kateuttaan. Mutta kriittisten mielipiteiden mitätöinti leimaamalla niiden esittäjät tyhmiksi, laiskoiksi tai kateellisiksi on — tyhmää ja laiskaa.
"Muutosvastarinta" on "kateuden" jälkeen yleisin peruste ohittaa asiantunteva kritiikki. Stalin, Orwell ja moni muu pyörinee haudassaan: "Miksen minä keksinyt 'muutosvastarintaa'?".
Esimiehen rekrytointipäätökset eivät tietenkään aina voi miellyttää alaisia, mutta esimiehen pitäisi kyetä perustelemaan päätöksensä: "Olen ymmärtänyt, että merkittävä osa teistä olisi päättänyt toisin, koska … Siitä huolimatta päätin näin, koska …
Perustelua tärkeämpää on, että sitä sorvatessaan joutuu perehtymään toisten näkemyksiin. Olen kuullut väitettävän, että Japanissa esimies on ehdoton auktoriteetti: Kun esimies antaa käskyn, sitä noudatetaan. Olen myös kuullut väitettävän, että Japanissa esimies ei käske, ennenkuin on hienovaraisesti selvittänyt, mitä mieltä alaiset ovat.
Jokainen "järkevä ihminen" vastustaa mielestään typeriä päätöksiä. "Järkevä ihminen" voi tietysti olla väärässä, mutta jos esimies ei kykene perustelemaan (rekrytointi)päätöksiään alaisilleen — "järkeville ihmisille" — mikä on työyhteisön suorituskyky?
Nykyisen ja edellisten esimiesten yhteenkasaama joukkio enemmän tai vähemmän hyviä tyyppejä ei ole mikään työyhteisö. Työyhteisön pitää yhdessä luoda käsityksensä siitä millainen osaaminen ja kyvyt ovat arvokasta sen tehtävien hoitamisessa. Työyhteisön pitää yhdessä kehittää tehtäviensä suorittamiseen tarvittavaa osaamista. Johdon pitää valmentajana ja visiönäärinä sparrata ja valmentaa organisaatiotaan sen kehittäessä itseään.
Organisaatioiden kohtaamat haasteet muuttuvat ja organisaatioille tarjoutuu uudenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa missiotaan. Organisaation ulkopuolelta tai normaalin koulutus- ja ura-putken ulkopuolelta voi löytyä uudenlaista organisaatiolle uudessa tilanteessa hyödyllistä osaamista. Eikä organisaatio tietenkään saa koskaan olla sisäsiittoinen "hyvä-veli"-verkosto.
Uusin perustein valittua (ulkopuolista) henkilöä rekrytoitaessa organisaation kannattaa kysyä itseltään:
— Mikä muutoksesta on todellista toimintaympäristön muutosta, mikä "konsulttien" luomaa hypeä uusista muodikkaista tavoista toimia?
— Miten kohdella perinteiseen etenemistapaan luottaneita työntekijöitä niin, etteivät he koe muuttuneensa johdon silmissä "hyvistä tyypeistä" "ongelmajätteeksi"?
— Mitä hyödyllistä uudenlaista osaamista ja kokemusta uudella tavalla valitut henkilöt tuovat työyhteisöön? Miten henkilöstö kokonaisuudessaan voisi uudistaa osaamistaan?
— Miksi tällaisia tyyppejä ei ole tullut karsinnan läpi perinteiseen "koulutusputkeen"? Onko perinteisessä karsinnassa kehitettävää? Puuttuko "koulutusputken" ohittaneilta sittenkin jotain oleellista?
— Onko perinteinen koulutus suuntautunut työn kannalta väärin? Miten koulutusta pitäisi kehittää? Miten koulutuksen ulkopuolelta valittu on hankkinut tarvittavat tiedot, osaamisen ja kokemuksen?
— Yleensä tehtävässä kuin tehtävässä kokemus tekee mestarin. Kaikista ei tosin pitkäkään kokemus tee mestaria ja toiset taas hankkivat opettavaista monipuolista kokemusta hyvinkin vikkelästi. Mutta millaisesta kokemuksesta ja osaamisesta pitäisi milloinkin olla näyttöä? Millaisia työtehtävät oikeasti ovat luonteeltaan?
Kukin organisaatio löytänee parempiakin kysymyksiä harkittavaksi. Pääasia, että valmistellaan ja tehdään päätökset professionaalisesti eikä valita mutu-fiiliksellä "hyvää tyyppiä".
"Hyvä tyyppi" voi olla kuin "ihana, fiksunoloinen nainen". "Ihanalla fiksunoloisella naisella" on samanlainen kampaus ja farkkujen verhoama pylly kuin lukion etäihastuksella. Eihän häneen — fiksuudestaan puhumattakaan — koskaan uskaltanut tutustua, joten kampaus ja takapuoli assosioituvat puhtaasti teiniunelmiin. Mutta, koska unelmissa etäihastus oli fiksu, kaikki hänen oloisensa vaikuttavat jotenkin fiksuilta. Vaikka järki sanoisi mitä, sydän on varma, ettei sen näköinen ja oloinen nainen voi olla mikään bimbo.
"When we encounter a person who reminds us of someone whom we do or did like and who is or was important to us, we infer, unconsciously, that this person is indeed like our significant other (whether a lover, friend, relative, or other person). Myriad effects arise from this, including inferring that traits belong to the new person that in fact belong to our significant other." Transferenssi selittänee pitkälti, miksi "hyvä, terävä tyyppi" tuntuu niin itsestäänselvästi "hyvältä, terävältä tyypiltä" että tarkempi perustelu tuntuu tarpeettomalta.
Ne, jotka uskovat olevansa transferenssin kaltaisen ilmiön yläpuolella, eivät vielä ole kypsiä rekrytointitehtäviin. Kun teemme nopeasti päätöksiä "kokemuksen tuomalla intuitiolla", transferenssin lisäksi päätöksiimme vaikuttavat stereotyyppiset ennakkoluulot ja mieltymykset samoinkuin muodissa olevat perustelemattomat uskomukset.
"Ei tästä tule mitään, jos kaikista asioista päättävät keski-ikäiset suomalaiset miesinsinöörit", suomalainen johtaja lausui. Ymmärtääkseni hän arvosti suomalaisten keski-ikäisten miesinsinöörien panosta yrityksessään. Luulen hänen halunneen sanoa, että rekrytoijien näkemys siitä, millainen on palkattavaksi sopiva "hyvä tyyppi", yksipuolisti liikaa yrityksen osaamisprofiilia.
Ainakin mielikuvaharjoituksena kannattaa kysyä, miksemme valitsisi kyvykästä ja osaavaa ehdokasta, joka ei meidän mielestämme ole "hyvä tyyppi".
Ennakoluulojen voimasta: Parikymmentä vuotta sitten japanilainen naapurini, (silloin) nuori tietotekniikkainsinööri, korjaili autotallissaan vanhaa Toyotaansa.
— Ymmärtääköhän nuo japsit autoista mitään?, kaverini pohdiskeli.
Ja alkoi nauraa itselleen ehdittyään ymmärtää, mitä tuli sanoneeksi.
Tomaki-naapurini ei todellakaan muistuttanut tyypillistä suomalaista tee-se-itse autoharrastajaa, mutta Toyotansa hän sai kehräämään kuin kissan.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Kehitysapua (2010-08-15)
Björn Wahlroosin puheenvuoro kehitysavusta on otsikoitu räväkästi: Kankkulan kaivossa raha sentään pysyy tallessa Liekkö puheen pitäjä otsikkoon tyytyväinen vai pääsikö taas "vitsiksi" tarkoitettu sivulause pääosaan?
Elokuu 2010
Kepa kommentoi vähemmän räväkästi.
Onko käynytkin niin, että kehitysapu on palautunut korkojen kanssa meille? Onko kehitysapurahojen Kankkulan kaivo täällä?
Koska demagoginen populismi on kovin suosittua, minäkin kokeilen, kykenenkö moiseen vai alanko pyydellä anteeksi kesken lauseen.
Kaupunkilegendan mukaan Suomi päätti aikoinaan aloittaa kehitysmaiden auttamisen, koska länsimaatkin niin tekivät. Haluttiin kuulua länteen. Rahojen ei kuitenkaan haluttu menevän kokonaan "hukkaan", joten päätettiin antaa kehitysapuna mm. suomalaisia traktoreita. Duunarit saivat töitä, teollisuus tilauksia ja poliitikot ääniä. Ja Afrikka sai traktoreita hämmästeltäväkseen.
Tällaisia kaupunkilegendoja käytetään argumentoitaessa kehitysavun puolesta ja sitä vastaan. Tällaiset olkiukot ovat olennainen osa populistista demagogiaa. Laitetaan ensin vastustajan suuhun joku perätön väite ja tyrmätään sitten vastustaja sen perusteella. Näihin kuulu sekin väite, että kehitysavun kannattajien päätavoite — ellei peräti ainoa tavoite — on kuluttaa 0.7% bruttokansantuotteesta. Yhtä hyvin voi väittää vaikkapa niin, että markkinavoiminen heikoimmille aiheuttama haitta on verrannollinen bruttokansantuotteeseen, joten 0.7% bkt:sta on ihan looginen yhteisesti sovittu rahoitustavoite.
Wahlroos ei väittänyt esiintyvänsä kehitysavun asiantuntijana vaan sanoi tietävänsä kehitysavusta oikeastaan vain sen, minkä äitinsä on kertonut taannoisilta Afrikan vuosiltaan. Elettiinköhän silloin Suomessa niitä taistolaisaikoja? Lehtiartikkelien perusteella Wahlroosin puhe jäikin markkinafundamentalistisen uskon yleisjulistukseksi.
Olen ymmärtänyt, että markkinafundamentalistisen uskonnon mukaan kaikki käy parhain päin kunhan annamme markkinoiden näkymättömän käden ohjata tekojamme — kannustaa meitä oikealle tielle. Vaan entä jos markkinoiden käsi onkin näkymätön siksi, ettei sitä olekaan olemassa. Ehkä ajatus markkinoiden näkymättömästä kädestä on syntynyt siksi, että on mukavampi ajatella palvelevansa kaikille hyvää tuottavia markkinoita kuin tunnustaa tyydyttävänsä itsekästä ahneuttaan toisten kustannuksella.
"Markkinavoimat kannustivat meidät lainaamaan rahaa sille diktaattorille." "Koska nuo antoivat sille lainaa, markkinavoimat kannustivat meidät myymään sille aseita." "Niiltä menee markkinoiden näkymättömän käden luottamus, elleivät ne maksa diktaattorinsa ottamia lainoja takaisin. Ei ne meistä — eiku markkinavoimista — sillä selviä, että ne heittivät sen konnan tyrmään."
Rikastumisen mahdollisuus "kannusti" korppikotkarahastoja karhuamaan itselleen kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisen hyödyt. Walhroos oli oikeassa vaatiessaan oikeudenmukaisesti toimivia markkinoita. Mikäli hän nyt tarkoitti maailman rahoitusmarkkinoita.
Entä jos ihmisyhteisö toimii hyvin silloin, kun sen jäsenet antavat toisilleen reilun mahdollisuuden toteuttaa itseään ja vieläpä auttavat tässä toisiaan. Monet evoluutiotutkijat väittävät, että ihmislaji on pärjännyt nimenomaan sen takia, että ihmisten enemmistöllä on kyky ja halu pyyteettömään yhteistoimintaan ja vieraankin kanssaihmisen auttamiseen. Jotkut taloustieteilijät — markkinatalouden ja kapitalismin vakaat kannattajat — korostavatkin luottamuksen ja sosiaalisen pääoman kehittämisen tärkeyttä. Kaikki lakkaa toimimasta, jos ei voi luottaa kuin toisten itsekkääseen ahneuteen.
Wahlroos taas näyttää edustavan koulukuntaa, joka uskoo ihmisen raadolliseen itsekkyyteen, jonka takia talouteen on rakennettava rahanahneuteen perustuva kaikenkattava kannustinjärjestelmä. Puheet luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta ovat hänen mielestään tuhoontuomittua pehmojen sinisilmäisyyttä.
Markkinafundamentalismiin näyttää kuuluvan myös ajatus, että "niitä" — ihmisiä tunnutaan katsottavan yläviistosta, kuin kateederilta — pitää ohjata kepillä ja porkkanalla. Keppiä ja porkkanaa heiluttaa tietysti markkinoiden näkymätön käsi niin, että kenenkään ei tarvitse tahrata omiaan. Porkkanaksi annetaan lupa toteuttaa vapaasti ahneuttaan. Markkinafundamentalismit näyttävät ajattelevan, että nälkä ja köyhyys johtuvat tyhmyydestä ja laiskuudesta — siis elinkelvottomuudesta. Elinkelvottomien hyysääminen taas on vain haitaksi päätavoitteelle, talouskasvulle. Keppinä käytetään siis kuiviin kuppaamisen ja heitteillejätön uhkaa.
Talouskasvuun ensisijaisuutta kritisoivat väittävät muuten maailmassa olevan — ainakin olleen ennen kehityksen saapumista — köyhiä nollakasvun kulttuureita, joissa "elinkelvottomatkin" elävät tyytyväisinä.
Juomavettä, ruokaa, sateensuojaa, terveydenhoitoa ja koulutusta tavoittelevat tietysti kaikki ilman keppiä ja porkkanaa. Korruptoitunutta eliittiä taas on turha yrittää rahalla "kannustaa" olemaan muille hyödyksi.
Joitakin ihmisiä voidaan joissa tilanteissa "kannustaa" kepillä ja porkkanalla, mutta innovatiivisen yrittämiseen ja uuden luomiseen ohjaa enemmänkin ihmisen ja yhteisön kiinnostus itse asiaan, halu tehdä jotain aidosti hyödyllistä, yms. Motivaation lähteitä on mitä moninaisimpia. Samalla kun hyväksytään ihmisten motiivien moninaisuus, annetaan tilaa monipuoliselle uutta luovalle hyödylliselle toiminnalle.
Muun muassa kirjoissa "Muhammed Yunus: Creating a world without poverty" ja "Stuart L. Hart: Capitalism at the Crossroads" käsitellään kehitysproblematiikkaa ekonomistin silmin, mutta käytännön kokemusten pohjalta. Kirjoittajien mukaan moni kehityshanke on epäonnistunut siksi, että on yksioikoisesti noudatettu länsimaista ekonomistiajattelua — Epäonnistuttu siitä riippumatta, onko hankeeseen kannustanut ahneus vai pyytetön hyväntekeväisyys. Soveltamalla sokeasti länsimaisten ekonomistien ratkaisuja ymmärtämättä varsinaista ongelmaa on pahimmillaan rikottu sekin, mikä on paikallisessa järjestelmässä toiminut.
Minun tulkintani kirjoittajien näkemyksestä on, että kehityksen jarruna ei useinkaan ole ihmisten laiskuus tai tyhmyys vaan olosuhteet, joissa he joutuvat elämään. Markkinat toimivat epäreilusti ja epäoikeudenmukaisesti, minkä seurauksena köyhyysloukussa elävät maksavat kaikesta — myös pääomasta — kiskurihintaa. Joskus jollain konstilla rikastumaan päässeet pitävät muita orjuudenkaltaisissa oloissa ja estävät kehityksen. Tuloerot eivät useinkaan ole kohtuullisessa suhteessa työpanoksen hyödyllisyyteen.
Hart huomauttaa, että Yunuksen perustaman Grameen pankin mikrolainoitus toimii — jopa hyvin — puhtaasti luottamuksen ja sosiaalisen pääomaan varassa. Lähtöajatuksena oli antaa lainaa niille, joilla ei ole mitään pantattavaa; jotka eivät omista mitään. Lainan takaisinmaksun viivästymisestä ei heitetä velkavankeuteen vaan kykyä maksaa laina takaisin tuetaan lainanottajien keskinäiselle verkostolla. Lisäksi pankki opastaa lainanottajia yrittämisen alkuun.
Yhdessä kirjojen esimerkeistä länsimaisen sementtifirman kaverit hämmästelivät, miksi Meksikossa asutaan keskeneräisissä hökkeleissä, joiden rakentaminen jatkuu vuodesta toiseen. He asettuivat puoleksi vuodeksi elämään yhdessä paikallisten kanssa. Yrityksen johtokin käski heitä unohtamaan kokonaan sementin myymisen ja asettumaan paikallisen kodinrakentajan asemaan. He onnistuivat auttamaan paikallisia rukkaamaan olosuhteita niin, että kaikkien tietämä tapa rakentaa parempaa, halvemmalla ja nopeammin tuli mahdolliseksi. Sivuvaikutuksena sementtiäkin alettiin ostaa enemmän.
Jo nykyään kulutamme yli maapallon kestokyvyn — otamme siis "lainaa" tulevilta sukupolvilta. Ymmärtääkseni ekonomistien ajattelussa tulevat tappiot ja voitot diskontataan nykyhetkeen niin, että lastemme elämäntilanne heidän aikuisuudessaan ei vaikuta mitään tämän hetken päätöksentekoon. Jos kuitenkin maapallon väestön enemmistö alkaa kuluttaa meidän tavallamme, joudumme jo itsekin maksamaan ottamaamme ekologista velkaa. Siksikään kehitysmaihin ei kannata tuputtaa meidän ratkaisujamme ja taloudellista ajatteluamme vaan pitää kehittää jotain parempaa ja ekologisesti kestävämpää.
Hartin mielestä kaikkein köyhimpien tarpeisiin kehitetyt ratkaisut voivat tulevaisuudessa olla meillekin sopivia. Kehitysmaiden köyhien yhteisöt eivät ole sidoksissa vanhaan tekniikkaan eivätkä vanhoihin business-malleihin, joten heidän kanssaan voi kehitellä uudenlaisia, nykyistä ekologisempia ratkaisuja. Aurinkopaneelien ja akkujen syöttämä ledivalo on halpa ratkaisu, jos vaihtoehtona on hakea jalkaisin kynttilöitä tai huonoa ja kallista lamppuöljyä päivämatkan päästä.
Hart käytti mielenkiintoista ilmaisua: "The project flew under the radar of corruption." Tyypilliset valtiolliset ja yksityiset välistävetäjät eivät huomanneet pienimuotoista hanketta, jonka toteutettiin suoraan yhdessä niiden ruohonjuuritason ihmisten kanssa, jotka siitä hyötyivätkin.
Hartin mielestä usein on virhe aloittaa suuresti suurten hyötyjen toivossa tai edellyttää pienen hankkeen kasvavan nopeasti. Isoja hyötyjä voi joutua odottamaan, koska niin monen asian pitää muuttua, mutta hyöty se on pienikin hyöty. Länsimainen yritysjohto on tottunut luomaan tuotteita länsimaisille markkinoille, ei ajattelemaan toisenlaisessa kulttuurissa elävien ihmisten tarpeita ja toimintatapoja. Eikä sellaiset asiat perinteisesti ole heitä kiinnostaneetkaan. "Unohdetaan koko juttu, ellei kaikki ala määräajassa toimia meidän mittariemme mukaan tehokkaasti."
En ole juurikaan nähnyt muunlaista työntekoa kuin projekteja. Siksi tuntuu vaikealta uskoa, että kehitystyötäkään ei tehtäisi määräaikaisina projekteina. Tietysti kaikki projektiksi sopiva pitää organisoida projektiksi. Ei jäähallia, taloa tai risteilijää kannata rakentaa kuin projektina.
Määräaikaiset projektit eivät kuitenkaan ole aina oikea ratkaisu. Oppivelvollisuuskouluun on kaadettu rahaa toista sataa vuotta ja vieläkin ihmiset puhuvat tyhmiä. Pitäisikö uhata koululaitoksen lakkauttamisella? Ellei hallitus saa maan asioita kuntoon neljässä vuodessa, kannattaako muodostaa uutta hallitusta vaan sijoittaa ministerien palkkarahat johonkin voittoa poikivaan. Tällaisissa tapauksissa pitää löytää joku lopettamisen uhkaa parempi tapa pitää toiminta tehokkaana.
Tehtaan rakentaminen tutussa ympäristössä voidaan toteuttaa perinteisenä projektina. Oudolla alueella uutta luotaessa pitää varautua siihen, että vasta projektin kuluessa aletaan ymmärtää varsinaista ongelmaa. Moni projekti on epäonnistunut siksi, että on väkisin puskettu kohti alussa asetettuja vääriä tai epärealistisia tavoitteita. Lahjuksiakin on voitu maksaa vain siksi, että saataisiin hyödytön projekti määräajassa laskutuskuntoon.
Kun yritetään luoda pitkällä tähtäimellä jotain aidosti uutta, läpimurto on usein "ihan nurkan takana". Hanke etenee hyvin, koko ajan opitaan lisää ja nähdään uusia lupaavia mahdollisuuksia, mutta niiden hyödyntämiseksi pitää vielä ratkaista pari yllättäen esiintullutta pikkuongelmaa. Tällaisten hankkeiden lopettamiseen tai jatkamiseen ei ole yleispätevää peukalosääntöä.
Afganistanin rauhoittaminen ei ole varsinainen kehitysyhteistyöhanke, mutta muuten hyvä esimerkki määräaikaisesta projektista tavoitteineen. Joidenkin mielestä siellä tuhlataan vuodesta toiseen ihmishenkiä, toisten mielestä taas olisi älytöntä lopettaa kesken juuri nyt.
Joku kirjoitti — ehkä Yunus — että tekemisilleen ei ole pakko asettaa suuria lopullisia tavoitteita. Ymmärsin, että hänen mielestään riittää katsella empaattisen solidaarisesti ympärilleen ja epäkohtia havaitessaan tarttua toimeen. Maailman saaminen valmiiksi on iso homma. Ylivoimaista on jo miettiä, millainen maailma olisi valmiina.
Itse en ole ollut "paikan päällä" vaan pohdiskelen asioita nojatuolini suojissa, joten en tiedä, onko noiden kirjojen jutuissa järkeä ja mitä näkökulmia niistä mahdollisesti puuttuu, mutta pidin monista kirjoittajien ajatuksista.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Kehitysapua/Dambisa Moyo: Dead Aid (2011-01-04)
Erään yksityisajattelijan mietteet kehitysavusta (The development of Africa: outsourcing poverty) saivat minut muistelemaan pari kuukautta sitten lukemaani Dambisa Moyon kirjaa Dead Aid. Muistumieni tarkkuudesta en ole aivan varma ja allaolevassa on lisäksi paljon omia ajatuksiani, joten Moyon ajatuksista kiinnostuneille suosittelen hänen kirjansa lukemista.
Tammikuu 2011
Miksi luin Moyon kirjan? Sitä väitettiin vallankumoukselliseksi kirjaksi, jonka perusteella nykyinen kehitysapu on romutettava ja kanssakäyminen kehitysmaiden kanssa on aloitettava aivan uudelta pohjalta. Minua — ilmeisesti montaa muutakin — säväytti, kun kirjan mainos kertoi, että afrikkalainen taloustieteilijä tyrmää kehitysavun. Sen mitä afrikkalainen sanoo Afrikkaan annetusta kehitysavusta, täytyy olla totta.
Myöhemmin oivalsin, että afrikkalaisia mielipiteineen on satoja miljoonia.
Minusta Moyo ei esitä mitään vallankumouksellisesti uutta, mutta kirja on paljon asiallisempi kuin sen varaan nostatettu demagoginen kuohunta.
Moyo on työskennellyt — ilmeisesti kirjaa kirjoittaessaan tai juuri ennen sitä — kahdeksan vuotta Goldman Sachsilla (global economist and strategist). Siitä näkökulmasta kirjakin tuntuu kirjoitetun. Afrikan torien, puotien, tehtaiden, maatilojen jne. todellisuus jää etäiseksi. Käsittelemättä jää myös kehitystyön arki — miten kehitystyö nykyään vaikuttaa ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa.
Kepa väittää avun toimineen: Esimerkiksi lapsikuolleisuus köyhissä maissa on puolittunut sitten 1960-luvun ja koulutusta vaille jäävien lasten määrä on supistunut alle neljännekseen. Valta-osa kehitysyhteistyön vaikutuksia tarkastelevista tutkimuksista toteaa avun lisänneen kehitysmaiden talouskasvua. kehitysyhteistyön laatu
Moyo jakaa kehitysavun kolmeen osaan: 1) katastrofiapu, 2) hyväntekeväisyys ja 3) taloudellinen tuki (edulliset lainat ja lahjoitukset) hallituksille, joista viimeiseen hän keskittyy kirjassaan. Hän tarkastelee Maailmanpankin, kansainvälisen valuuttarahaston ja läntisten suurvaltojen — erityisesti USA:n antamaa kehitysapua, jotka hän tuntee parhaiten, koska on asunut USAssa ja työskennellyt Maailmanpankissa.
Minun muistaakseni monet kehitysmaiden ruohonjuuritasoa tunteneet ovat aina kritisoineet maailmanpankkia, eivätkä kehitysavun parissa työskentelevät vieläkään vaikuta täysin tyytyväisiltä: Kepan viesti maailmanpankin ja IMF:n kevätkokoukseen. Moyon kritiikki ei siis ehkä osukaan kehitysavun kannattajien valtavirran ajatteluun, vaikkakin määrällisesti suureen osaan kehitysavusta.
Usein kritisoituja, Kepan kirjeessäkin mainittuja laittomia rahavirtoja kehitysmaista Moyo ei tarkastele lainkaan. Onko sellaisia hänen mielestään? Kuinka suuria?
Mikäli kehitysmaista todellakin huijataan ulos kymmenen kertaa kehitysavun suuruinen rahamäärä, ei kannata puhua pelkästään kehitysavun tehottomuudesta vaan myös maailmankaupan säännöistä.
Minulle jäi erityisesti mieleen kehitysavun lyhyt historia, jolla Moyo aloittaa. Kullakin sodanjälkeisellä vuosikymmenellä toimittiin — ja epäonnistuttiin — tietyn läntisen makrotalousteoreettisen uskomuksen varassa.
Aluksi kokeiltiin Marshall-avun kaltaista jälleenrakentamista. Vasara kädessä kaikki ongelmat näyttävät nauloilta, mutta sodanjälkeinen Afrikka olisi tietysti tarvinnut vallan muuta kuin sodanjälkeinen Eurooppa. Muutamassa sotavuodessa Euroopassa ei unohdettu vanhaa kulttuuria, vaikka talot ja tehtaat pommitettiinkin maan tasalle, mutta Afrikassa vähintäänkin sukupolven mittaisen kolonialismin aikana afrikkalaisten oma kulttuuri tuhottiin. Ei niin, että 1800-luvun heimokulttuuriin palaaminen olisi mitään auttanut siirtomaiden itsenäistyessä.
Siirtomaaherrojen dilemmana oli, että ainakin osaa alusmaiden väestöstä piti kouluttaa siirtomaavallan palvelukseen, mutta samalla oli estettävä sellaisten taitojen oppiminen, jotka edistäisivät alusmaiden pärjäämistä omillaan. Onko entisissä siirtomaissa ylenmääräistä byrokratiaa siksikin, että alusmaiden asukkaita koulutettiin byrokratian rattaiksi? Vai onko korruptoitunut eliitti omaksunut siirtomaaherrojen tavan hallita tiukalla byrokraattisella valvonnalla? Tulevaisuuden kannalta on tietysti ihan sama, mistä huonot käytännöt ovat tulleet. Pääasia on päästä niistä eroon.
Moyon mukaan seuraavaksi alettiin rakentaa infrastruktuuria ja suurteollisuutta. Hänen mielestään infrastruktuuri ei juuri kehittynyt, mutta kai yritys tuotti joillekin avunantajille hyviä urakoita. Ehkä teollistamiseen motivoi ennnenkaikkea kiinnostus Afrikan luonnonvaroihin: Iso pato lähelle kupariesiintymää tuottamaan sähköä kuparisulatolle ja rautatie vientisatamaan. Maassa, jossa vahva kansalaisyhteiskunta tehokkaan median avulla kykenee valvomaan hallitusta, kuparin tuotoista kyettäisiin höyläämään siivu omien kansalaisten vaurastumiseen, mutta automaattisesti raha ei valu paikalliseen kehitykseen; Talous toimii vahvemman oikeudella.
Inspiraation ylläolevaan hypoteettiseen esimerkkiin sain Kariban padosta ja Zambian kuparista. Tutustumalla Zambian taloushistoriaan, Zambian köyhyyden syistä saa monipuolisemman kuvan. Kupari heilahtelevine hintoineen ei ole luotettava pääelinkeino.
70-luvun alun öljykriisi köyhdytti köyhiä entisestään, joten alettiin auttaa köyhiä: Kehitettiin maataloutta, terveydenhoitoa, koulutusta. Moyo ei muistaakseni edes mainitse tämän yrityksen vaikutuksia.
70-luvun alun öljykriisi nosti raakaöljyn hinnan moninkertaiseksi, joten öljyntuottajilta tuli rahaa markkinoille. Pankit antoivat hölläkätisesti edullisia lainoja mm. latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan niin demokratioille kuin korruptoituneille diktaattoreillekin. Seuraavassa öljykriisissa läntiset suurvallat kiristivät rahapolitiikkaa ja huimasti nousseiden korkojen myötä rahan (virallinenkin) nettovirta kääntyi kehitysmaista teollistuneisiin maihin.
Meksiko ilmoitti ensimmäisenä, ettei kykene maksamaan lainojaan. Maailmanpankki osallistui lainojen uudelleenjärjestelyyn. Pankit piti silloinkin pelastaa veronmaksajien rahoilla.
Ylivelkaantuneet maat saivat lisää lainaa sillä ehdolla, että suostuivat tiukan uusliberalistiseen talouspolitiikkaan. Samaan aikaan Etelä-Korea ja Kiina alkoivat kehittää talouttaan tiukan protektionismin suojissa. Myös läntiset teollisuusmaat suojasivat tuotantoaan kehitysmaiden kilpailulta. Afrikan heikko talous ei pärjännyt yksipuolisesti vapautetuilla markkinoilla, mutta velkaa se sai lisää.
Seuraavaksi alettiin korostaa hyvän hallinnon ja demokratian merkitystä. Avunantajien hyvät yritykset olivat kilpistyneet kehitysmaiden huonoon hallintoon: Esimerkiksi Mobutu Sese Seko pyysi ja sai Ronald Reaganilta helpotuksia Zairen ylivoimaiseksi käyneen velan maksuun. Nevottelusta vapauduttuaan hän vuokrasi Concorden lennättääkseen tyttärensä tämän häihin Norsunluurannikolle. Afrikan hirmuhallitsijat eivät kuitenkaan olleet puhtaasti afrikkalainen luomus.
Uskon Reaganin tietäneen, ettei Mobutulle annettu apu milloinkaan tulisi hyödyttämään Zairelaisia. Kylmän sodan aikaan jokainen suurvalta ylläpiti hirmuhallitsijoita Afrikassa sekä poliittisista että taloudellisista syistä. Esimerkiksi itsenäisen Kongon ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin Lumumban tappoivat ilmeisesti Belgia ja CIA ja Mobutun nosti valtaan CIA. Tämä tapahtui Kongon kriisin aikaan, joka oli sellainen sekasorto, ettei siitä vähällä perehtymisellä kannata rakennella mustavalkoisia "hyvä-paha" asetelmia. Neuvostoliitto oli vahvasti mukana, Kuuba lähetti joukkoja Che Guevaran johdolla jne. "Afrikkalainen hirmuhallitsija" = "liittolaisemme".
Yksi syy kehitysavun epäonnistumiselle lieneenkin se, ettei sen perimmäisenä tavoitteena alunperinkään ollut afrikkalaisten auttaminen. Käytiin kylmää sotaa ja lisäksi yritettiin jatkaa kolonialismia luomalla "banaanitasavaltoja" — korruptoituneiden eliittien hallitsemia halpojen raaka-aineiden ja työvoiman reservejä.
Avun ehdoksi laitettiin hyvä hallinto ja demokratia, mutta käytännössä korruptiosta ei piitattu. Oliko puhe korruptionvastaisuudesta tarkoitettukin vain avunantajien kotiyleisölle? Eikö korruptioon syyllisty lahjuksen vastaanottajan lisäksi lahjuksen antaja? Eikö kaupankäynti korruptoituneen hallituksen kanssa on varastettuun tavaraan ryhtymistä?
Moyo nimeää 2000-luvun alun ilmiöksi "glamour aidin" — Live Aid konsertit yms. "G8 kokous pyytää neuvoa Afrikan auttamiseen mieluummin eurooppalaiselta sähkökitaran soittajalta kuin afrikkalaisilta asiantuntijoilta."
Demokratiaa Moyo ei pidä kehityksen ehtona toisin kuin länsimaiset avunantajat. Moyo luettelee maita — mm. Pinochetin Chile, joiden talous on kehittynyt diktatuurin aikana. Luulenpa maailmalta löytyvän esimerkkejä ihmisoikeuksia kunnioittavista maista, jotka ovat onnistuneet edistämään kansalaistensa hyvinvointia.
Hyvää tahtova diktaattori voisi Moyon mielestä pakottaa hajanaisen maan ponnistelemaan yhteisen hyväksi. Aivan kuten meilläkin moni haikailee kiinalaisen tehokkaan hallinnon perään.Toki Moyokin myöntää, että harva diktaattori on tahtonut hyvää kansalle eikä diktatuureissa välttämättä ole ollut mukava elää.
Moyo toteaa toisaalla kirjassaan, että riippuvuus ulkopuolisesta avusta estää kehityksen. Minun mielestäni riippuvuus hyvää tahtovasta diktaattorista — jos moinen ihmeotus jostain löytyisi — olisi yhtä haitallista.
Minäkään en usko yksioikoiseen ajatukseen demokratian viennistä: Mikään ei välttämättä muutu, vaikka ulkomainen "ratsuväki" varmistaa väkivallattomat vaalit. Mistä lienen lukenut sanonnan: "Demokratia kuoli, kun alettiin äänestää." Ihannemaailmassa demokratia on yhteinen asenne kunnioittaa erilaisia näkemyksiä ja tehdä sopuisasti yhteisiä päätöksiä. Demokratia toimii, jos kansalaiset voivat luottaa kaikkien pelaavan reilua peliä ja ajavan oman etunsa lisäksi yhteistäkin etua.
Apu ei automaattisesti kehitä. Jos ruoka-apuna kehitysmaihin dumpataan länsimaisen maatalouden ylituotanto, se ei helpota kehitysmaiden maanviljelijöiden businesstä. Vaan liekkö se avun antajan motiivikaan? Jos kansanterveyden kehittämiseen tarkoitetulla avulla pitää ostaa teollisuusmaista moskiittoverkkoja, se voi tuhota paikallisten tuottajien busineksen niin, että projektin loputtua moskiittoverkkoja ei ole lainkaan saatavilla.
Ymmärsin Moyon pääviestiksi: Korruptoituneelle diktaattorille annettu kehitysapu korruptoi koko valtion. Ulkopuolista rahaa saava diktaattori ei ole riippuvainen verovaroista, eikä äänestäjistä, koska hän voi tarvittaessa ostaa vaikka lain ja järjestyksen puolelleen. Siksi "hallitusvastuusta" kannattaa vaikka sotia.
Vaan eihän tämä ole mikään uutinen. Voitelurahaksihan monet kyynikot tuollaisen avun ovatkin mieltäneet. Kyynikko voisi jatkaa, että nykymaailmassa tuollaisesta voitelusta voidaan luopua, jos Afrikka pakotetaan muodissa olevaan täysin vapaaseen kauppaan niin, että luonnonvaroja päästään hyödyntämään ilman välikäsiä.
Moyon ratkaisuehdotuksista kiinnostuneiden kannattaa lukea hänen kirjansa. Hän kirjoittaa pitkään mm. joukkovelkakirjalainojen puolesta. Siirtyminen löysästä lainamuotoisesta kehitysavusta joukkovelkakirjoihin kuristaisi korruption. Lisäksi Moyo kirjoittaa investointien houkuttelemisesta, kiinalaisista, maailmankaupasta, Afrikan sisäisen kaupan kehittämisestä, mikrolainoista, jne. Nyky-Afrikan ongelmistakin hän kirjoittaa. Minun tulkintani hänen analyysistaan on, että oikein mikään ei toimi kunnolla.
Moyon mielestä kehitysavun haitoista päästään lopettamalla se — antamalla shokkiterapiaa: "Halloo Afrikka. Lopetamme kehitysavun viidessä vuodessa." Googlamalla "change management" löytää muitakin tapoja saada aikaan muutos kuin ekonomisti-insinööri lähestymistavaksi kuvattu “Shoot the stragglers, carry the wounded”.
Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Darfurista pakosalle ajettujen auttaminen lopetettaisiin? Jos mentäisiin pakolaisleirille kertomaan, että ruon ja veden jakelu loppuu? Pakolaiset ryhtyisivät toimeliaiksi yrittäjiksi, tieto heidän ahkeruudestaan leviäisi ja kaikki maat alkaisivat kilvan tarjota heille kansalaisuutta. Tai ehkä he muuttaisivat telttakylänsä high-tech kampukseksi? Pakolaiskylän lentokentälle laskeutuisi jonona kv. suuryritysten johtajia neuvottelemaan yhteistyöstä.
Moyo kritisoi länsimaista isällistä tai äidillistä holhoavaa asennetta Afrikkaa kohtaan. Toisaalta hänen mielestään Afrikka tarvitsee valistuneita itsevaltiaita, koska afrikkalaiset eivät kykene tekemään järkeviä päätöksiä.
Moyo lienee osin oikeassa holhoavasta asenteesta ja sen haitoista. Niitä lienee, jotka menevät Afrikkaan "auttamaan" voidakseen tuntea olevansa "autettavien" yläpuolella.
"Arrogance and ignorance" ei ole harvinainen yhdistelmä länsimaissa.
Länsimaat kehittivät orjakaupan ja kolonialismin kaudella uskomuksen afrikkalaisista alempana rotuna. Sellainen uskomus tekee orjuuttamisen henkisesti helpommaksi: Lainaus Kiplingin runosta valkoisen miehen taakka: "Pakanain veltto hupsuus taas kaiken hävittää." En tiedä, tarkoittiko Kipling runonsa ironiaksi, mutta useimmat ottivat sen tosissaan. Ottaako joku vieläkin?
Silti uskon, että auttamishalun perimmäinen motiivi on pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja yksinkertaisesti lähimmäisenrakkaus, evoluution ja kulttuurien kehityksen myötä ihmiseen syntynyt tarve välittää muista, halu antaa kaikille reilu mahdollisuus inhimilliseen elämään. Tarve, joka viime kädessä on pitänyt ihmiskunnan hengissä ja auttanut sitä kehittymään.
Auttaminen tarvittaessa on mielestäni olennainen osa inhimillistä kulttuuria. Samoin kuin kaupankäynti. Usein parasta auttamista voi olla "vanhanaikainen" reilu kaupankäynti, jossa heikommassa asemassakin oleva saa työlleen asianmukaisen korvauksen. Sinisilmäistä unelmointia?
Valkoisen miehen taakka
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Venäjä (None)
Kokoomuksen ministeriryhmä on todennut, että Venäjä pyrkii agressiivisesti suurvallan rooliin ja on alkanut suhtautua entistä jyrkemmin naapureihinsa. Kokoomusministerien mielestä Venäjän pieni talous huomioon ottaen se esiintyy painoarvoaan suuremmalla äänellä. Kokoomusministerien linjaus Suomen poliitikaksi on — mikäli sen oikein ymmärsin — että Venäjä on tärkeä joten sen ajatuksia ja toimia on seurattava tarkkaan, mutta ei pidä pelästyä nöyristelemään Venäjää.
Elokuu 2010
Tätä kannanottoa ovat jotkut muut puolueet pitäneet liian räväkkänä tai ainakin Venäjän talouden vähättelyä tarpeettomana ja epäkohteliaana. En tiedä, millaista linjaa kritisoijat haluaisivat noudatettavan. Vihreiden edustajien tosin tiedän jo aiemmin selkeästi kritisoineen Venäjän ihmisoikeuksien ja sananvapauden puutteita.
Minkä perusteella olen muodostanut käsitykseni Venäjästä? Seuraavat tapaukset ovat päällimmäisenä mielessäni, vaikka tuoreempiakin olisi.
Varmaksi en tiedä, mutta pidän todennäköisenä, että Venäjä masinoi Talllinnan taannoiset patsasmellakat. Tuntuu, että joidenkin Virossa asuvien venäläisten on ollut vaikea luopua valloittajan etuoikeuksistaan.
Rajamuodollisuudet ja kaupankäynti Venäjän kanssa tuottavat aina uusia yllätyksiä, joita pitää selvitellä erityisellä, Venäjän kulloinkin toivomalla tavalla. Tottakai maksavaa asiakasta kannattaa palvella tämän toivomalla tavalla, kunhan kauppa kannattaa. Siitä huolimatta venäläisten tapa käydä kauppaa — tarkkaan ottaen vaikutelma, jonka olen siitä saanut — herättää minussa negatiivisia tuntemuksia. Olenko huono sietämään minulle outoja tapoja?
"Lapsikaappauksesta" kohutessaan Venäjä taisi tulla vaatineeksi, että Suomessa alettaisiin noudattaa Venäjän lakeja sensijaan, että itse suostuisi noudattamaan muiden maiden hyväksi havaitsemia kansainvälisiä sopimuksia.
Ne, jotka ovat yrittäneet kertoa Tsetsenian tilanteesta maailmalle, on tapettu. En siis voi tietää koko totuutta, mutta vähäisten saamieni tietojen perusteella arvelen, että Venäjän tukema hallinto yrittää väkivalloin ylläpitää Venäjän vaikutusvaltaa Tsetseniassa ja sen naapurustossa.
Venäjä on jättänyt jätevesiensä puhdistamisen niille naapureilleen, joiden vesille törky virtaa. Tästä voisi pitää enemmänkin melua, jos olisimme onnistuneet omalta osaltamme vähentämään Itämeren kuormitusta. Vielä kun muistaa, että Suomen valtio tukee kasvihuonekaasujen tuottamista, joutuu toteamaan, ettei venäläinen itsekkyys välttämättä ole suomalaista kummempaa.
En siis väitä, että muut valtiot toimisivat Venäjää jalommin, mutta nyt puhutaan Venäjästä.
Monet uskovat, että Venäjä ei edes yritä luoda hyvää mielikuvaa itsestään vaan nimenomaan haluaa pelotella naapurit nöyriksi tai muuten vaan nauttii uhoamisesta. Joidenkin mielestä Venäjän tyyliin kannattaa sopeutua, toiset taas väittävät venäläisten arvostavan tiukkaa vastaanpanemista. En tiedä, pohjautuvatko nämä käsitykset Venäjästä arvioitsijoiden oman mielen syövereistä nouseviin fiiliksiin vai syvälliseen ymmärrykseen Venäjän hallinnon sielunelämästä.
Minun mielestäni "maailmanparantaminen" edellyttää avointa keskustelua siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Henkeään ja terveyttään ei tietenkään kannata pelkän periaatteen vuoksi riskeerata, mutta ylivarovainen vaikeneminen antaa vallan juuri niille, joille sitä ei haluaisi. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kaikenlaista öykkäröintiä pitää vastustaa, mutta öisellä kaupungilla en kuitenkaan käske jalkakäytävän tukkeena uhoavasti meluavaa joukkiota siirtymään pois tieltäni.
Tarve ylenmääräisen jämäkkään omien etujen puolustamiseksi voi olla alemmuudentuntoista öykkäröinnin halua sekin. Kun kritisoi konkreettisia epäkohtia selkeästi perustellen, välttyy joutumasta omien fiilisten ja ennakkoluulojen harhaanjohtamaksi. Hyvä toki on kertoa myös arvoistaan, asenteistaan ja tuntemuksistaan, mutta pitää ymmärtää, etteivät ne ole absoluuttinen totuus. Kyselytutkimusten mukaan 80% autoilijoista uskoo olevansa keskimääräistä parempia kuljettajia. Väitän, että yhtälailla 80% meistä uskoo ymmärtävänsä keskimääräistä paremmin miten toimia Venäjän kanssa. Meistä jokainen uskonee omien motiiviensa erityiseen jalouteen.
Kokoomusministerien kommentin tyyli kuvastanee heidän asennettaan ja fiiliksiään Venäjää kohtaan ja sisältönä oli selkeähkö linjaus suhtautumisesta Venäjään. OK
Miten voin tietää, ketä minun kannattaa äänestää, elleivät poliitikot paljasta näkemyksiään, asenteitaan ja mielipiteitään tärkeistä asioista? Miten hallitus ja kansanedustajat voivat tietää, mitä mieltä kansa on, ellei asioista keskustella avoimesti? Ilman avointa ja asiallista Venäjän politiikan arviointia asenteet — ja äänestyskäyttäyminen — muotoutuvat satunnaisen "kolppakkofilosofian" varassa.
Sodan jälkeen tilanne lienee ollut niin tiukka, että ulkopolitiikasta ei kannattanut julkisesti puhua. Luullakseni julkisen keskustelun puuttuminen auttoi joitakin poliitikkoja kiristämään valtaa itselleen "Moskovan kortilla" pelaamalla. Pienen sisäpiirin hoitaessa asioita, valta pääsi keskittymään muutamalle samanmieliselle. Autoritääristä vallanpitäjää jostain syystä miellyttävä "hyvä tyyppi" saattoi edetä pitkällekin, koska hänen ilmiselvät heikkoutensa sattuivat vallanpitäjän sokeaan pisteeseen eikä kukaan uskaltanut "horjuttaa virallista ulkopolitiikkaa" huomauttamalla "huippujätkän" todellisesta kyvyttömyydestä.
Kun asioita hoitavat poliitikot eivät voineet kommentoida populistien väitteitä, nämä keräsivät "rohkeudellaan" irtopisteitä. Toisaalta, luottamuksellisuuteen vedoten vastuussa olevat poliitikot jättivät huomiotta asiallisenkin kritiikin. Enintään leimasivat virallisen ulkopolitiikan vastustajat neuvostovastaisiksi edesvastuuttomiksi hölmöiksi. Mikä on muuten ihan sama kuin leimata joku mielipiteensä perusteella amerikanvastaiseksi.
Kokoomuksen kannanottoa on väitetty venäjänvastaisten tahojen kannatuksen kalasteluksi. Koskaan ei tietenkään voi olla varma, onko poliittisten puheiden takana aito pyrkimys oikeudenmukaisempaan maailmaan, sisäpoliittinen nokittelu vai ääntenkalastelu. Yleensä kaiketi vähän kaikkea.
Minustakin on hämmentävän ristiriitaista, että Venäjän käytöstä nyt kritisoineet poliitikot leimasivat pari vuotta sitten amerikanvastaisiksi populisteiksi ne, jotka arvostelivat Bushin hallinnon ihmisoikeusrikkomuksia: Yhdysvallat, monen Euroopan maan tukemana, kidutti epämääräisin perustein kiinniottamiaan ihmisiä. Kokoomus piti huonona ulkopolitiikkana ihmisoikeuksien puolustamista, koska se vahingoitti Suomen suhteita Yhdysvaltoihin. Bushan suostui "samaan kuvaan" vain hänen politiikkaansa tukevien kanssa: "Olet meidän puolellamme tai saat maistaa ruutia." Kokoomus ei ollut huomaavinaan ihmisoikeuskytkentää.
Kokoomus ei ehkä katso maailmaa samalla lailla "maailmanparantamisen" ja universaalien ihmisoikeuksien näkökulmasta kuin minä.
Millaista politiikkaa kokoomusta kritisoineet mahtavat haluta? Kuinka suureksi ja millaiseksi he arvioivat Venäjän uhan ja millä perusteilla? Millaista politiikka Suomen heidän mielestään pitäisi noudattaa? Minun on helpompi elää kokoomuksen Venäjä-asenteen kuin salamyhkäisen hyssyttelyn kanssa.
Ymmärrän kyllä, että hallituksen olisi helpompi toteuttaa politiikkansa piilossa julkisuudelta. media ei kykene — vaikka tosissaan haluaisi — välittämään koko totuutta politiikan tekemisen arjesta. Oppositiolle hallituksen kritisointi on tärkeämpää kuin tunnollinen koko totuuden huomioon ottaminen. Demokratiaan kuitenkin kuuluu, että ainakin politiikan peruslinjauksista keskustellaan julkisesti. Kaikkien demokraattisten maiden hallitukset ja äänestäjät ymmärtävät, että muissa maissa käydään vapaata julkista keskustelua, jossa jotkut tahot saattavat naapurimaitakin kritisoida. Ne, joiden mielestä naapurin kritisointi on aiheetonta, tuovat puolestaan mielipiteensä julki.
Populistinen kiihotus on julkisen keskustelun kääntöpuoli, jota ei voi väkisin estää. Uskon kuitenkin, ettei kukaan halua hölmöksi leimautua vaan asettuu kannattamaan mielestään järkevintä tarjolla olevaa näkemystä. Avoimen keskustelun myötä niin äänestäjät kuin poliitikotkin oppivat arvioimaan, mikä on järkevää ja mikä ei.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Burkhat ja Niqabit (None)
Naamioituneena esiintymistä ollaan kieltämässä muutamissa Euroopan maissa. En tiedä, onko tavoitteena kieltää vain Islam-tyyppiset naisten naamiot vai naamioituminen yleensä. Jälkimmäinen olisi loogisempaa, mutta luulen että lakialoite on lähtöisin yksinkertaisen logiikan tuolta puolen.
Heinäkuu 2010
On oikeastaan väärin kutsua Burkhaa Islam-tyyppiseksi naamioksi, koska sitä käyttää vain joku islamin vähemmistölahko ja burkhaa vastustavia muslimeja lienee paljon enemmän kuin sen kannattajia. Viisikymmentä vuotta sitten vielä paljon nykyistä harvempi muslimeista käytti mitään uskonnollisia symboleja. Ovatko huivit ja burkhat enemmän poliittisia kuin uskonnollisia symboleja?
Säikähdän aina, kun joku burkhassaan pääsee yllättäen lähelle. Normaalisti näen kasvoista, millä tuulella vastaantulija on ja vaistoni kertovat, voinko edetä rauhassa ja ehkä peräti hymyillä ja tervehtiä vai onko turvallisempaa väistää ja kuinka vikkelästi. Ilmeettömän naamion edessä vaistoni lyövät tyhjää eivätkä osaa kuin säikäyttää minut varautumaan pahimpaan. Vasta vaistojani paljon hitaampi järkeni saa minut rauhoittumaan. Jos tapaisin burkhan kantajia päivittäin, primitiiviset vaistoni saattaisivat oppia, etteivät he ole uhka minulle.
En ole koskaan keskustellut burkhaan pukeutuneen kanssa, mutta aavistelen, ettei keskustelusta kasvojen ilmeitä näkemättä tulisi mitään. Toisaalta, puhelimessa olen puhunut pitkäänkin ihmisten kanssa, joita en ole koskaan nähnyt.
Mitä jos fysiikan opettaja kätkeytyisi burkhaan? Voisiko oppilas mennä kokeisiin burkhassa? Passijonosta ei kai pääse läpi kasvoja näyttämättä?
Onko burkhan käyttö pienen vähemmistöryhmän provokatiivista uhittelua ja ryhmäuhon nostatusta? Onko se tapa suojautua kulttuurishokilta? Onko se osa jonkun uskontoa tai totuttu tapa pukeutua? Onko se kuin Koijärvi-aktiivien villapaita tai pankkiirien liituraita — symboli erottautua valtavirrasta? Onko se yhdelle yhtä ja toiselle toista? Mitä siis oikeasti kielletään, kun kielletään burkha?
Ihmisten rehellisyyteen luottaen uskon, että Burkha on kantajiensa väitteen mukaisesti henkilökohtainen, uskonnolliseen vakaumukseen perustuva valinta. Siksi burkhan kieltäminen tuntuu minusta väkisin riisumiselta.
Jotkut islamistiset fundamentalistit vaativat naisia pukeutumaan burkhaan. Jotkut uskonnolliset fundamentalistit — muutkin kuin islaminuskoiset — julistavat jumalansa selän takaa julmia ja epäinhimillisiä käsityksiä naisen asemasta ja siitä, miten naisia sopii syrjiä ja kohdella kaltoin. Täysin epätieteellinen arvaukseni on, että uskonnon tai muun tekosyyn varjolla harrastettavan naisten syrjinnän taustalla on joku primitiivinen — mahdollisesti seksiin liittyvä — äijäreaktio, jota ilmenee useimmissa kulttuureissa. Eikö sellaiseen voi puuttua ilman burkhakieltoakin niin kuin mihin hyvänsä syrjintään tai viharikokseen? Erillinen burkhalaki voi leimata burkhan kantajien yhteisön taleban-henkiseksi uhaksi.
Kuulopuheiden mukaan "burkha-kulttuureissa" ilman miesseuraa kulkevaa naista, joka ei ole piiloutunut burkhaan, kohdellaan tavalla jota meillä pidettäisiin seksuaalisena häirintänä. Uutiset kertovat, että raiskattu yksinhuoltaja on sharia-lain mukaisesti katsottu syylliseksi hyvämaineisen miehen viettelemiseen ja kivitetty hengiltä. Eikö alakin tuntua siltä, että erityisesti burkhan kantajat ovat uhka meidän länsimaiselle sivistyksellemme?
Onneksi meillä stereotyyppiset tuntemukset eivät riitä lain perusteiksi.
Ranskan noin kuudesta miljoonasta muslimista arviolta vain pari tuhatta pukeutuu burkhaan ja Ranskan muslimeja edustava muslimineuvosto vastustaa burkhan käyttöä. Yleensä valtaosa ihmisistä yrittää mukautua ympäröivän yhteisön kulttuuriin niin, ettei herätä pahennusta eikä ärtymystä. Yleensä ihmiset suhtautuvat vieraasta kulttuurista tulevien "outoihin" tapoihin uteliaalla suopeudella. Miksi silti syntyy konflikteja?
Esimerkiksi amerikassa sopii kehua retostella itseään kovalla äänellä. Meillä sellaista pidetään moukkamaisema öykkäröintinä. Amerikkalainen taas pitää toiselle tilaa antavaa hiljaista vaatimattomuuttamme luuseriutena. Jollei tiedä, mistä on kyse saattaa reagoida "maassa maan tavalla tai maasta pois" hengessä, vaikka tarjolla on mielenkiintoinen tilaisuus oppia ymmärtämään ja hallitsemaan kulttuurien välisiä ilmiöitä. Sellaisella taidolla on nykymaailmassa kysyntää.
Jos muuttaa todella vieraaseen kulttuuriin, voi kokea kulttuurishokin. Ensiksi kaikki eksoottinen inspiroi, mutta vähitellen alkaa rasittaa, kun arjen perusasiatkin tehdään väärällä ja tyhmällä tavalla niin, että kaikki pitää opetella uusiksi. Ärsyttää, kun kaikkea fiksua pidetään tyhmänä ja arvostetaan kaikkea tyhmää. Jos pääsee vieraaseen yhteisöön sisälle, huomaa ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden ja kulttuurierot jäävät mielenkiintoiseksi mutta toisarvoiseksi pinta-ilmiöksi. Ulkopuoliseksi jääneen mielessä taas alkaa helposti hautua kysymys: "Ihanko nämä juntit oikeasti halveksuvat minua ja kotikulttuuriani?" Siitä seuraa kapinallinen tarve korostaa omaa kultuuria, mikä isäntäkulttuurien edustajista tietysti näyttää ylimieliseltä öykkäröinniltä. Erityisesti ne paikalliset, joilla ei ole vieraisiin henkilökohtaista suhdetta, alkavat vaatia vierailta nopeaa sopeutumista maan tavoille.
Jos hylkää oman kulttuurinsa, arvomaailmansa ja kielensä, tai jos pakotetaan ne hylkäämään, menettää samalla ajattelunsa perusteet. Vanhaan ajatteluunsa ei kannata kuitenkaan takertua, koska vanhaa ja uuttaa uteliaan ennakkoluulottomasti yhdistelemällä voi saada aikaiseksi jotain kumpaakin parempaa.
Konflikti herättää halun pakottaa "ne" omaksumaan oma ajattelu. En kuitenkaan usko, että ihmiskunnan historiassa olisi vielä kertaakaan onnistuttu pakottamaan ketään muuttamaan mieltään. Ihminen voidaan pakottaa teeskentelemään, mutta aito mielenmuutos vaatii henkilökohtaisen oivalluksen. Yleensä pakottaminen ohjaa tarrautumaan vanhaan ja estää luovan ajattelun. Kun kansanryhmää on yritetty pakottaa muuttumaan, katkera muisto siitä välittyy seuraavillekin sukupolville.
Mielestäni kaikkien osapuolien kannattaa harkita kaksi kertaa, mistä asioista herättää riidan. Ihmisellä on rajaton kyky uskoa ainoiksi oikeiksi mitä kummallisimpia tapoja ja ajatuksia. Mikä lie mitättömin erimielisyys, mistä on saatu sota aikaiseksi?
Se, että burkha ärsyttää monia eikä monen mielestä sovi eurooppalaiseen arvomaailmaan, ei mielestäni riitä sen kieltämiseen. Kommarit ärsyttävät monia, kirkko, ateistit, oikeisto, suuryritykset, luonnonsuojelijat, ydinvoiman kannattajat, ydinvoiman vastustajat, … Jos burkha osoittautuu uhaksi yleiselle turvallisuudelle, järjestykselle ja viihtyyvyydelle, se voidaan kieltää niin kuin esimerkiksi puukko vyöllä kulkeminen. Ne joiden uskonto silti vaatisi burkhaan kätkeytymistä, saisivat pysyä kotona tai vaihtaa uskontoaan.
Polynesiasta kertovassa tv-dokumentissa nuori nainen opetti matematiikkaa rinnat paljaina. Mikäli hän muuttaisi Eurooppaan, hän varmaan pitäisi puseroa kesähelteilläkin, koska täällä sellainen on tapana. Vaan entäpä, jos hän "kansallisasussaan" istahtaisi samalle puiston penkille burkhaan kätkeytyneen ikätoverinsa viereen? Oletetaan, että molemmat osaisivat ranskaa tai englantia. Puhuisivatko säästä, burkhakiellosta, perheistään, imettämisestä, …?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Terve järki ja ydinvoima (None)
"Ydinvoiman kannattajat vastustavat päästövähennyksiä eduskunnassa"
Heinäkuussa 2010 ydinvoimaäänestyksen jälkeen
Uskoin heti. Väite tuki mukavasti ties mistä syntynyttä uskomustani, että ydinvoimaan vahvasti uskovat eivät pidä ilmastonmuutosta uhkana, vaikka käyttävätkin sitä argumenttina uusia ydinvoimaloita puolustaessaan. Argumentithan valitaan poliittis-demagogisin, ei tieteellisin, perustein. Eihän turvettakaan yritetä vängätä uusiutuvaksi polttoaineeksi sen takia, että joku oikeasti uskoisi sen ilmastoystävällisyyteen.
Ydinvoimaväittely ei saanut minua syttymään. Tuntui uusinnalta. Pari ydinvoimalaa sinne tai tänne. Miksi siis kiinnitin huomiota tällaiseen yksityiskohtaan? Siksi, että sain itseni kiinni sellaisesta ajattelun hataruudesta, jota yleensä näen vain muissa ;-)
Minulle piti erikseen huomauttaa, että tiedot joihin blogissa viitattiin, eivät todistaneet päästövähennysten vastustamisesta. Ydinvoimaa kannattavista kansanedustajista paljon harvemmat kuin sitä vastustavista olivat allekirjoittaneet maan ystävien vetoomuksen, mutta jäi epäselväksi, vastustivatko he maan ystäviä vai päästövähennyksiä vai oliko vetoomus jäänyt allekirjoittamatta jostain muusta syystä. Näppärä harhautus pienellä huomaamattomalla sanavalinnalla. Jos kirjoittaja edes halusi harhauttaa. Jokatapauksessa minulle riitti totuudeksi pienen pieni uskomuksiani vahvistava viite. Joku muu ei ehkä edes vaivautunut tuhahtamaan mielestään joutavalle väitteelle.
Työkaveri kuvaili kauan sitten ihmisen ajattelua: "Meillä on luja luottamus siihen mitä toivomme." Tuemme hanakasti uskomuksiamme millä hyvänsä tosiasiaa etäisestikin muistuttavalla.
Näkemästään ja kuulemastaan ihminen poimii tehokkaasti "olennaisen", eli omia uskomuksiaan vahvistavia tietoja. Omien uskomustensa — terveen järkensä — vastaisen tiedon ihminen jättää huomiotta. Miksi tuhlata aikaansa järjenvastaiseen hömppään?. Sivullisesta tämä näyttää "kirsikoiden poiminnalta"
Seulan läpi päässeet havainnot ihminen vielä tulkitsee omien uskomustensa avulla — miten muutenkaan. Yhdelle kadunkulman kerjäläinen on lisätodiste ihmisen luontaisesta laiskuudesta, toiselle jälleen yksi esimerkki riiston ja syrjinnän seurauksista. Tämän totuuden saavuttamiseksi kummallekin riittää kuulopuhe siitä, että jossain kadunkulmassa joku on kerjännyt.
Ihminen luottaa terveeseen järkeensä yleensä sitä enemmän, mitä vähemmän ymmärtää asioista. Useimmiten ihminen luottaa omiin uskomuksiinsa enemmän kuin esimerkiksi luonnonlakeihin. Omaan oikeassa olemiseen on niin kiva uskoa, että jotkut kestävät jopa ainoan oikeassa olijan yksinäisyyden.
Intuitiivista tervettä järkeään ei useinkaan osaa tarkastella kriittisesti eikä perustella. Tuntuu älyttömältä yrittää perustella itsestäänselvyyksiä. "Jos joku pöljä ei tajua sanomattakin selvää totuutta, niin turha sille on mitään yrittää selittää. Kyllä terve järki lopulta voittaa."
Inhimillinen päättely ei ole niin rationaalista kuin ehkä haluaisimme uskoa väittää wikipediakin: cognitive biases ja logical fallacies. Olisikohan ydinvoimakeskustelusta onnistunut pongaamaan näitä piirteitä?
Päätöksentekoon pitäisi saada kaksi vaihetta: Ensin rakentava dialogi ja vasta sen jälkeen nykyisenkaltainen inttäminen. Ensin yritettäisiin yhdessä ymmärtää, mistä on kysymys ja vasta sen jälkeen alettaisiin vakuuttaa muita oman ajattelun ylivertaisuudesta ja alettaisiin kähmiä etuja omalle viiteryhmälle.
Voisiko esimerkiksi yliopiston kolmas tehtävä olla tukea päätöksenteon ensimmäistä vaihetta luomalla vaihtoehtoisia skenaarioita, kommentoimalla julkisessa keskustelussa käytetyn argunmentoinnin ristiriitoja, esittämällä keskustelun tueksi tieteellisiä tosiasioita jne. Yliopisto voisi auttaa eri tahoja jalostamaan näkemyksiään ja tuomaan ne selkeästi esille. Luulisi laadukkaan julkisen keskustelun vievän tilaa populismilta ja kähminnöiltä. Vaan sopiiko tällainen yliopistolaisten tulosvastuuseen? Ja mitä rahoittajat sanoisivat? Ja mille momentille tunnit kirjattaisiin?
"The future ain't what it used to be."
Joidenkin mielestä turvallisinta on jatkaa vanhaan malliin, toisten mielestä elämme reilut sata vuotta kestäneen halvan öljyn varaan rakentuneen kasvun kauden loppuaikoja. Mielipiteiden jakolinja ei ehkä liittynyt suoraan ydinvoimaan vaan siihen, millaisen tulevaisuuden haluamme luoda ja minkä uskomme mahdolliseksi.
Ehkä ydinvoimasta tulikin ideologinen symboli ja perustavamman jakolinjan luoneekin suhtautuminen vaikkapa degrowthiin. Äkkiseltään tuntuu, että jos luottaa vahvaan kasvuun perinteisellä tyylillä, päätyy helposti ydinvoiman kannattajaksi. Jos taas suhtautuu vakavasti esitettyihin kasvun rajoihin, ydinvoima ei tuntune yhtä olennaiselta. Tämä on tosin vain päähäni tyhjästä syntynyt aavistus.
"Uudet ajatukset voivat olla hyviä. Uudet ajatukset voivat olla huonoja. Vain yksi on varma: Uudet ajatukset ovat outoja."
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Serkkujen älynlahjat (None)
Ranskalainen tv-dokumentti näytti, miten tutkijat ovat vertailleet ihmisten ja apinoiden älynlahjoja.
11. huhtikuuta 2010
Noin 30 cm korkea ja halkaisijaltaan kolmisenttinen läpinäkyvä, alapäästään suljettu putkilo on kiinnitetty pöydänreunaan tukevasti pystyasentoon. Putkilon pohjalla on pari senttiä vettä, jossa kelluu maapähkinä. Pöydällä on kannullinen vettä. Tehtävänä on saada pähkinä pullosta.
Nelivuotias poika kokeilee ensin, että sormet eivät yllä pähkinään. Yrittää sitten vääntää putken irti kiinnikkeistään. Kun voimat eivät riitä, kyllästyy.
Kuusivuotias yrittää edellisten keinojen lisäksi vääntää kiinnitysruuvit auki, mutta näpeissä ei ole kylliksi voimaa.
Yhdeksänvuotias tyttö huomaa, että sormet eivät putkilon pohjalle yletä. Katselee putkiloa eri kulmista, tuumailee, tulee hilpeän näköiseksi ja ottaa vesikannnun. Vilkaisee kokeen valvojaa kysyvästi ja kaataa veden putkiloon.
Sama putkilo on kiinnitetty orankin häkin kaltereihin. Oranki vilkaisee putkiloa, siemaisee juottoaltaastaan suullisen vettä ja valuttaa sen putkiloon. Samaa uusiksi niin putki tulee täyteen ja oranki saa pähkinän.
Nuori simpanssiuros vilkaisee putkiloa, pissii sen täyteen ja sieppaa pähkinän.
Kuusivuotiaan eteen asetetaan musta laatikko, jonka kannessa on pari uloketta ja niiden läpi pujotettu tappi. Laatikon sivussa on luukku. Lapselle näytetään, miten erityisellä puikolla kopautetaan yhtä uloketta kahdesti, sitten työnnetään samalla puikolla kannessa oleva tappi rei'istään, ja työnnetään puikko kahdesti tapin alta paljastuneeseen reikään laatikon katossa. Lopuksi avataan sivussa olevan luukku ja poimitaan puikon avulla laatikon sisältä mieluinen esine.
Lapsi osaa toistaa koko toimenpidesarjan ja saa esineen ulos laatikosta. Samoin osaa simpanssi.
Tämän jälkeen sama koe toistettaan laatikolla, jonka seinien läpi näkee, että alun toimenpidesarja on turha. Riittää ottaa esine puikolla laatikon sisältä. Lapsi toistaa silti koko toimenpidesarjan, mutta simpanssi ohittaa ylimääräiset toimenpiteet. Näin tekevät melkein kaikki lapset ja melkein kaikki simpanssit.
Ohjelman alussa kerrottiin, että eräässä älykkyystehtävässä simpanssi on paljon ihmistä nopeampi. Teaserinä näytettiin simpanssi painelemassa vikkelästi numeroita isolla kosketusnäytöllä. En saanut nähdä, mistä oikein oli kyse.
Viimeinen mitä sain tietää oli, että kahden saman näköisen, mutta eri painoisen pallon kanssa ihmislapsi osaa järkeillä jotain simpanssia paremmin. Harmi kyllä nauhoitus oli väärin ajastettu tai ohjelma myöhässä, enkä saanut selville, mistä oli kyse.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Puolueet (None)
Tuttu perusteli liittymistään kokoomuksen Facebook-ryhmään tavalla, joka innosti minutkin muiden mukana kommentoimaan. Sitten ajatukseni alkoivat vaeltaa niin laajalla, etten enää rohjennut täyttää niillä kaverin Facebook-keskustelua.
9 huhtikuuta 2010
Keskustelussa peräänkuulutettiin poliitiikkaan tekijöitä ja vastuunkantajia, jotta voitaisiin taata talouden kestokyky ja sitä kautta hyvinvointimme. Ensimmäinen kommenttini:
Jos puolueet lausuisivat julki selkeän konkreettisen mission tai vision ja noudattaisivat sen mukaista strategiaa, poliittinen puhe olisi selvempää.
Parlamentti on nimensä mukaan paikka, jossa puhutaan eikä tehdä, mutta sitten puhuttaisiin edes asiaa. Sen myötä äänestäjätkin oppisivat tietämään ehdokkaista vähän enemmän.
Äänestäjienkin olisi hyvä oppia ajattelemaan vähän syvemmin. Kun äänestetään pelkän fundamentalistisen vahvan mielipiteen pohjalta, niin näin siinä sitten käy. Poliittisia mielipiteitä ohjaa luja luottamus siihen, mitä toivoo….
Reipas tekemisen meininki innostaa äänestäjiä. Harmi vaan, että näkemykset siitä, mitä tavoitella menevät ristiin.
Minun mielestäni kokoomus erottuu tällä hetkellä edukseen monesta muusta puolueestamme.
Unohdin tuosta "missio, visio, strategia"-listastani "arvot". Useimmille puolueille niin missioksi, visioksi kuin arvoiksikin näyttää tosin riittävän "kansan hyvinvointi". Olen joskus uskonut, että missio, visio ja arvot ovat hyvä väline ohjaamaan yhteisiä pyrkimyksiä, mutta ovatko ne sittenkin pelkkää business-hömppää? Vai konkretiako puuttuu poliittisesta keskustelusta? Onko poliittinen puhe äänestäjien kalastamista? Tuulenhaistelua? Jos on, onko vika poliitikoissa vai äänestäjissä?
Luin Grameen-pankin perustajan Muhammad Yunusin kirjan "Creating a world without poverty" (Pakko snobbailla. Luin ranskankielisen käännöksen: "Vers un nouveau capitalisme") Taloudellisesta kehityksestä huolta kantavana taloustieteilijänä hän tunsi tarkkaan vallalla olevat käsitykset, joihin köyhyyden vastainen politiikka yleensä perustuu. Jokin ei kuitenkaan täsmännyt.
Hän alkoi opiskelijoineen kierrellä pienen Bangladeshiläisen kaupungin köyhien parissa. He näkivät kaikkein köyhimpien tekevän ahkerasti hyödyllisiä ja paljon ostettuja tuotteita, mutta ansiot eivät silti riittäneet kunnolla edes ruokaan. Käsityöläiset joutuivat lainaamaan rahaa raaka-aineiden ostamiseen. Koska heillä ei ollut tarjota vakuuksia, vain koronkiskurit lainasivat heille — sillä ehdolla, että saivat ostaa koko tuotannon määräämäänsä hintaan. Yunus lainasi käsityöläisille rahaa muutaman kymmenen dollaria kohtuullisella korolla ja köyhät alkoivat vaurastua työllään.
Mielestäni Yunus on vankka vapaan markkinatalouden kannattaja, muttei luota kapitalismiin köyhyyden poistajana. Grameen-pankki ei rahoita yrityksiä, joiden tavoitteena on tuottaa voittoa omistajilleen, vaikkakin lainaa rahaa vain yrityksille, joiden uskoo kykenevän maksamaan lainansa takaisin. Lisäksi Grameen-pankki edellyttää, että lainoitettu yritys tuottaa hyvinvointia. Grameen-pankki ei pelkästään vaadi asiakkailtaan sitä sun tätä, vaan ennemminkin neuvoo, opastaa ja "couchaa".
Yunuksen mukaan monessa köyhässä maassa naiselle lainattu raha tuottaa kymmenkertaisesti hyvinvointia miehelle lainattuun rahaan verrattuna. Miehillä ja naisilla on erilainen arvomaailma ja erilaiset tavoitteet.
Se, mikä on auttanut Bangladeshin köyhiä, ei välttämättä auta muualla eikä ainakaan ole mikään yleisratkaisu. Tuo oli vain esimerkki siitä, että asioihin on hyvä perehtyä käytännössä eikä luottaa "yleisviisauksiin".
Poliittisessa demagogiassa nojataan yksinkertaistettuihin ajatusmalleihin, jotka usein vielä periytyvät menneestä maailmasta. Esimerkkinä vaikkapa oikeisto-vasemmisto ja julkinen-yksityinen stereotypiat.
Yhdysvalloissa käyty keskustelu terveydenhoitojärjestelmästä osoitti, että kaikenlaista voi väittää, eikä mikään perustelu vaikuta "toisuskoiseen". "Usko on luja luottamus siihen mihin uskoo". Toive-ajattelussa syy ja seurauskin voivat mennä sekaisin. "Ei öljy voi loppua, koska se on talouden moottori ja sitä kautta hyvinvoinnin perusta." Samasta syystä ilmastonmuutoskin on mahdoton.
Millaisessa keskustelussa voisi hetkeksi unohtaa stereotyyppiset käsitykset talousjärjestelmistä, puolueista yms.? Miten päästä eroon vanhentuneista ajatusluutumista niin, että kykenisi luomaan jotain uutta kunnollista? Miksi kinastella menneen maailman tapojen kuvitelluista hyvistä ja huonoista puolista?
Jospa puhuttaisiin toiveistamme, tarpeistamme ja reunaehdoista ja lainalaisuuksista, joiden puitteissa meidän pitää toimia. Meidän miljardien ihmisten. Unohdettaisiin puolueet, verot, yksityinen-julkinen, jne. Unohdetaan kaikki sellainen, mikä on edes teoriassa meidän päätettävissämme. "Älä hyppää ratkaisuun, ennen kuin ymmärrät ongelman." Talousjärjestelmäkin on osa ratkaisua, ei reuna-ehto, eikä tavoite.
Joku yrityskonsultti on väittänyt, että tositekeminen alkaa, kun toiminnan tuloksesta on visio, jonka taakse väki pestautuu vapaaehtoisesti. Piiska ja porkkanalla "kannustaminen" ei auta.
Millä tavalla omaa ajatteluaan ja julkista keskustelua voisi syventää niin, että nähtäisiin edes, mistä oikeasti ollaan eri mieltä ja miksi? Miten saada aikaan rakentavaa vuoropuhelua inttämisen sijasta? Kaikilla meistä on kuitenkin opittavaa toisiltamme. Historian kuluessa harva ihminen on yksinään löytänyt lopullista totuutta.
Samanmielisten kanssa on kivaa ja asiat sujuvat, mutta vaarana on yksisilmäinen umpioituminen omaan itsetyytyväisyyteen. group thinking. Webissä käyty maahanmuuttajakeskustelu taas ei rohkaise edes seuraamaan avoimia julkisia keskusteluja.
Kirjoitin kokoomuksen olevan montaa muuta puoluettamme vakuuttavampi. Vielä kun saisivat Tiuran siirrettyä kepun puheenjohtajaksi ja Merisalo kumppaneineen keskittyisi tukemaan pelkästään kepua.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Sota (2010-04-07)
Näyttääkö valokuvaajan kamera kranaatinheittimeltä, kun sitä katsoo taisteluhelikopterista?
7. huhtikuuta 2010
Oliko lähistöllä ammuskeltu hetkeä aiemmin vai puhuttiinko sellaisesta, koska sääntöjen mukaan muuten ei saa ampua viholliseksi luulemaansa? Ei vaikka olisi kuinka varma ampumisen järkevyydestä. Senkö takia rynnäkkökiväärejäkin tunnistettiin niin monta?
Olenko sinisilmäinen, jos uskon inhimilliseen erehdykseen ja yliherkkään liipasinsormeen? Onko liian kyynistä arvella, etteivät he hetkeäkään luulleet ampuvansa aseistautuneita tai edes aseettomia vihollistaistelijoita?
Moskovan metroiskujen jälkeen Venäjän hallitus ilmoitti repivänsä päät irti kaukasialaisilta terroristeilta. Miltähän sekään mahtaa näyttää? Mitenköhän terroristin tunnistaa siviilistä?
Video kaiketi näyttää ihan tavallista sodankäyntiä. Se selittää osin, miksi pelkästään sotavoimin ei saada paikallisten siviilien sydämiä omalle puolelle. Ei vaikka siviilejä toiselta taholta ukaavat terroristit saataisiinkin listittyä.
Angranistan-strategia/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Vuoden 2010 mietteitä/Maahanmuuttajista (None)
Mitä maahanmuutosta voisi vielä kirjoittaa? Ja mihin tyyliin?
Mitä syvällisempiä yritin kirjoittaa, sitä hattarampaa juttua syntyi. Ehkä tässä asiassa on parasta antaa tulla, mitä mielessä liikkuu. Ehkä niin oppii jotain itsestään.
7. huhtikuuta 2010
Yritin kirjoittaa omista ennakkoluuloistani. Aloittaa epämääräisestä ennakkoluulon aavistuksesta ja konkreettisen esimerkin avulla syväluodata mieltäni. Mitä yksityiskohtaisemmin kuvittelin arkista yhdessäeloa toisesta kulttuurista tulevan kanssa ja muistelin arkisia kohtaamisia vierasmaalaisten kanssa, sitä hämärämmiksi muuttuivat ennakkoluuloni.
Pienen fundamemtalistin löysin itsestäni. Äärifundamentalisti en sentään liene. Luotan oman ajatteluni ylivertaisuuteen, mutta kykenen hillitsemään haluni pakottaa muut tahtooni. "Väärässä" oleva poliitikko ärsyttää minua, mutten sentään rupea häiriköksi saati lähettele tappouhkauksia.
"Muslimikriittiset" ovat herättäneet Euroopassa keskustelun burkhasta. Olen joskus säikähtänyt, kun kasvonsa kokonaan peittänyt ihminen on tullut yllättäen vastaan. Olen kai niin tottunut kasvojen ilmeiden perusteella tunnistamaan vastaantulijan mielentilan, että "tyhjät" kasvot saivat aivoni lyömään tyhjää. Pitäisikö Burkha siis kieltää?
Väittävät burkhaa naisten alistamisen symboliksi. Naisia valitettavasti alistetaan monin tavoin. Ken on huolissaan musliminaisten alistamisesta, antautukoon auttamaan heitä. Väkisin ei ihmiskunnan historian aikana ole onnistuttu muuttamaan kenenkään mieltä.
Tyttöjen ympärileikkaus näyttää kuuluvan maahanmuuttajakeskusteluun. Minusta se on epäkohta, josta pitäisi päästä eroon noin yleensä. Jos asialle haluaa jotain tehdä, kannattaa aluksi jutella kyseistä tapaa harjoittavista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Moni heistä tekee valistustyötä tyttöjen silpomista vastaan.
Maailmalla lienee miljardeja avuntarvitsijoita. Joidenkin mielestä jokaisen pitää pärjätä omillaan ja ihmiskunnan evoluutio kärsii, jos epäkelpoja yksilöitä autetaan. Minun mielestäni olennainen kysymys on, voidaanko auttaa ja jos, niin miten.
Mikrolainojen kehittäjä hämmästeli, miksi eräässä kylässä bambusta hyödyllisiä esineitä tekevät ahkerat käsityöläiset elivät absoluuttisessa köyhyydessä. He saivat lainaa bambun ostoon ainoastaan sillä ehdolla, että myivät koko tuotantonsa rahanlainaajalle tämän määräämään hintaan. Saatuaan normaalikorkoisen mikrolainen, he pääsivät eroon orjuudestaan ja vaurastuivat.
Osa maailman ihmisistä on härskejä ja itsekkäitä hyväksikäyttäjiä. Pahan työntää mielellään kauas, joten lähipiiriin pahis on poikkeus kun taas vieraan kulttuurin pahis on tyypillinen ryhmänsä edustaja. Omat pikku rikkeet taas ovat välttämätön paha ellei peräti jaloutta. Ahneita itsekkäitä on kuitenkin niin lähellä kuin kaukanakin, niin rikkaita kuin köyhiäkin. Minäkin olen sen verran itsekäs, etten ole valmis maailman keskivertoelintasoon, vaikken ajattelekaan ansainneeni elintasoani omalla työlläni.
Lehdissä toimittajat kirjoittavat hyviä juttuja ja niissä julkaistaan hyvin perusteltuja näkemyksiä maahanmuutosta. Ne jäävät kuitenkin yleensä huomiotta ja julkinen keskustelu toistelee vanhoja "totuuksia." Eikö jonkin lehden toimitus voisi tiivistää perustiedot ja eri näkemykset pysyväksi web-artikkeliksi, jota päivitettäisiin tilanteen mukaan.
Suurin osa Suomalaista pitää maahanmuuttajien sosiaaliturvaa liian suurena. Vaan kuinka monella on sen suuruudesta tarkkaa tietoa? Siitäkin olisi helpompi puhua asiatietojen kuin urbaanien legendojen pohjalta.
Pakolaisten auttamisestakin pitäisi jotain sanoa. Vieraaseen kulttuurin kotoutumisen mahdollisista vaikeuksista. Työsyrjinnästä.
Avoimempi EU ja kansainvälistyminen tuo tietysti ongelmia. Sopimukset hyvin tuntevat kansanedustajat voisivat tuoda puntaroitavaksi oleellisia kysymyksiä ja eri ratkaisuvaihtoehtoja. Kansalaisten pitäisi tietysti osoittaa, että asioista puhuminen kannattaa paremmin kuin puolivillainen äänten kalastelu.
Voisi muistella mukavia ja ikäviä kohtaamisia ihmisten kanssa. Suomalaisten ja vierasmaalaisten.
Luulen kuitenkin, että ristiriidat johtuvat jostain, mikä ei ole tullut pintaan. Eihän ihmisten yhteiselo aina ole pelkkää auvoa, eikä konflikteihin aina jaksa rakentavasti suhtautua. Mutta jotain muutakin tässä maahanmuuttajavastaisuudessa on.
Keskustelussa on vahvistettu kielteisiä yleistyksiä kansanryhmistä ja kulttuureista, mutta tarvitaanko yleistyksiin uskomiseen sisäistä halua? Onko kriittisen ajattelun sijaan helppo päästää voitolle luja luottamus siihen, mitä toivoo?
Poliitikot kenties arvailevat kuumeisesti, kuinka suuri osa suomalaisista on tiukan maahanmuuttajavastaisia. Muutama on rohjennut ilmaista mielipiteensä, mutta useimmat tuntuvat haistelevan tuulta.
ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Mikä on totta? (None)
Lokakuu 2009
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Mikä on totta?/Rokotusinfoa (None)
Sairastinpa (in)flu(e)nssan. Pikku juttu, mutta veti kuitenkin aika heikoksi. Jos on syystä tai toisesta valmiiksi huonossa kunnossa, tuollainen pöpö voi saada yliotteen. Ja vaikkei hengenlähtö uhkaisikaan, mitä suotta rasittaa elimistöään ajattelin ja aloin perehtyä rokotuksiin.
Klikkasin rokotusinfo.fi:n sivuille, koska se lupaa puolueettoman ja rehellisen kannanoton rokotuksiin.
28 lokakuuta 2009
"Rokotusinfon tarkoituksena on edistää mahdollisimman monipuolisen, laadukkaan, totuudenmukaisuuteen pyrkivän ja tarkistettavissa olevan rokotuspäätökselle merkityksellisen informaation saatavilla oloa"
Rokotuksista päättääkseni haluan tietoa tautien tarttuvuudesta ja haittavaikutuksista (kuolleisuus, pysyvät vammat,…) sekä rokotusten tehosta ja niiden mahdollisista haittavaikutuksista.
Rokotusinfo keskittyy rokotusten haittoihin, mutta myöntää sentään, että tauteihinkin voi jopa kuolla, ei pelkästään rokotuksiin. Rokotusinfon mukaan tautien vaaroista ja rokotusten hyödyistä on erilaisia näkemyksiä. Maallikon ajatus, että taudit ovat pahoja ja rokotukset hyviä, ei siis välttämättä olekaan totta. Ei kai sentään päinvastoin? Tuon pohjalta onkin jo selkeä tehdä valistunut rokotuspäätös.
Rokotusinfo keskittyy rokotusten haittavaikutusten luettelointiin. Varmuuden vuoksi he luettelevat myös kaikki löytämänsä perustelemattomat väitteet rokotusten haitoista, koska heidän mukaansa se, että väitettä ei kyetä perustelemaan, ei riitä todistamaan, että väite olisi väärä. Rokotusinfon mielestä siis päätökset voi aivan hyvin tehdä perustelemattomienkien väitteiden pohjalta, jos ne tuntuvat miellyttäviltä.
Jos kadulla kaveri pyjamassaan väittää, että keskiyöllä tulee maailmanloppu, koska maapallon vetovoima muuttuu poistovoimaksi, milläpä minä voisin vastaan väittää. Tieteellisesti ei kaverin väitettä voi todistaa vääräksi. Tiede on kovin rajallinen. En minä kuitenkaan tulevaisuuttani tällaisen kaverin ilmoituksen varaan laskisi, ellei hän kykenisi jotenkin perustelemaan moisen ilmiön mahdolliseksi.
Jonkinlainen tietoteoreettinen pohdinta olisi tässä paikallaan.
Rokotusinfo kertoo, että joidenkin tutkimusten mukaan rokotus lisää tauteja — rokotuksen teho voi olla -56%.
Viitteenä mainitussa raportissa tarkasteltiin calmette-rokotuskäytännön uudistamista muistaakseni siksi, että tuberkuloosi on vähentynyt merkittävästi ja toisaalta ainoa enää saatavilla oleva rokote aiheuttaa aikaisempaa enemmän haittoja. Raportissa todettiin, että calmette-rokotuskokeiluista on raportoitu yllättävän monenlaisia tuloksia kokeilun kohderyhmästä yms. riippuen: "On raportoitu jopa negatiivinen tulos." Minun ymmärtääkseni raportin tekijöiden johtopäätös rokotuskokeilujen tuloksista oli: "Rokotus torjuu 74 prosenttia kuolemantapauksista, 64% vakavista aivokalvontulehduksista ja yleinen näkemys on, että rokotus estää 50% sairastumisista mutta suoja on parhaimmillaankin vain 80%."
-56% tuloksen antanut rokote oli muutama vuotta aiemmin antanut vastasyntyneille tulokseksi +72%. Varsinaisten rokotuskokeilujen raportteja en kaivanut esille.
Tästä kaikesta tiedon runsaudesta rokotusinfo löysi itselleen sopivaksi totuudeksi -56%. Tutkimusraportteja ja koetuloksia voi halutessaan lukea kuin piru raamattua. Tämä näyttää olevan rokotusinfon tapa "pyrkiä totuudenmukaisuuteen".
Totuus on vaikea laji. Ei riitä kirjata sääntöihin, että pyrkii totuudenmukaisuuteen.
Poliorokotteesta rokotusinfo on laittanut tiedoksi oikeustapauksen Guillauin Barrén syndroomasta. Ymmärsin niin, että joillakin hyvin harvoista meillä saattaa tuntemattomasta syystä herätä po. syndrooma, joka aiheuttaa vakavan sairauden. On mahdollista, muttei millään tavalla todistettua, että jokin infektio voi aiheuttaa syndrooman. Tieteellisesti ei siis voida todistaa, etteikö syndroomalle alttiille yksilölle tauti voisi puhjeta esimerkiksi vuonna 1984 käytetyn heikennettyä virusta sisältävän poliorokotteen takia. Tapaus kävi läpi monta oikeusastetta ja lopuksi oikeus määräsi Suomen valtion maksamaan korvauksia Guillaun Barrén syndrooman sairastuneelle.
Itse polion haittavaikutuksista rokotusinfo ei maininnut tässä yhteydessä halaistua sanaa. Noin yleisesti mainittiin, että joidenkin mielestä rokotukset ehkäisevät tauteja, jotka saattavat olla vaarallisiakin.
Polion sairastamisen kerrottiin antavan elinikäisen suojan kun taas rokote ilman villin viruksen antamaa tehostusta antaa lyhytaikaisemman suojan. Olisiko vanhempieni kannattanutkin ottaa minulle oikea polio rokotteen sijasta? Meille -57 syntyneille sitä varmaan oli helposti tarjolla.
Luettuani poliopotilaiden muisteluksia vakuutuin kuitenkin rokotuksen järkevyydestä.
Hib kiinnosti minua, koska se aikanaan vei pienen lapseni viikoksi teho-osastolle. Melkein hautaan. Rokotusinfo toki kertoo, että tauti on vaarallinen, mutta muistaa mainita sen harvinaiseksi. Tai mitä tarkoittaneekaan "Hemofilus on jossain määrin tarttuva: parin kolmen tapauksia esiintyy silloin tällöin."
Rokotusinfo unohtaa mainita, että ennen Hib-rokotuksia 200-300 lasta vuosittain sairastui vakavasti Hib:n takia.
Rokotusinfo haluaa tukea vastuullisten vanhempien päätöksentekoa Hib-rokotuksen suhteen kertomalla, että amerikkalainen Classen Immunotherapies, Inc. väittää Hib-rokotteen aiheuttavan diabetesta. Kyseisen yrityksen tavoitteena on rokotusten haittavaikutusilmoitusten patentointi? En oikein ymmärtänyt ideaa. Rokotusinfolla varmaan on kanta tällaiseen patentointiin.
Webistä löytää ihan mitä haluaa: No Diabetes Risk from HBV, Hib Vaccines Tuokin tieto (?) jo kymmenenen vuoden takaa.
Yhdistys väittää jakavansa totuudenmukaista — totuudenmukaisempaa kuin terveysviranomaiset? — tietoa rokotuspäätösten tueksi. Elämän ja kuoleman kysymyksissä. Yhdistys on ilmeisesti jo vaikuttanut jopa joiden terveydenhoitoalan ihmisten päätöksiin ottaa rokotuksia. Kantaako yhdistys minkäänlaista vastuuta toiminnastaan?
Rokotusinfo herättelee rokotuskielteisiä epäilyksiä ja poimii levitettäväkseen tuon suuntaista epäilystä vahvistavaa "informaatiota", mutta väittää olevansa puolueeton tiedonjakaja. Mistä on noussut tämä tarve jakaa tällaista "totuudenmukaista tietoa"?
Rokotusinfo vihjaili, että rokotuskampanjoita suunnitellaan väestötasolla yksilön etu uhraten. Milloinkas nämä ovat eri asioita?
Jos väestötasolla ei esiinny isorokkoa eikä poliota, ei minunkaan tarvitse niitä pelätä.
Lapset rokotetaan vihurirokkoa vastaan, jotta virus häviäisi väestöstä. Vihurirokko on vaarallinen lähinnä sikiöille, joten rokotettavalle lapselle/yksilölle rokotus on lähes hyödytön. Valistuneen vanhemman ei siis kannata kuopustaan rokotuttaa vihurirokkoa vastaan.
En perehtynyt läheskään kaikkeen rokotusinformaatio.fi:n tarjoamaan materiaaliin, mutta jo näkemäni perusteella päädyin luottamaan mieluummin terveysviranomaisiin kuin rokotusinformaatio.fi:n "tietoihin".
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Mikä on totta?/Hyva Veli, (None)
haluan tavata sinut kunnon päivällisen merkeissä. Jos haluat, voisin samalla kertoa tietokoneavusteisesta etäopetuksesta, joilla kunnat voisivat säästää suuria summia opettajien palkoista.
Miksi korruptio näyttää järkevältä tavalta hoitaa asioita? Miksi vanha hyväksi koettu maan tapa hoitaa asioita onkin yhtäkkiä korruptiota? Miksi yksi syyttää politiikkoja varastamisesta ja toinen pitää moista syytöstä populistisena jeesusteluna?
Syyskuu 2009
Minusta vaalirahakohu on juuri sopivan kokoinen konkreettinen esimerkki, jonka avulla voi keskustella poliittisen kulttuurimme kehittämisestä kohti avointa ja innovatiivista ihanneyhteisöä. Isompi ja tärkeämpi aihe estäisi avoimen keskustelun, koska liian monella olisi liikaa voitettavana tai menetettävänä.
Hallitusta ei tämän takia kannata yrittää kaataa, koska se ei mitenkään kehittäisi poliittista kulttuuriamme. On tekopyhää väittää, että hallituksesta ja sen ministereistä olisi tämän kohun myötä tullut uutta olennaista esille? Opposition eritoten on tekopyhää päivitellä vaalirahoitusta.
Erityisen pätevä hallitus pääminstereineen olisi tietysti lymyilyn sijasta ottanut aloitteen käsiinsä. Hallitus olisi voinut todeta, että Suomessa asiat eivät ole kauhean huonosti, mutta kaukana julkilausutuista periaatteista tai esimerkiksi EU:n idealistisista periaatteista. Sitten pätevä hallitus olisi ryhtynyt toimeen.
Vaan ketä nämä asiat kiinnostivat hallitusta muodostettaessa? Hienoa, kun voitettiin vaalit! Kuka mietti muuta kuin omaa etuaan? Demokratiassa on turha yrittää ulkoistaa omia virheitään. Hallituksen vaihdosta ja uusia vaaleja äänekkäimmin haluavat yrittävät sanoa: "En se minä ollut." Olemme valinneet itsellemme hallituksen ja sen kanssa yhdessä haemme ratkaisun.
Vaalien kaltainen valtataistelu estää rakentavan vuoropuhelun, mitä ilman aito muutos ei onnistu. Juttu pitää perata yhdessä auki ja ottaa opiksi se, mitä kyetään, mutta ei sorruta populistiseen valtataisteluun. Se on yhtä paha maan tapa kuin vaalirahoituksen kiemuroiden esiintuoma.
Tässä jutussa yritän kannustaa rakentavaan ja empaattiseen vuoropuheluun, mutta välillä sorrun populistiseen demagogiaan. Sellaisia me ihmiset olemme: Äänestäjät, toimittajat, poliitikot. "Aika velikultia" vai miten Linna lopetti "Tuntemattoman." Mitä lie tartkoittanut?
Tämä juttu on poliittiseen kulttuuriimme liittyvää tajunnanvirtaa, jonka toivon innostavan lukijaa kaivelemaan omia ajatuksiaan. Älä yritä etsiä jutun punaista lankaa vaan anna ajatuksen vaeltaa.
Esitän siellä täällä väitteitä vaalirahakohuun liittyen, mutta ne saattavat olla keskenään ristiriitaisia. Toivottavasti olen kuitenkin onnistunut perustelemaan, miksi jollakulla voi moinen mielipide olla, sillä pelkkiin mielipiteisiin olen kyllästynyt.
— Olisiko Suomen poliitikassa nyt vesurille töitä, toimittaja kysyy vesuria heiluttelevalta kaverilta.
— Olisi, vastaa kaveri.
Mitä opimme, kun näemme tämän sananvaihdon illan pääuutisissa?
Minäkin olisin saattanut vastata, että vesurille olisi töitä. Käyhän se keskustelun avaaminen noinkin, mutta sitten olisin halunnut istahtaa toimittajan kanssa kannon päähän juttelemaan poliitikasta ja mediasta vähän vakavammin.
Pohdiskelen kehitystä ja oppimista. Minun mielestäni muuttuvassa maailmassa osa eilisen terveestä maalaisjärjestämme on huomisen hölmöyttä. Siksi pohdiskelen, miten meidän terve järkemme syntyy ja miten voisimme sitä arvioida ja kehittää.
Terve järki voi sanoa:
Asiansa pitää esittää terävästi, johdonmukaisesti ja vakuuttavasti. Tavoitteena on, että lukija "ostaa" ajatuksesi sellaisenaan ja kykenee ulkomuistista toistamaan sen kavereilleen.
"Minä en ainakaan mitään besserwisserien palopuheita lue. Selkeään juttuun ei saa mahtumaan totuudesta puoliakaan. Eikä propagandistit sitä yritäkään."
Oppiminen on sitä, että opettaja opettaa selkeästi totuuden ja oppilas painaa sen sellaisenaan mieleensä.
Oppiminen on sitä, että yritämme tehdä yhdessä jotain uutta ja yritämme ymmärtää toistemme kummallisia tapoja ajatella. Emmehän vielä edes tiedä, mitä meidän pitäisi oppia, kun olemme aivan uuden ja oudon asian äärellä.
— Teillä on mielenkiintoinen tapa käydä poliittista keskustelua, hämmästeli englantilaiskonsultti vuosia sitten. — Kukin kertoo vuorollaan totuutensa ja sitten lähdetään kotiin.
— Länsimainen johtopäätös on suora viiva A:sta B:hen, sanoi intialainen konsultti. — Meillä johtopäätös syntyy näin, hän jatkoi ja piirsi kimalaisen lentoa muistuttavan syherön taululle.
Tämän konsultin avulla näin, opin ja saimme enemmän aikaiseksi, kuin jos olisimme edenneet minun alkuperäisen suunnitelmani mukaan.
Tämän on viides yritykseni kirjoittaa vaalirahakohusta. En ole kyennyt viimeistelemään juttujani, koska minulla on ollut tarve ottaa mukaan kaikki samansukuiset tapahtumat ulkoministerin vaihdoksesta lähtien. Yritin jopa tuoda vertailukohdaksi 60-luvun politiikan tunkkaisemman puolen. Onko minulla henkilökohtainen tarve purkaa patoumia vai yritinkö vain todistaa, että puhumme vuosikymmenien perinteestä, emme yksittäistapauksista.
Ensimmäisestä jutusta tuli pitkä toisto julkisuudessa jo moneen kertaan kerrotuista vaalirahakohun käänteistä. Kirjoitin jutun satiirisen dialogin muotoon ja siitä tuli naiivin ilkeä, vaikka halusin puolustaa rakentavaa vuoropuhelua.
Toinen juttu oli kuvitteellinen novelli reippaasta ison ulkomaisen yrityksen lobbarista, joka isolla rahalla markkinoi tietokonetuettua etäopetusta kouluille ja työttömien opetukseen. Täkynä on säästää suuria summia opettajien palkkauksessa. Yhdessä suomalaisen tuttunsa kanssa hän hakee eri mahdollisuuksia viedä hankkeensa läpi. Idea varmaan tuli siitä, että muistelin pääministerimme lobanneen jotain Microsoftin kamaa kouluille.
Tavoitteenani oli näyttää, millaisen käsityksen ulkopuolinen saa poliittisesta päätöksenteostamme ja miten heikkouksiamme voi kuvitella voivansa käyttää hyväkseen.
Tarinassa oli lisäksi idealistinen yhteisöllisen oppimisen kannattaja, joka puhui uusien yhteisöllisten oppimisnäkemysten puolesta. Hänen oli tarkoitus tuoda tarinaan ajatuksia luovasta ihanneyhteisöstä.Lisäksi hänen piti olla uhri, jonka pyyteetön viisaus jää korruptoituneen hyvä-veli verkoston jalkoihin. Hänestä kehkeytyi kuitenkin liiaksi kuivan teoreetikon oloinen tyyppi.
Puolivälissä huomasin kirjoittavani juttua, jossa suomalainen osapuoli alkaakin toppuutella lobbaria ja rupeaa väittämään, ettei Suomessa ole korruptiota eikä hyvä-veli verkostoja, vaikka asioita huonosti tuntevasta siltä saattaakin näyttää.
Pohjimmiltani halusinkin kannustaa eri näkökulmien nöyrään tarkasteluun, mutta tämä juttu alkoi vaikuttaa pliisulta jahkailulta. Olen kai niin tottunut hyvän ja pahan väliseen kilpailuun, etten osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa jännitystarinaa rakentavasta vuoropuhelusta:
— Kuinka jännittävää, että ajattelet noin. Toivottavasti et pahastu, vaikka pyydän sinua tarkemmin selittämään, miten olet päätynyt näkemykseen, että suomalaisen ministerin voi saada rahalla puhumaan puolestasi vaikka uutisissa.
— Rehellisesti sanoen kysymyksesi suututtaa minua. Tuntuu kuin vääristelisit itsestäänselvää totuutta. Miten kukaan maailmaa nähnyt voi muuta ajatella? Vaan koetetaanpa ärtymyksestäni huolimatta päästä eteenpäin.
— Huomasin kyllä suuttumuksesi. Luulin sinun harmistuneen, kun et saanutkaan minua auttamaan. Nyt ymmärrän sinua vähän paremmin.
Kolmannesta jutusta tuli teoreettinen, ellei peräti esoteerinen pohdinta siitä, miten ja millä edellytyksillä luovan yhteisön ajattelu kehittyy. Siinä päähenkilö kuvailee sivun verran luolaihmisten ja sapelihammastiikerin kohtaamista ja väittää, että tarina on hyvä ja opettavainen vertaus siitä, miksi ihminen on kehittynyt luottavaisesti toimimaan hyvinkin vajavaisen tietonsa ja ymmärryksensä varassa. Tarinaan ilmestyi kuitenkin vertaukselle kuuntelija, joka piti luolamiesjuttua pitkäpiimäisenä ja käsittämättömänä. Onko niin, että yritykseni kannustaa nöyrään itsekriittiseen epäilyyn saa minut itsenikin epävarmaksi. Vaan miten sanoa uskottavasti: "Olen ihan varma, ettei pitäisi olla varma." On vaikea noudattaa ohjetta: "Välillä pitää epäillä, välillä pistää toimeksi."
Jutun lopussa olikin kuvitteellinen tilanne, jossa rönsyilevä pohdiskelija perustelee rönsyilyn olennaisuutta toimittajalle, jonka jutun dead-lineen on kaksi tuntia. "Jos haluaa kehittää ajatteluaan ja ymmärtää emootiotaan, pitää seurata rönsyileviä mielleyhtymiään ja siihen pitää varata aikaa. Vanhoja rutiineja voi painaa vanhan kaavan mukaan, mutta uuden luominen vaatii haeskelua. Ei mulla ole antaa kellekään valmista kaavaa sille, miten sen pitäisi ajatella."
Neljännessä jutussa oli pohdintaa äänten kalastamisesta: Saako rehellisellä avoimuudella ääniä ja millaista on poliittinen toiminta avoimuudella hankittujen kannattajien kanssa? Millaista taas on tehdä politiikkaa, jos kalastelee ääniä laajalti ja joutuu siksi pitämään todelliset ajatuksensa, tavoitteensa ja tekonsa salassa tai ainakin sumentamaan niitä?
— Jokainen järkevä ihminen äänestää ilman muuta teitä, ihasteli vanha rouva presidenttiehdokasta.
— Se ei riitä alkuunkaan, vastasi ehdokas.
Laitoin tarinan henkilöt pohdiskelemaan, millaista on toimia avoimesti ja kohdata sekalainen joukko näkemyksiä asioiden valmisteluvaiheessa? Millaista on toimia, kun ei kerro keskeneräisistä asioista niille, joita päätökset lopulta koskevat? Miltä tuntuisi kiinalainen hallinnon tehokkuus, jota Suomessakin on ylistetty?
Alkuinnostukseni oli suuri, mutta lopputulos näytti toistavan itsestäänselvyyksiä. Miksi kirjoittaa pari sivua dialogia, kun asian voi sanoa suoraan kolmella lauseella?
Tämän jutun loppuun keräilin sitä sun tätä edellisiä juttuja silmäilemällä haavin tarttunutta.
Toivoin, että yhä uudelleen yrittämällä olisin löytänyt tuoreen ja vaikuttavan tavan ilmaista ajatuksiani poliittisesta kulttuuristamme. Konkreettisten esimerkkien käyttäminen sai minut aina epärakentavalla tavalla kriittiseksi. Kun yritin esittää ajatukseni varovaisen epäsuorasti, juttu puuroutui. Ilmeisesti konkreettiset esimerkit toivat esille tunteita, joita olisi pitänyt pureksia vähän perusteellisemmin, koska yritys sammuttaa ne puuroutti luovan ajattelun.
Minun oli vaikea kirjoittaa idealistisista haaveistani, vaikka idealismi on mielestäni ainoa realistinen vaihtoehto. Idealististen ajatusten esittäminen tuottaa minulle tarpeen todistaa, etten ole todellisuudesta vieraantunut tai sitä pakeneva haaveilija. Tämänkö takia inhorealismi saa enemmän julkista kannatusta kuin idealistinen pehmoilu?
The Blind Men and the Elephant
Miksi vaalirahakohua ei hoidettu napakasti pois päiväjärjestyksestä tärkeämpien asioiden tieltä: Analysoitu tilanne, vedetty johtopäätökset ja toteutettu tarvittavat toimenpiteet? Kohuttu osuus vaalirahoituksestahan on mitättömän pieni verrattuna vaikkapa finanssikriisin kustannuksiin. Miksi tärvätä aikaa ja energiaa pitkään jatkuneen, siedettävästi toimineen maan tavan vatvomiseen keskellä talouskriisiä?
Ensin oli pieni pilkahdus jotain mahdollisesti epäilyttävää vaalirahoituksessa. Puolueet eivät haluneet paljastaa mitään tapahtumista eivätkä toimintaperiaatteistaan. Vuoteen ei tehty kuin lumekorjauksia lakiin. Syntyi luikertelun vaikutelma, mikä aiheutti epäluottamuksen ja ärtymyksen noidankehän, joka lisäsi halua paljastuksiin ja se taas lisäsi salailun tarvetta.
Voi kuvitella monenlaisia tuntemuksia: "Mulle ei valehdella." "Uhrautuva työni vedetään lokaan, vaikka vain toimin maan tavan mukaan." "Tuohan on selvää korruptiota. Miten ne kehtaa väittää muuta." "Nehän ovat varastaneet hyväntekeväisyyteen tarkoitettuja varoja." "Populistiset lehdet myy poliittisilla ruumilla." "Entä jos se oikeasti ei näe tehneensä mitään, mikä on monen mielestä väärin?" "Äänestäjät eivät ikinä tule ymmärtämään politiikan realiteetteja."
Keskustelun alkuun pääsemistä vaikeuttaa luottamuksemme terveeseen järkeemme, kullakin omanlaiseensa. Kun katsoo olevansa oikeassa, ongelma on saada toiset tajuamaan totuus. Kerran viikossa pitäisi rohjeta kutsua itseluottamustaan yhdistelmäksi tietämättömyyttä ja ylimielisyyttä: "Ignorance and arrogance"
Samalla perusteella kuin 80% haastatelluista autoilijoista uskoo olevansa keskimääräistä taitavampia ja vastuullisempia autoilijoita, minä uskon ymmärtäväni monia muita paremmin, miten tämä maailmamme toimii. Minua ärsyttää huonommin asioita ymmärtävien besserwisserien intoilu ajatuksistaan: Mikseivät he sen sijaan kuuntele minua. Kaiken lisäksi luulen, että osa typerien ajatusten puolestapuhujista tietää olevansa väärässä, mutta yrittää populistisella demagogialla johtaa ajattelemattomia ihmisiä harhaan. Minä itse en tietenkään kuulu noihin ajattelemattomiin.
On helppo ajatella, että jalot pyrkimykseni yhteiseen hyvään pyhittäisivät käyttämäni keinot. Ahneet ja itsekkäät saavat ylivallan sinisilmäisistä idealisteista, ellemme me hyveelliset toimi sutena susien joukossa. "Me hyveelliset, joiden synnit eivät syntiä ole", aloittaa vanha lahkolaissaarnaaja erään elokuvan.
En ole kokonaan väärässä. Useimmiten joku meistä ymmärtää jonkun asian muita paremmin. Miksen siis joskus minäkin? Ja maailmassahan on populistisia huijareita. Ja miksen saisi uskoa itseeni? Miten voisin toimia, jos koko ajan epäilisin tervettä järkeäni?
Evoluutio on antanut meille ylimielisyyttä, ettei tietämättömyytemme lamaannuttaisi meitä. Luja luottamus itseen rohkaisee toimimaan ja auttaa pärjäämään. Meidän pitää pärjätä, vaikkemme ympäröivästä maailmasta petoineen voi ymmärtää promillen vertaa. Stressihän meidät tappaisi, jos alkaisimme pohtia tietämyksemme rajallisuutta.
Ikävä kyllä tietämättömyys ja ylimielisyys vahvistavat toisiaan. Opimme ja kehitymme vain, jos aika ajoin kyseenalaistamme ajatteluamme ja yritämme ymmärtää toisinajattelijoita: Entäpä jos joku heistä onkin rehellinen ja älykäs, mutta nähnyt ja kokenut jotain, mikä on opettanut hänelle eri asioita maailmasta kuin mitä me olemme siitä oppineet?
Pidämme järkevinä hyviä tyyppejä varsinkin jos heidän kanssaan voi harrastaa fiksuja juttuja. Siinä on hyvä-veli verkoston alku. Ei puutu kuin yhteinen etu. Entäpä, jos joku outo, kaikkea muuta kuin "hyvä tyyppi", ei olekaan tyhmä, vaikka näkeekin asiat toisin kuin me? Ja pitääkö hänellekin antaa reilu mahdollisuus ajaa etuaan?
Järki ja sitten vielä tunteet.
Sanoin vaimolle, että yritän kirjoittaa jotain vaalirahakeskustelusta ja aloin puhua yksittäisestä tapauksesta, joka mielestäni osoitti, että asia ei ole loppuunkäsitelty.
— Minä ainakaan en tuollaista vatvomista lue, täräytti vaimoni.
Viikon päästä palasimme tuohon replikointiin. Vaimoni sanoi minun näyttäneen aggressiviselta uhoajalta, eikä hän halua sellaisten kanssa keskustella.
Palauttelin mieleeni, mistä tarkkaan ottaen olin puhunut viikkoa aiemmin ja huomasin häivähdyksen tuohtumusta.
— "Taas", sanoi vaimoni. — Irvistät kuin koira. Ei puutu kuin vaahto suupielistä.
Vahva, mutta huomaamaton tuohtumukseni aiheutti sen, että jutuistanikaan ei tullut sitä, mitä järkeni odotti. Piti miettiä, mistä lie kysymys.
Reagoin vahvasti jos joku, jolla on edes kuvitteellista valtaa minuun, vaikuttaa älyllisesti epärehelliseltä ja kieltäytyy ylimielisesti kuuntelemasta näkemystäni. Oman käsitykseni mukaan olen joutunut kauan sitten kärsimään tällaisesta vahvemman mielivallasta johon on liittynyt väkivaltaa ja sen uhkaa. Ellen ole varuillani, sotken vanhat ja uudet niitä etäisesti muistuttavat tilanteet. Ihmismielen tuntijoiden mukaan taipumus sotkea eri ihmisten herättämät tuntemukset on yleisinhimillinen piirre.
Transferenssi, tunteensiirto
tunteiden tiedostamaton kohdistaminen uuteen henkilöön, esim. vanhempiin kohdistuneiden tunteiden kohdistaminen hoitavaan henkilöön
Yritänkin nyt muistaa, että vaalirahakohu ansaitsee vain 23% tuohtumuksestani. Vähemmän kuin mitä poliitikot palauttivat Nova Groupin avustuksia.
Luulen populististen toimittajien ja poliitikkojen perehtyneen siihen, miten meissä voi herättää vahvoja tuntemuksia ja miten ohjailla meitä niiden avulla. Yksi kaipaa vahvaa johtajaa, toinen haluaa antaa kunnon opetuksen ylimieliselle johtajalle, kolmas haluaa olla vahva johtaja. On ylemmyys- ja alemmuuskompleksia, jonkun pitää saada olla suosittu, jotakuta toisen suosio harmittaa aivan erityisesti …
Neurologi kirjoitti potilaasta, joka oli menettänyt kykynsä emootioihin, mutta jonka äly oli säilynyt ennallaan. Hän kykeni järkevästi selittämään, mitä ihmiset erilaisissa tilanteissa todennäköisesti tuntevat ja miksi heissä syntyy juuri sellaisia tuntemuksia. Hän ymmärsi tunteet, mutta ei itse tuntenut mitään. Samalla, kun hän oli menettänyt kykynsä tuntea, hän oli menettänyt kykynsä tehdä päätöksiä. Hän ei kyennyt edes valitsemaan kalenterista aikaa lääkärin tutkimuksia varten.
Järkeilyn lisäksi päätösten tekeminen vaatii tunteita. Joku vaihtoehto tuntuu hyvältä, toinen pahalta ja se tuottaa lopullisen päätöksen. Kenties kylmäverisestä päättäjästä kylmäverisin päätös tuntuu erityisen tyydyttävältä.
Henkilön repliikki ja ilmeet ja eleet, joilla hän sitä tehostaa, herättävät minussa tuntemuksia, jotka auttavat minua arvioimaan tuota henkilöä. Tämä on yllättävä "taito", varsinkin jos repliikin esittäjä on minulle ennestään tuntematon. Joku peräänkuuluttaa tv:ssä yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta, mutta minusta kuulostaa kuin hän ymmärtäisi yhteisöllisyyden tarkoittavan sitä, että pärjääjien pitää katsoa luuserien perään. "Ylimielinen wanna-be kultapossukerholainen."
Useimmiten lisätieto osoittaa minulle, että ensivaikutelmani oli oikea. Tietotulva on tietysti ristiriitaista, mutta osaanhan vaistomaisesti poimia populistisen hölynpölyn keskeltä olennaisen. Olennaistahan on se, minkä jo ennestään uskon todeksi ja minkä perusteella terve järkeni voi tehdä johtopäätöksiä. Muu on hyödytöntä.
Vaikka järjelläni ymmärränkin, että arvioni "ylimielinen kultapossukerholainen" on täysin perusteeton ja koko reaktioni suhteeton, silti se ei häviä mielestäni.
Olennaisen tiedon lisäksi otan vastaan "tietoa", mikä herättää minussa kivoja fiboja: "Siitä sai, mokoma pönttö." "Kylläpä ehdokkaani on viisas ja aikaansaava."
Maailmankuvani ja tuntemusteni tarkasteluun — terveen järkeni arviointiin — tarvitsen peiliksi muita ihmisiä voidakseni käydä rakentavaa vuoropuhelua, dialogia. Dialogiin tarvitsen rohkeutta kertoa rehellisesti ajatuksistani ja tuntemuksistani silloinkin, kun arvelen tuttavien pitävän niitä tyhminä ja outoina. Tarvitsen myös uteliaisuutta ja innostusta yrittää ymmärtää muita. Uusien ajatusten vastaanottaminen ja vanhoista luopuminen vaati nöyryyttä, mutta tarvitsen myös rohkeutta pitää pääni, kun se tuntuu oikealta. Minun pitää kunnioittaa toisten oikeutta valita itse oma totuutensa. Vielä tarvitsen luottamusta siihen, että kaikki haluavat löytää totuuden ja että aito dialogi siksi vie kohti totuutta.
Puoluepoliittinen tiimellys ei ole otollinen aidolle dialogille. Tärkeitä päätöksiä tehtäessä tietysti puolustan oikeaksi uskomaani näkemystä kaikin rehellisin keinoin. Elävän elämän kilpailutilanteissa joku vastustaja saattaa yrittää vääristellä sanomisiani, joten minun ei kannata liiaksi avautua.
— Luotatteko pääministeriin? Kyllä vai ei?
"X myy periaatteensa ja roikkuu vallan kahvassa." "Hallitus on hajoamassa X:n aiheuttamaan naurettavaan kiistaan."
"X oli eri mieltä pääministerin kanssa. X pakenee hallitusvastuuta nurkan taakse."
"Vihdoinkin joku ministeri otti vastuuta ja paljasti hallituksen mädännäisyyden."
Entä, jos olisi mahdollista sanoa: "Jouduimme tunnin verran sovittelemaan yhteen näkemyksiämme tästä asiasta."
Pitäisikö hallituksen olla yhden diktaattorin työrukkanen? Onko ministerin sopivaa ajatella? Voiko hallitus olla erilaisia näkemyksiä kunnioittava tehokkaasti toimiva tiimi? Millä ehdoilla tiimi voi toimia? Millaisen työrauhan maan hallituksen kaltainen tiimi tarvitsee? Millainen työrauha estää demokraattisen valvonnan ja kansalaiskeskustelun?
Yhteisön toiminta perustuu keskinäiseen luottamukseen. Meidän pitää voida luottaa siihen, että meille kerrotaan olennainen tieto siitä, miten meidän yhteisistä asioistamme pidetään huolta. Minä haluan, että asiat hoidetaan demokratian hengessä, avoimesti ja yhdessä sovitulla tavalla. Minun mielestäni tärkeä osa päätöksentekoa on yhteinen mielipiteen muodostus, johon kuuluu omankin näkemyksen kriittinen arviointi.
Ilmaston muutos, protektionismin vastustaminen ja monet muut globaalit haasteet edellyttävät nykyistä vahvempaa kansojen välistä avoimuutta ja luottamusta. Me voisimme olla esimerkkinä ja vaatia muilta samaa. Vaan kuka ottaa vakavasti pienen maan edustajan puheet, mikäli luomme vaikutelman, että meillä(kin) vaalit voitetaan hämärällä korruptiolla ja poliitikkomme valehtelevat äänestäjilleen mikäli heidät yleensä saadaan avaamaan suunsa?
Sallittakoon kaksi populistisen oloista ja sinänsä vähäpätöistä esimerkkiä.
En kykene luottamaan ihmiseen, joka sanoo yhtenä päivänä: "Vaaliraha on välttämätöntä demokratialle." ja seuraavana "En usko, että saamani vaalituet vaikuttivat äänimäärääni. Äänestäjät ovat valistuneita, eivätkä piittaa typeristä mainoksista." En kykene luottamaan mihinkään, mitä tällainen ihminen sanoo. Eikä tämä koske pelkästään vaalirahakohua vaan poliittista puhetta yleensä.
Lisäksi herää hämmästys, miten joku voi luulla noin naiivin luikertelun menevän kehenkään täydestä. Voisiko tuo mennä minuun täydestä, jos kannattaisin puhujan poliittista ohjelmaa?
Joskus pitää yleisen edun nimissä valehdella. Devalvaatioiden aikakaudella devalvaation mahdollisuus piti tietysti kieltää, mutta useimmiten tietoja pimitellään oman tai puolueen lyhytnäköisen edun vuoksi yhteisen edun kustannuksella.
Tyhjä puhe tuntuu myös usein sumutukselta, tyyli vain on eri: "Virheitä on tehty ja niistä otetaan opiksi."
Pääministeri puolustaa erästä, olemassaolevan kaavan vastaista ostoskeskusta. Hanke on kehä III:n ulkopuolella, joten toki se on pääministerin poliittisten tavoitteiden mukainen. Mutta miksi juuri tuo hanke? Saivatko kaikki yrittäjät reilun kohtelun ja kuultiinko asukkaita? Miksi ei luotettu viranomaisiin, joilla on asiantuntemusta valmistella näitä päätöksiä ja joiden on sovittu näitä valmistelevan?
Lobbaajat olivat päässeet pääministerin juttusille tukemalla tämän vaalikampanjaa. Lobbaaminen on toki laillista ja lobbarien hankkeiden edistäminen on laillista, varsinkin jos vielä on periaatteessa samaa mieltä. Laillista, mutta …
Ja miksi yrittää salata tämä äänestäjiltä? Verkostoituminenhan on tärkeää, joten miksei kehuskella verkostollaan ja julistaa ylpeänä: "Verkostooni kuuluu terävä ja yritteliäs kaveri, jolla on hyviä ajatuksia siitä, minne kannattaa kaavoittaa ostoskeskuksia. Hän myös tuntee luotettavia urakoitsijoita, joille tontit kannattaa antaa rakennettavaksi."
Poliitikot ovat vedonneet ahkerasti lakiin. Hullunkurista. Eduskuntahan säätää lait. Ministeriltä taas toivon paljon enemmän kuin lain noudattamisen. Lainkuuliaisuudesta on vielä matkaa moraalisesti arvostettavaan toimintaan, josta on vielä matkaa viisaaseen ja taitavaan yhteisten asioiden hoitoon.
Luulen, että ministerit ja puolueiden väki tekee päivittäin isoja ja pieniä päätöksiä niin monia, että kaikista yksittäistapauksista kukaan ei voi pitää edes kirjaa. Meidän pitäisikin keskustella poliitikan arvoista tai periaatteista, joiden mukaan haluamme toimittavan. Äänestäjien pitäisi tietää, millaiset arvot puolueita ohjaavat ja millaisten arvojen varassa hallitus toimii. Voitaisiin keskustella politiikan tekemisen arvoista sensijaan että saivarteltaisiin siitä, onko vastikkeellinen lahjoitus laillisempi kuin vastikkeeton.
— Tehän varastitte tuon sanakirjan!
— En suinkaan. Jätin tilalle omakustanteisen elämänkertani. Tämä on vastikkeellinen juttu. Ymmärrätkö?
(RAY:n tukemiin nuorisoasuntoihin on jaettu Matin vaalikirjoja ja -tauluja sen sijaan, että olisi alennettu vuokraa tai annettu asukkaiden päättää, mitä haluavat).
Arvo voisi olla vaikkapa se, että asioista puhutaan niin, että kaikki ymmärtävät mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi, mitä tarkoittaa RAY:n antama tuki nuorisotoiminnalle.
Todelliset arvot näkyvät siinä, miten käytännössä toimitaan. Arvoista voidaankin keskustella yksittäistapausten kautta.
— Minun käskettiin kerätä rahaa puolueelle. Minun ei käsketty miettiä moraalia.
— Tämä on yksittäistapaus. Katsotaan nyt rauhassa, onnistummeko luikertelemaan tästä eroon oikeudessa.
Poliitikon on pidettävä huoli siitä, että hän pääsee juttelemaan — myös epävirallisesti — monia eri näkemyksiä ja eturyhmiä edustavien ihmisten kanssa. Mutta hänen on ymmärrettävä lobbarien tavoitteet, suhteutettava ne yleiseen etuun ja kokonaisuuteen ja ymmärrettävä, mikä yleisen mielipiteen mielestä sopii demokraattiseen tapaan hoitaa yhteisiä asioita.
Avoin, yhdessä sovittu tapa valmistella asioita on paremmin demokratian hengen mukaista kuin pienet epäviralliset, usein sisäsiittoiset hyvä-veli verkostot, jotka meidän maassamme päättävät mitä moninaisimmista asioista. Avoin, eri näkökulmia ja asiantuntemusta hyödyntävä menettely tuottaa myös parempia päätöksiä ja suunnitelmia. Yhteisesti sovittu ja valmistelun aikana tutuksi tullut päätös on myös usein nopeampi toteuttaa kuin yllätyksenä tuleva. Opettelua tällainen uusi maan tapa tietysti vaatii, mutta mitään innovatiivista yhteiskuntaa Suomesta ei synny ennenkuin onnistumme luopumaan aivan toisenlaisessa maailmassa syntyneistä vanhoista tavoista.
Mitä tulee vaalirahauudistuksesta, jos melkein kaikkien sen valmistelijoiden viimeaikainen työkokemus on huonoksi havaitun maan tavan toteuttamisesta? Hyvä heidänkin on olla mukana, mutta miten tuoreiden ajatusten esittäjät on valittu?
Joku irvaili, että kohta kai äänestyskin vaaditaan avoimeksi.
Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tarkoitus lienee antaa meistä kullekin yhtä suuri mahdollisuus vaikuttaa vaaleissa. Salainen lippuäänestys estää äänestäjien painostuksen ja kaupankäynnin äänillä.
Miksi niiden, jotka haluavat ostaa ylimääräistä vaikutusvaltaa tukemalla oman ehdokkaansa vaalikampanjaa, pitäisi voida tehdä se salassa? Heitäkin voidaan toki kiusata, mutta sellaista ei ole tullut esille. Korruption mahdollisuus sensijaan on ilmeinen.
Pitääkö yrityksen johdon saada tukea jotain ideologiaa salassa asiakkailta? Jos asiakas saa kysyä, onko tarjolla olevat kengät tuotettu ekologokisesti, miksei hän saisi kysyä, mitä ideologiaa kenkien myynnistä saaduilla voitoilla tuetaan?
Pitääkö yhdistyksen voida tukea jotain puoluetta salaa ilman jäsenkeskustelua?
Nyt pitäisi keksiä, miten saada haluamansa kaltaisia puolueita ja edustajia läpi ensi vaaleissa? Ja miten tukea viisaita ja vastuullisia toimittajia?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Darwin ja lama (None)
Darwinin merkkivuosi ja lama toivat mieleeni sosiaalidarwinismin, jonka mukaan ihmisen raskas velvollisuus on ajaa omaa etuaan ja tallata elinkelvottomat rääpäleet jalkoihinsa. Muuten rääpäleiden geenit rappeuttavat ihmisrodun tai vähintäänkin maailman talous rappeutuu, kun vähemmänkin ahneet velttoilijat kykenevät pitämään yrityksensä ja maatilansa pystyssä.
19 helmikuuta 2009
Sosiaalidarwinismin mukaan meidän kannattaa seurata Darwinin oikeaksi osoittamaa periaatetta: "Survival of the fittest". Eli vapaasti suomennettuna: "Vittumaisin pärjää ja niin pitääkin."
Näinkö Darwin sanoi? Ja sanoiko hän, että näin on hyvä?
Sosiaalidarwinismin mukaan evoluutio tekee sitä ja tätä ja ihmisen on hyvä noudattaa evoluution esimerkkiä. Mutta eihän evoluutiolla ole mitään tavoitetta eikä mitään arvoja. Evoluutio ei katso sekuntiakaan tulevaisuuteen; se ei kanna huolta ilmastonmuutoksesta eikä saasteista. Evoluutiolle on ihan sama, jatkuuko elämä maapallolla vai ei.
Evoluutiolle sopii sekin, että ihmiskunta kehittyy laumaksi nahistelevia koulukiusaajia, joka lopuksi tuhoaa itsensä. Evoluutiota ei voisi vähempää kiinnostaa, jatkavatko jonkun geenit sukua. Evoluutiota ei häiritse, vaikka onni usein ratkaisee, minkälaisia geenejä elon taistossa karsiutuu.
Perinteisissä sankaritarinoissa toinen toistaan jalompia sankareita kuolee, kun he puolustavat heikompia. Sosiaalidarwinistisesta näkökulmastasta sankari, joka uhraa ylivertaiset geeninsä heikompien geenien hyväksi, tekee rikoksen ihmiskuntaa — tai ainakin evoluutiota — kohtaan.
Evoluutio on luonnonilmiö siinä kuin rinnettä alas virtaava vesikin. Miksemme tekisi siitä elämämme ohjenuoraa: "Jalointa, mitä ihminen voi tehdä, on vapaasti virtaavan veden lailla valua rinnettä alas vähimmän vastuksen kautta."
Sosiaalidarwinistien mukaan heidän on lupa — suorastaan velvollisuus — omatunto puhtaana käyttää muita hyväkseen levittääkseen geenejään tai ainakin varmistaakseen, että talous säilyy elinkelpoisena. Koska television luonto-ohjelmissa vuorivuohet puskevat toisiaan kiima-aikana niin, että sarvien kolina kaikuu vuorten rinteillä, meidän pitää tehdä samoin. Ja koska ihmisnaaras on koko ajan kiimassa, tappeluksenkin pitää olla jatkuvaa.
Sosiaalidarwinismia käytetään erityisesti itsekkyyden perusteluna, vaikka evoluution myötä monet lajit ovat löytäneet selviytymiskeinokseen hyvinkin epäitsekkään yhteisöllisyyden.
Miksi sosiaalidarwinismi tuntuu mukavalta? Ehkä samasta syystä kuin syntyi käsitys eriarvoisista roduista? Miten muuten kolonialisti tai orjakauppias olisi pitänyt omantuntonsa puhtaana? Sosiaalidarwinismi tukee röyhkeyttä ja lyhytnäköistä ahneutta, ei pitkäntähtäimen kehitystä.
Usein väitetään, että ihminen on evoluution myötä kehittynyt ahneeksi ja itsekkääksi ja sen takia sosiaalidarwinismi sopii meille. Onkohan olemassa yhtenäistä muuttumatonta ihmisluontoa? Mielipiteet ainakin muuttuvat helposti: Eräskin talouden asiantuntija kirjoitti vielä viime syksynä ylistyspuheen ahneelle itsekkyydelle. Nyt hänen mielestään itsekäs ahneus vie keskinäisen luottamuksen ja siten estää rakentavan yhteistoiminnan.
Jos luonteessamme ja kulttuurissamme on kivikaudelta periytyviä piirteitä, sopivatko ne nykypäivään? Siitä, että olemme tietynlaisia, ei voi päätellä, että juuri tämänlaisina olisimme elinkelpoisia.
Meidän täytyy itse päättää, mitä haluamme tulevaisuudelta ja millaiseen suuntaan ohjaamme kulttuurimme kehitystä. Voimme toki vetäytyä sivuun katsomaan, miten evoluutio hoitaa homman. Kongo sopii esimerkiksi.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Teatterissa (None)
Kävin näytelmän MentalFinland kenraaliharjoituksessa ja ensi-illassa. Lehtitietojen mukaan olen hämmentynyt. No, eipä Smedsin näytelmästä taaskaan ole ihan helppo olla mieltä.
Oliko minulla hauskaa? Lähtikö ajatukseni lentoon? Oivalsinko jotain uutta tästä ihmisen elämästä? Koinko suuria puhdistavia tunnekokemuksia? Valaistuinko EU:n suhteen?
13 helmikuuta 2009
Varoitus: Tämä juttu sisältää juonipaljastuksia. Vaikkei näytelmässä juonta oikeastaan ollutkaan.
EU vastaan Suomi asetelma ei tullut mieleeni näytelmän aikana, vaikka johdantotekstin mukaan juuri siitä on näytelmässä kysymys. Johdantoteksti lienee ollut alkupiste, josta porukka on lähtenyt juttua improvisoimaan.
Hytkyin naurusta monen kohtauksen ajan. Biguru-pakolainen oli hauska, joulupukkikohtauksessa taas näin satiiria, joka osui kutkuttavasti kohdalleen — minun mielestäni. Kaikkitietävän auktoriteetin elkein pukki asettaa lapsille rajoja:
— Perkele, mä tapan sut, jollet sä lopeta tota sänkyyn kusemista. Etkö sä pässi tajua, millaista muiden on nukkua tällaisessa saatanan lemussa?
… ja jakaa heille rakkautta:
— No niin, aika kilttejä ja rakkaitahan te olette. Tässä kullekin pala suklaata. Saa maistaa sitten, kun pukki antaa luvan.
Lopuksi pukki — hetken emmittyään — ottaa huikan, toisenkin.
Yksinkertaisen oloisella cowboylla oli ”master plan” kaikkien intiaanien tappamiseksi. ”Kysymys ei ole siitä, miksi ne tapetaan vaan miten verilöylystä saadaan kunnon spektaakkeli." Kohtaus toi mieleen Gazan, Irakin ja Georgian sotiin johtaneen "strategian", mutta sen pidemmälle ajatus ei lentänyt.
Cowboy-episodin huumori toi mieleen lapsuuden spede-vision ne jaksot, jotka eivät huvittaneet edes silloin. Vaan sillekin jotkut — suomalaisia varmaankin — nauroivat. Ajattevatko belgialaiset tuttavani tämän jälkeen, että minäkin olen yhtä lapsellinen — eiku siis, mitä tämä vaikuttaa Suomi-kuvaan?
Tässä kohtaa näytelmä herätti ajatuksen. Miksi hävettää jos toinen suomalainen on erilainen? Kulkee kansainvälisillä lentokentillä tennissukissa tai räikeän harmaassa solmiossa; yrittää olla "väärällä" tavalla hauska; pitää erilaisesta musiikista; Miksei voi tyytyä olemaan vastuussa vain omasta käytöksestään? Miksi pitää pyytämättä ryhtyä veljensä makutuomariksi?
Totta kyllä, ihmiset tekevät kepeästi yleistyksiä: Suomessakaan ei kuulemma saa töitä, jos on vierasperäinen sukunimi tai ei tiedä, että objektin sija on akkusatiivi. Ehkä suomalaisenkin kannattaa pelätä, että maamiehen vääränlainen — suomalainen — bränd-image tarttuu itseenkin.
Lopulta minäkin nauroin "typerän" cowboy-episodin aikana. Liikkuva pöytä ja repliikki: "Funny. I speak swedish to the table and it stops." oli niin täydellisen päätön. (Sorry. Tätä ei voi selittää niille, jotka eivät ole juttua nähneet.)
On mahdoton tietää, mikä ketäkin huvittaa. MentalFinland kokeilee kaikkea.
Biguru-mies tanssia iloittelee nuorten naisten kanssa. Waltari kirjoittaisi, että syyrialainen musiikki rämisee taustalla. Katsomossa minua — vähä-eleistä ja hillittyä suomalaista — naurattaa väkisinkin kovaääninen biguru-kieli ja biguru-miehen hersyvä tapa puhua ja elehtiä.
Mehän olemmekin Biguru-miehen häissä. Mies ja nuori kaunis morsian vannovat uskollisuutta hempeän oloisin menoin. Siinä samassa kaikki bigurut sulhasta lukuunottamatta ammutaan. Ei jää edes kissaa kaveriksi: "Miauu. Muerto." On lähdettävä maanpakoon.
Mitähän siitä tulee, kun tavallinen biguru kohtaa tavallisia suomalaisia? Hyvinhän se lähtee liikkeelle — miksei lähtisi tavallisten mukavien ihmisten kesken. Pyydetään kaveri saunaan ja tarjotaan olutta. Kaveri viihtyy. Kohta jo tiedetään mitä kalja on biguruksi. Suomalaiset tutustuttavat varovaisen ystävällisesti vihtomiseen ja löylyn heittämiseen. Mutta biguru ei osaa aistia suomalaisen saunomisen syvintä olemusta ja sehän alkaa käydä suomalaisten hermoille.
Hauska, osuva ja maanläheinen tiivistelmä pakolaisuudesta ja kulttuurien kohtaamisesta.
Näytelmän aluksi kuolaava sekopää pieraisee kumoon harmonisen tanssiesityksen. Tällaista piereskelyä on jokapaikassa: Toisten aikaansaannokset ja ilon aiheet pitää rikkoa. Kaduilla. Politiikassa. Keskustelufoorumien orastavat dialogit tukahtuvat anonyymien "piereskelijöiden" mölinään.
Mistä näitä sekopäitä tulee?
— ”Tää on mun perhe”, MentalFinlandin sekopää esittelee.
— Mäiskin sua lämpöpatteriin kun sä et lopettanut ulisemista, äiti muistelee.
Ihmismielen oppikirjoissa sanotaan, ettei sekopäisten vanhempien keskellä voi kasvaa normaaliksi, mutta jostain syystä se totuus ei tahdo kelvata: Pitää päästä tuomitsemaan ja rankaisemalla kasvattamaan. Ehkä tästä syntyy taas yksi inttämiskierros lastenkasvatuksesta ja auktoriteeteistä. "Taas vanhempia syyllistetään."
Näytelmän sekopäinen hirviö piinaa yhden kohtauksen verran krapulaista perhettään, mutta antaa lopulta heille anteeksi — ja jatkaa itse ennallaan. Anteeksianto ja kosto ovat ne yllätyksettömät ratkaisut. Mikähän olisi voinut olla "kolmas tie"? Vaikka miten absurdi.
Perheen örvellyskohtaus oli ahdistavan pitkä. Jo puolivälissä teki mieli julistaa: ”Olenhan minäkin ollut humalassa ja tehnyt kaikenlaista, mutta se ei ollut ensinkään tällaista.” ”Tällainen teatteri antaa ihan väärän kuvan suomalaisuudesta. Tai ainakin minusta.”
Muistin englantilaisten verkkokeskustelun sikäläisestä nuorisorikollisuudesta. Moni väitti rikollisuuden syyksi materialistiset, itsekkäät ja juopottelevat vanhemmat. MentalMaailmaako siis katselinkin?
Moni englantilainen väitti, että Suomessa nuorisorikolliset hoidetaan pullantuoksuisissa kolmen tähden hotelleissa lämmöllä ja rakkaudella kunnon kansalaisiksi ja lähimmäisiksi. Englannissa taas periaatteena on laittaa jo 10-vuotiaat pahantekijät kylmään pimeään tyrmään kärsimään niin perusteellisesti, etteivät enää ikinä uskalla edes ajatella mitään rikollista. Samassa hengessä MentalFinlandin joulupukki kysyy pikkuilkiöltä: "Haluatko kuulan kalloosi? Mitä?”
Pullantuoksua MentalFinland ei tarjonnut, mutta kylläkin vihdan tuoksua, kesäistä linnunlaulua ja iloista polskintaa järvessä. Mutta ne vetäistiin pois ennen kuin ehti tulla mukava olo. Perinteisesti tarinoissa on kuulemma joku draaman kaari. On mukavaa ja vaikeaa sopivassa järjestyksessä. Noustaan hitaasti ylös ja sitten tullaan alas. MentalFinlandissa draaman töyssyjä oli niin tiuhassa, että vatsaa väänsi.
Joidenkin tarinoiden henkilöihin samaistuu niin, että tarinan loputtua tuntee olevansa monta suurta tunne-elämystä rikkaampi. Parhaimmillaan tuntuu kuin nuo sijaiskokemukset olisivat opettaneet kuin oikean elämän ilot ja surut.
MentalFinlandin tyyppeihin ei halunnut samaistua. Mitä lie torjuntaa. Hetkeksi sentään samaistuin parittajan uhriksi joutuneen äidin osaan. Jos se nyt sitten oli paritusta. Näistä surrealistisista näytelmistä ei oikein tiedä mitä niissä tapahtuu. Sen saanee itse päätellä. Jos nyt haluaa niissä nähdä jotain juonellista tapahtuvan.
MentalFinland ei perustu valmiiseen käsikirjoitukseen vaan koko juttu on kuulemma luotu porukalla asteittain improvisoiden — leikkien ja näytellen. Käsikirjoittajan järkeilyn sijasta katsojaa heittelevät porukan yhteisen "vapaan assosiaation" tulokset. Kuulostaa jännältä. Vaan liekkö vaikeaa kaivautua spontaanien assosiaatioiden syvyyksiin mullistavien oivallusten äärelle?
Näytelmän aluksi lauletaan rytmikkään räminän säestyksellä mm. "Nussikaa elefantteja!" "Nussikaa elefantteja!". Tuollaisia laulavat monet murrosikäisten kosiskelijat. Ja murrosikäiset häpeävät heidän puolestaan. Laulun sanomaa olisi voinut selventää. Ajatelkaapa vaikka, että seuraavassa kohtauksessa …
Rokkistara hyväilee vanhaa ryppyistä norsua. Molemmat voisivat olla uroksia. Homoja siis. Vähän matkan päässä tiukkailmeinen nutturapää heiluttaa sateenvarjoaan ja huutaa rokkistaralle: "Tuo on tuhmaa. Ei noin saa tehdä." Johon norsu vastaa: "Tämä tuntuu hyvältä." Lopuksi vielä rokkistara vaivaantuneena: "Mulle maksetaan tästä."
Tästä tulee edelleen mieleen republikaanien elefantti, mutta se ei enää sovi juttuun. Improvisointi voikin karata käsistä niin, että katsoja ei pysy mukana. Jos itsekään. Olennaiseen fokusointi ja sen syventäminen on vaikeaa.
Entä, jos laulun olisikin esittänyt neljän vuoden vanha ärrävikainen pikkuvintiö. Tullut ihan lavan reunalle yleisön eteen ja laulanut uhmakkaasti: "Nussikaa nolsuja."
Yksi katsojista pääsi vihtomaan ja koko yleisö yritettiin ryöstää. Pitääkö yleisön alkaa varautua entistä isompiin osiin? Joku hujoppi heinäseipääksi tai tukeva täti virtahevoksi? Vai voisiko päästää ihan mukaan eläytymään tapahtumiin.
MentalFinlandin synnyttämän kansalaiskeskustelun tärkeimmät johtopäätökset näyttävät toistaiseksi olevan: "Paskaa", "verovarojen tuhlausta", "Pilaa suomi-kuvan". Syveneeköhän keskustelu jos ja kun sitä alkavat käydä näytelmän nähneet?
Täkäläiset kriitikot MentalFinland näyttää voittaneen puolelleen 5-1. Jokainen näytelmästä pitänyt muisti mainita hauskan cowboy-kohtauksen. (Perustuu tärkeimpien lehtien arvioista tehtyyn yhteenvetoon.)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Gaza 2069 (None)
Vuonna 2069 koko maailma elää sovussa. Vain lähi-idässä pieni joukko pitää yllä sotimisen perinnettä.
19 helmikuuta 2009
Pilapiirroksen taustana on Israelin rakentaman turvamuuri. Muurin juurella istuskelee vanhan ja viisan näköinen palestiinalaismies. Hänen taakseen muuriin on kirjoitettu isolla pensselillä
ICH BIN EIN BERLINER
Ich bin ein Berliner julisti presidentti Kennedy vuonna 1963 Berliinin muurilla.
Osaatteko kuvitella lähi-idän asukkaita unelmoimassa sodanjälkeisestä elämästä?
Sotakirjoissa yksi haaveilee lammasfarmista Uudessa-Seelannissa, toinen kaupan avaamisesta kotikylään. Mennään naimisiin, hankitaan lapsia ja eletään idyllistä perhe-elämää. Sitten kun sota on ohitse ja kaikki on taas hyvin. Sitten kun Palestiina on samaa maata ja isä ja äiti kertovat turvamuurin raunioilla lapsilleen, että heidän isovanhempansa asuivat lapsina muurin eri puolilla.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Valistunut itsekkyys ja hyvinvointi (None)
Yritysten päättäville elimille esitettiin kaino toive osallistua lamatalkoisiin ja ottaa yritysten toimintakyky huomioon osinkojen jaossa. Osakesäästäjien keskusliitto ilmoitti, että moinen sosialismi ei heille käy. Muut laittakoot asiat siihen kuntoon, että he voivat nostaa osinkonsa. Yrityksen — sen johdon ja työntekijöiden — ainoa tehtävä on tuottaa omistajilleen voittoa. Yhteiskunta tarjotkoon yritysten henkilöstölle tarvittavan koulutuksen, elvyttäköön laman aikana ja tukekoon tieteitä ja tutkimusta niin, että yritykset pärjäävät. Pääasia, että yritykset eivät tuhlaa osinkorahoja liiketoimintansa pystyssä pitämiseen.
Markkinatalous on kuin demokratia: Surkea järjestelmä, josta kannattaa luopua heti, kun keksimme jotain parempaa. Toisaalta, onko vika välineessä, jos sitä käytetään väärin?
15 helmikuuta 2009
Idealistisen teorian mukaan markkinataloudessa pääomat ohjautuvat — sijoittajien viisaiden päätösten ansiosta — parhaiten tuottavaan kohteeseen. Tämä varmistaa työllisyyden, verotulojen karttumisen ja hyvinvoinnin kannalta oleellisten tuotteiden tarjonnan. Jotenkin näin osakesäästäjien keskusliiton puheenjohtajakin perusteli kantaansa. Miten käytännössä?
Sijoittajat eivät vuosikausiin erottaneet pyramidihuijausta oikeasta liiketoiminnasta.
Maksukyvyttömät yllytettiin ottamaan niin paljon asuntolainoja, että maailman pankkijärjestelmä horjuu. Maksukyvyttömien pankkien johto maksoi valtion tukiaisista itselleen sata kertaa tavallisen kansalaisen keskipalkan suuruiset bonukset. Omistajat tukivat bonuksia, koska uskoivat sen nostavan pankkien kurssia taas seuraavalla kvarttaalilla. Lietsooko media ymmärtämättömien köyhien sosialistien kateutta moisista pikkusummista kirjoittaessaan? Eiväthän nuo bonukset ole prosenttiakaan tappioista! Useinhan pankkien johto vielä kykeni järjestämään niin, että veronmaksajat maksavat tappiot.
Menestyneen teknologiafirman perustaja sanoi, ettei hän tiedä, miten hyvistä ideoista voisi erotella menestyjät. Ei hän ainakaan osannut kertoa, miksi hän menestyi ja muutama muu hyvä idea ei menestynyt. Ehkä pääomia ohjaakin sopuli-ilmiö: Hyvällä stoorilla yritys saa hyvän alun. Tase näyttää kvarttaalin lopussa mukavalta, mikä tuo lisää sijoittajia. Sijoittavat myyvät yritystä, jolla on pieni satunnainen kuoppa tuloksessa ja ostavat tilalle uutta tulokasta. Ehkä kuplan saa liikkeelle muutama sijoitusautomaatti, jotka siirtelevät pääomia tiettyjen sääntöjen perusteella ilman ihmisen väliintuloa.
Aikoinaan tiettyjen muistipiirien hinnat heilahtelivat voimakkaasti. Hinnan alkaessa nousta, sijoittavat ostivat piirejä varastoon. Mikäli nousu jatkui, perustettiin uusia tehtaita. Tuotannon kasvaessa hinta alkoi laskea ja sijoittajat alkoivat myydä varastojaan. Ylitarjonnan seurauksena osa tehtaista piti sulkea. Kaiken aikaa piirien todellinen kulutus oli kasvanut tasaisen hitaasti. Näin markkinatalous korjaa itse itseään: Kupla - lama - kupla - lama. Halpaa ja tehokasta!
Päätökset tukea viljan käyttämistä biopolttoaineen raaka-aineena tekivät viljasta kiinnostavan sijoituskohteen, jtka kannatti ostaa varastoon odottamaan hinnan nousemista. Hinnan noustessa kaikkien köyhimmillä ei enää ollut varaa syödä riittävästi. Onneksi markkinatalous korjaa itseään karsimalla ne tyhmät köyhät, jotka eivät kykene hankkimaan edes ruokaa perheelleen. Näin viljan hintakupla puhkeaa ja kaikki on taas hyvin.
Viljan käyttäminen biopolttoaineena aloitettiin valtion tukitoimin, joten se on esimerkki niin kutsutusta kolmannesta tiestä. Hanketta vastustettiin sillä perusteella, ettei se vähennä kasvihuonekaasuja ja koska se vaikeuttaa köyhimpien elintarviketilannetta. Hanke sai tukea, koska se edisti monen poliittisen päättäjän äänestäjien taloutta.
Suomessa on kuljettu kolmatta tietä jo minun nuoruudessani. Silloin sitä kutsuttiin siltarumpupolitiikaksi.
"Sillan rakentaminen Ämmiskylään toisi paikallisille yrittäjille töitä ja helpottaisi siten työttömyyttä."
"Tien rakentaminen sillan yhteyteen olisi perusteltua. Muuten herrojen rakentamaan siltaan käytetyt varat menevät hukkaan."
"Erityisesti lasten turvallisuuden kannalta olisi syytä rakentaa erilliset kevyen liikenteen väylät Ämmiskylän tien yhteyteen."
"Kunnallistekniikan rakentaminen olisi sikäli perusteltua, että saataisiin asutusta Ämmiskylän tien varteen."
"Ämmiskylä on oivalllinen paikka alueellistaa joku valtion virasto. Täällä on neitseellisen luonnon keskellä valmis kunnallistekniikka ja halpoja tontteja."
Varsinaista suunnitelmataloutta ei onneksi ole haikailtu pelastamaan meitä lamalta, mutta varmuuden vuoksi pari riviä siitäkin. Onhan se abstraktina teoriana yhtä vakuuttava kuin vapaa markkinatalous.
Kun koko maan — tai maailman — taloudelliset toimet suunnitellaan vuosiksi eteenpäin, kyetään tuottamaan kaikille tarpeidensa mukaan ja saadaan kukin osallistumaan kykyjensä ja voimiensa mukaan. Tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.
Suunnitelmataloudessa suunnittelu tehtiin virastotyönä erillään elävästä elämästä niin, että suunnitelmat ja todellisuus olivat kaksi eri asiaa. Sattuuhan sitä nykyäänkin.
Valistuneena itseään pitävä eliitti tai diktaattori määritteli "yhteisen hyvän" suunnittelun pohjaksi. Markkinataloudessa kaikki voivat osallistua yhteiseen päätöksentekoon esimerkiksi valitessaan kaupan hyllystä pesuainetta. Suunnitelmataloudessa saattoi tapattaa itsensä kapinoimalla, ellei ollut tyytyväinen. Markkinataloudessa voi vaihtaa merkkiä, vaikka pesuaine — ehkä valmistajakin — on sama.
Suunnitteluviraston oli keksittävä mittarit, joiden mukaan piiskata kansa toteuttamaan suunnitelmansa:
— Suunnittelun keskusvirasto on antanut meidän — traktoritehtaan 126 — tuotantotavoitteeksemme 6987 tonnia traktoreita kuukaudessa, ilmoittaa johtaja.
— Mitä toiveita käyttäjillä on?, kysyy nuori insinööri. — Meillä on idea uudenlaisesta polttoainetta säästävästä moottorista ja kestävämmästä ja kätevämmästä hydraulisesta voimansiirrosta. Uudenlainen ketterämpi ja kevyempi traktorimalli nopeuttaisi toukotöitä ja säilyttäisi maan kuohkeampana.
— Meidän traktoriemme pitää päästä omin avuin kuljetusauton lavalla ja niiden pitää painaa helvetisti!
Nykyinen tulosohjausajattelu tulosmittareineen periytyy suunnitelmataloudesta — Vain suunnittelusta on luovuttu. "Yliopisto tuottakoon x kiloa julkaisuja ja n kappaletta maistereita vuodessa." "Virkoja siirreltäköön seudulta toiselle m kappaletta vuodessa." "Päiväkodin vision toteutumista mitataan …"
Mistähän talousteoriat tulevat? Ihmismielihän rakentaa teorian vaikka tyhjästä ja uskoo vaikka sadetanssiin voidakseen kuvitella olevansa tapahtumien herra. Kun sadekausi myöhästyi, viljelivät alkoivat hermostuksissaan hypähdellä pellon laidalla. Kun sade tuli, oli mukava luulla vaikuttaneensa asiaan joten sadetanssi otettiin tavaksi.
Sanotaan, että vakaumus on luja luottamus siihen, mitä toivoo. Voisiko talousteoria olla luja luottamus siihen, mitä haluaa. On tärkeää voida uskoa olevansa jalo ja oikemielinen. Kolonialismi olisi ahdistanut ellei olisi voinut uskoa olevansa alempirotuisten hyväntekijä. Ehkä siksi on syntynyt teoria siitä, että yritysten voitto aina automaattisesti tuottaa hyvää koko maailmalle. Tai on syntynyt usko markkinoiden täydelliseen kaikkivoipaisuuteen.
Se, että jokainen pelaaja hakee omaa parastaan — kaikkien sota kaikkia vastaan — ei välttämättä johda kenenkään kannalta parhaaseen tulokseen.
Ryöstökalastus on usein kannattavampaa kuin kalakannan kestävä hoitaminen. Kalojen hävittyä voitot voi sijoittaa jonnekin muualle.
Jos kylän yhteinen laidunmaa kestää sata lammasta ilman ylilaiduntamisen vaaraa, kyläläisten pitää yhdessä sopia lampaidensa lukumäärästä. Ilman yhteistoimintaa ahneus voittaa ja eroosio vie laitumet. Kasvihuonekaasut, merien saasteet yms. ovat meidän aikamme yhteismaan eroosiota.
Taloudellisissa kannattavuuslaskelmissa sillä, millainen tämä maailma on 50-vuoden päästä, ei ole mitään merkitystä.
Harmi, kun joidenkin ahneus pilaa luottamuksen mukiinmenevään järjestelyyn. Mikään alousjärjestelmä ei toimi, jos lipsutaan inhimillisen yhteisön perusarvoista.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Alueellistaminen (None)
Lääkelaitoksen alueellistaminen on jälleen yksi esimerkki management-by-perkele uudelleeorganisoinnista.
Lain mukaan alueellistamista yhtenä vaihtoehtona pitää selvittää, kun tulee isoja muutoksia. En tiedä, tuliko halu alueellistamiseen ensin ja muutokset sitten. Päätös kuitenkin tehtiin ensin ja sitten selvitettiin, että Kuopio on parempi paikka kuin Oulu. Nykytilaa ei otettu mukaan selvitykseen, koska päätös alueellistamisesta oli jo tehty. Kaikki tietysti vain epävirallisesti.
20. tammikuuta 2009
Suomen valtio ilmoitti ministeri Hyssälän suulla Suomen valtionhallinnon työntekijöille, että heillä ei ole mitään sellaista osaamista, mitä ei voitaisi koska tahansa korvata. Hän suuntasi sanansa Lääkelaitoksen työntekijöille, mutta toivottavasti kaikki muutkin ymmärsivät sen.
Kukaan ei tietenkään ole korvaamaton, mutta ei kokonaisen työyhteisön asiantuntijuus ole noin vain korvattavissa.
Asiantuntijuus ei ole eksaktisti mitattavissa. Pätevä ja motivoitunut asiantuntijayhteisö tekee työnsä halvalla ja tehokkaasti. Osaamistaan riittävän pitkään kartuttanut työyhteisö ymmärtää, miten toimintaa pitää kehittää ja mikä oikeasti on tärkeää. Asiantuntematon ulkopuolinen arvioija ei näe kuin alkeellisten tulosmittarien näyttämät, jotka harvoin mittaavat organisaation perustehtävän onnistumista.
Asiantuntijayhteisöjen — jollaisia useimmat työpaikat ovat — kehittämisestä meillä näytään ajattelevan kovin vanhanaikaisesti. Esimerkiksi asiantuntemattomien tekemät osaamiskartoitukset ja arviointitaulukot estävät mielekkään kehitystyön, koska ne sementoivat suunnittelun muutamaan pinnalliseen mittariin, jotka usein perustuvat harhaiseen käsitykseen siitä, miten organisaation olisi parasta toimia. Mittarit eivät voi olla kovin monimutkaisia, koska niiden avulla asiantuntemattomille päättäjille luodaan turvallinen oikeassa olemisen tunne: "Asia on selvitetty."
— Koska A sai arvioinnissa huikeat 7.9 pistettä ja B vaivaiset 7.1 pistettä, A on voittanut reilussa kilpailussa, joten valitsemme sen. On oikein, että paras ja ahkerin palkitaan.
— Mitenkö pisteet laskettiin? Siellä on liitteenä joku excel-taulukko. Siitä se selviää.
— Mitäkö A ja B ovat? Jonkun valtion yksikön uusia sijaintipaikkakuntia. A on vaalipiirissäni, B ei ole.
Alueellistamisen perustelu ei auta, jos sen toteutus näyttää vanhanaikaiselta siltarumpupolitiikalta. "Niin on jos siltä näyttää."
Ministeri ilmoitti, että lapsellisen kiukuttelun lopetettuaan moni näkee tässä uuden hienon tilaisuuden. Mikä on tietysti kivaa näin laman alkaessa.
Management-by-perkele ei edistä työyhteisön osaamisen, luovuuden, hyvinvoinnin eikä tuottavuuden kehittymistä. "Muutosvastarinnasta" puhuu yleensä norsuunluutornista asioita junaileva ulkopuolinen. Muutosvastarinnalla tarkoitetaan sitä, että työntekijät eivät infantiiliuttaan ymmärrä edes omaansa saati työyhteisön parasta eivätkä varsinkaan piittaa isänmaan edusta. Muutosvastarinnasta puhutaan infantiilin omnipotenssin vallassa tai silloin kun ei oman asian oikeutukseen löydetä mitään asiallista argumenttia.
Yksilön ja yhteisön on tärkeää voida ennakoida ja suunnitella tulevaisuuttaan. Kokenut ja motivoitunut asiantuntijayhteisö osaa tarkkailla maailman menoa, varautua yllätyksiin ja kehittää toimintaansa. Monen asiantuntijatyön suola on jatkuvan muutoksen tuomat haasteet ja vaihtelu. Asiantuntijasta on turhauttavaa ja suututtavaa, kun hämäräperäisen kähminnän oloinen poliittinen päätöksenteko yllättäen mitätöi tehdyn työn: "Miksei asioista voitu kertoa ajoissa?" "Miksei kysytty meidän näkemyksiämme?" "Miten voimme tehdä työmme, jos meille ei kerrota mitään?"
Alueellistamisessa ei edes teeskennellä, että "Työntekijät ovat tärkein resurssimme" vaan annetaan ymmärtää, että he ovat itsekkäitä "edistyksen vihollisia".
Työelämässä tarvitaan sekä työstä toiseen hyppelehtiviä jokapaikan höyliä että tiettyyn erikoisalaan syvällisesti paneutuvia. Jälkimmäisillä on oman erikoisalueensa osaamisen lisäksi syvällisen asiantuntijatyön osaamista, mutta liikkuvuutta heidän työssään ei voi verrytellä. Jos joku uhraa työnantajalle useamman vuoden sen sijaan, että kehittäisi pörssiarvoaan työmarkkinoilla, hänen olisi kohtuullista saada vastineeksi jotain enemmän kuin "suojatyöpaikka" pariksi vuodeksi.
Euroopan parlamentti on alueellistettu niin, että se muuttaa muutaman kuukauden välein Strassbourgin ja Brysselin välillä. Entäpä jos Suomen eduskunta kiertäisi ympäri Suomea. Edustajat voisi velvoittaa asumaan esimerkiksi kolme viikkoa kulloisellakin istuntopaikkakunnalla. Edustajien lukumäärän voisi laskea sataan kulujen pienentämiseksi. Moni muutosvastarintainen kansanedustaja varmaan huomaa tarkemmin ajateltuaan tässä uuden mahdollisuuden.
Jokainen voi kysyä itseltään, millä alueella tuotettua leipää syöt, minkä alueen kaljaa juot ja mistä tulee kaljahörpyn verukkeeksi käytetty grillimakkara.
Amerikka julistaa itselleen: "We are one!", "We are one!", "We are one!"
Yhden Suomen puolesta ei puhu kukaan. Jokainen ministerikin näyttää valinneen puolensa, niin että valtion työntekijätkin ovat ystäviä tai vihollisia sen mukaan, sattuvatko he olemaan ministerin ajaman politiikan hyötyjiä vai häviäjiä. Erno Paasilinna kirjoittikin kauan sitten "yhteen hiilen pissimisestä.
Alueellistamiskiistassa kehutaan ja haukutaan poliitikkoja — minunkin oli helppo henkilöidä asiat päättäjään — vaan eiköhän politiikot tässä(kin) asiassa edusta kansaa.
Belgiasta voisi ottaa oppia alueellistamisessa, koska koko Belgia on alueellistettu . Täällä on kuusi hallitusta ja parlamenttia — yksi kullakin kolmesta alueesta, yksi kummallakin isolla kieliryhmällä ja vielä liittovaltiolla omansa — joten täällä voisi ajatella olevan tilaa kuudelle lääkelaitoksellekin.
Suomessakin voisi joka maakunnalla olla itsenäinen lääkelaitos niin, että kenenkään ei tarvitsisi syödä vihollisen hyväksymiä lääkkeitä.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/2009 alku/Gaza (None)
Useampi taho on todennut: "Koska Hamas on ampunut Gazasta raketteja Israeliin, Israel on oikeutettu palestiinalaisten tappamiseen."
9. tammikuuta 2009
Kun tilanteen tiivistää olennaisimpaan, on helppo nähdä tie rauhaan. Turha aloittaa antiikin aikaisista juutalaissodista tai ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä brittihallinnosta — nythän on kyse Hamasin raketeista, jotka lentelevät vaarallisesti aivan minne sattuu. Liika pohtiminen sotkee pään niin, että tulee vaikeaksi erottaa hyvä ja paha.
Kriisin paikalliset osapuolet osaavat itsekin tiivistämisen taidon:
— Ne valloitti meidän maan. Ne pitää terrorisoida pois tai pyyhkäistä mereen.
— Ne yllyttää ihan lapsiakin itsemurhapommittajiksi. Ei niitä voi meidän puolelle päästää. Kunnon muuri on tarpeen.
— Ammutaan raketteja, niin maailma ei unohda että meidät on suljettu tänne muurien sisään kuin vankilaan. Apartheidin alla eläminen oli tähän verrattuna lasten leikkiä.
— Raketit uhkaavat meidän lapsia. Lapsemme ovat turvassa, kun tapetaan rakettien ampujat, niiden kaverit, sukulaiset ja keitä nyt sattuu lähistöllä pyörimään.
— Viattomia? Pieni lapsikin osaa teeskennellä. Ja jokaisen oikeasti viattoman lähellä on varmasti joku rosvo. Viimeistään aikuisina niistä kaikista kuitenkin tulee terroristeja.
— Vai kuoli siellä koulussa kuoli viattomia lapsia? Mitä te kuvittelette sodan olevan? Eihän tykillä voi erotella siviilejä ja sotilaita. Niiden lasten olisi pitänyt ajaa aikuiset pois koulustaan. Lapsenkin pitää tajuta, ettei sellainen määrä sellaisia aikuisia kuulu kouluun.
— Ulkopuolisia tarkkailijoita! EI. Onhan tässä itsekin tarkkailtu, eikä se mitään ole auttanut. — Lehdistön vapaus! Ei! Eihän ulkopuoliset ymmärrä, että ne valehtelevat yksinkertaisille lehtimiehille. Eikä ulkopuoliset tästä kuitenkaan mitään tajua.
Hyvä, että ulkopuoliset rohkaisevat kumpaakin osapuolta puolustamaan totuutta ja oikeutta ja antavat siihen poliittista ja sotilaallista tukea.
Wikipedian mukaan Hamas aloitti Saudi-Arabian, Syyrian ja Mossad/Israel tukemana hyväntekeväisyysjärjestönä, mutta kääntyi väkivaltaiseksi Israelin vastustajaksi. En jaksanut selvittää, mikä johti moiseen. Sekin kun on vain yksi pieni episodi Lähi-idän historiassa.
Ensimmäinenkin Hamasin raketti oli väärin. Eikä se ollut Hamasin ensimmäinen väärä ja typerä teko. Israelin ylimitoitettu hyökkäys on väärin. Eikä se ole Israelin ensimmäinen väärä ja typerä teko.
Turha yrittää perustella toinen osapuoli hyväksi ja toinen pahaksi. Hyvän siemeniä pitäisi vaalia ja vaimentaa väkivallalla intoilijoiden vetovoimaa. Vaan miten? Ja millainen olisi kaikille siedettävä tulevaisuus? Ja mitä tehdä niille, joille väkivaltainen nykytilanne eri syistä on sopua parempi vaihtoehto? Tai niille, joille sopu kelpaa vain, jos ei joudu antamaan "tuumaakaan periksi niille rosvoille".
Aselevon alkaessa Hamas ilmoitti loppusaldoksi 48:n sotilaansa kaatuneen. Hamasin raketit tappoivat useita — kuusiko? — Israelilaista siviiliä. Israelilaisia sotilaita kuoli kaiketi alle kymmenen.
Lisäksi kuoli noin tuhat palestiinalaista siviiliä. Mutta hehän olivatkin äänestäneet Hamasia. Paitsi tietysti lapset. Mutta aikanaan hekin varmaan olisivat äänestäneet Hamasia ja ampuneet raketteja.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksy 2008 (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksy 2008/Muutoksen hallinta (None)
Muutoksen hallinta HUSissa tuottaa tuskaa.
"Uudistus on suunniteltu yhdessä henkilöstön kanssa, mutta he eivät vielä tiedä sitä, koska näin isossa organisaatiossa tiedotus aina takkuaa. Siksi muutosvastarinta on niin kovaa."
Onko mitään muuta tapaa kehittää organisaatioita kuin palkata ulkopuolinen diktaattori uudistamaan hallintoa? Vai olisiko mikä hyvänsä muu tapa parempi?
Syys- lokakuu 2008
Sanat ja teot ovat usein ristiriidassa: Joskus hämäystarkoituksessa, mutta useimmiten ei vaan älytä, mitä tuli tehdyksi: Kommunikaatio on vuoropuhelua, ei tiedottamista.
"Muutosjohtajan on mahdotonta sopia joka yksityiskohdasta tuhansien ihmisten kanssa." Niin on. Muutosjohtaja voi siitä huolimatta perehtyä organisaation toimintatapoihin, arvoihin ja todellisiin tehtäviin — muutenkin kuin papereista lukemalla. Muutosjohtaja voi auttaa työyhteisöä kehittämään itseään ja ennakkoluulottomasti arvioimaan uusia ajatuksia. "Tehokas" muutosjohtaja kuitenkin yleensä syyttää työyhteisöä muutosvastarinnasta, mikäli yhteisö ei heti taivu ajattelemaan kuin hän, vaan tuo esille omia ehdotuksiaan ja organisaation erikoispiirteitä, jotka heidän mielestään pitäisi ottaa huomioon.
Orwell pyörinee haudassaan ja harmittelee, kun ei keksinyt sanoja muutosvastarinta ja tulosmittari.
Stalin hoiti muutosvastarinnan tehokkaasti pois päiviltä. Osaavien ja ajattelevien upseerien kato Venäjällä tosin heikensi kykyä käydä sotaa Suomea vastaan, mutta ainahan roiskuu kun rapataan.
Monet Venäjän vallankumouksen viholliset tunnustivat oikeudessa rikoksensa. Jospa nykymaailman muutosvastarintaisetkin saataisin tunnustamaan rikoksensa ja lähtemään vapaaehtoisesti kortistoon.
"HUSia tullaan johtamaan kuin mitä hyvänsä liikeyritystä." Kuin tietokonepelejä luovaa yritystä, kuin mainostoimistoa, kuin muovimukien tuotantolinjaa, konepajaa vai kuin yksityistä yliopistoa? Tietyt perusasiat ovat samoja kaikessa tuotantotoiminnassa, mutta niiden hallitseminen ei riitä johtajuuteen.
Moni organisaatio tekee kahta asiaa: Varsinaista työtään ja "mitattavia tuloksia" hallinnolle. Yksi toimenpide voidaan jakaa kolmeksi: Tekemällä 50% turhaa työtä voi onnistua näyttämään kolminkertaisen määrän "suoritteita". Ilman riittävää määrää "suoritteita" ei saa bonuksia eikä ehkä edes jatkaa työssään. Epämääräinen molemminpuolinen pelon ilmapiirikö estää hedelmällisen vuoropuhelun? "Vastapuoli" alkaa tuntua ilkeältä ja pahantahtoiselta, kun ei suostu ymmärtämään minun näkemyksiäni.
Joidenkin mielestä tehokkuudesta ymmärtävät jotain vain ne, jotka myöntävät että organisaatio on kuin kellokoneisto ja työntekijä/resurssi on kellokoneiston ratas: Työntekijällä on selkeästi määritelty osaaminen ja hän tekee sen mukaisia vakiotoimenpiteitä. Näitä kun laitetaan järkevästi peräkkäin, niin koneisto toimii tehokkaan täydellisesti — nyt ja aina.
Tämän ajattelun viehätys johtuu siitä, että se on osa totuutta, mutta ennenkaikkea siitä, että se on niin selkeä ja helppo ymmärtää. Kun sulkee pois mielestään kaiken muun, on helppo luottaa ymmärrykseensä ja tehdä jämäköitä päätöksiä. Jämäkkyyttä tarvitaan, koska tähän ajatteluun kuuluu, että työntekijät/resurssit usein joudutaan pakottamaan tehtäväänsä, jota ne laiskuuttaan karttelevat. Joskus palkkioilla maanittelu onneksi riittää.
T-Fordin tuotantolinja oli niin suuri edistysaskel, että sen vaikutus paistaa vieläkin läpi monen ajattelussa. Ei siitäkään tosin muisteta kuin ne uudet piirteet, jotka poikkesivat aikaisemmasta. Eikä sitäkään muisteta, että fordistinen tuotantoajattelu ei yksin riittänyt, kun muutama vuosikymmen myöhemmin piti ruveta sopeutumaan asiakkaan tarpeisiin ja toiveisiin.
T-Ford oli sen verran yksinkertainen, että muutama asiantuntija kykeni suunnittelemaan sen kokoonpanon. Suunnitelmaa ei juurikaan muutettu vuosien saatossa. Kokoonpanosta oli selkeä erottaa yksittäisiä yksinkertaisia työvaiheita. Kovin monimutkaiseen yhteiseen ajatustenvaihtoon eri kieliä mongertavat työntekijät eivät olisi kyenneetkään. Ehkä työntekijöiden mielestä työ oli inhimillistä, jos sillä tienasi leipänsä menettämättä terveyttään.
En tiedä, millaista ihmisten hoitaminen on, joten jätän sen selittämisen alan ihmisille. Sivullisen kuitenkin sopinee esittää tyhmiä kysymyksiä ajatuksia.
Johtajia ei kannata repostella eikä syytellä. He ovat toimineet parhaaksi katsomallaan tavalla ja heidän näkemyksensä on ollut valitsijoiden tiedossa. Eikö HUSin johdon päätösten ja toimintatavan takana ole vaaleilla valitsemamme edustajat? Sopiikin kysyä, kuinka laajasti ja miksi pidämme narsistista uhoa hyvänä johtajuutena. Tietysti vain, ellemme joudu itse suorina alamaisina siitä kärsimään.
Mitä yhteisöllisyys tarkoittaa työyhteisöissä ja kunnallisten asioiden hoidossa? Miten jalostaa yhteisön jäsenten ja viisaus ja ulkopuolisten asiantuntemus uudeksi yhteiseksi oivallukseksi? Millaiset poliitikot kykenevät edistämään yhteisöllisyyttä?
Uusi innovaatioyliopistomme tullee jatkossa olemaan oivallinen esimerkki yhteisöllisestä työorganisaatiosta. Millaista mahtaisi olla keskusjohtoinen luovuus ja komentoinnovointi?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Syksy 2008/Puutarhakaupunki (None)
Pääministerimme on määritellyt meille kaikille sopivan asumismuodon — omakotitalon puutarhakaupungissa.
Syys- lokakuu 2008
Puutarhakaupungissamme kaikki on lähellä. Kaverini työpaikka, Nokia, on kolmen sadan metrin päässä. Joka arkiaamu 23578 nokialaista kävelee keittiöni ikkunan editse työpaikalleen, pieneen huvilanomaiseen toimistoonsa söpöjärven rannalle. 6500 heistä astelee puron varrella olevaan romanttisesti sepän pajaa muistuttavaan verstaaseen kokoamaan kännyköitä. Eilen he tekivät 27 532 uutta kännykkää — 50 000 asukkaan kaupungille!
Ajatella, että yli 10000 ulkomaalaista Nokia työntekijää on halunnut asettua juuri tänne. Niin Ana Barcelonasta kuin Tanako Tokiosta vakuuttavat, että juuri tällaista asuinympäristöä he ovat toivoneet lapsesta saakka. Jimin mielestä taas kaupunkimme on aivan kuin hänen kotiseutuaan Yhdysvaltojen keskilännessä.
Kilometri Nokialta päinvastaiseen suuntaan on vaimon työpaikka — Nordean pääkonttori. Tänne puutarhakaupunkiin ei pankkikriisikään ole yltänyt. No, Glitnerin porukka on soutanut verkoilleen tavallista useampana aamuna.
Viime lauantaina ostin sohvan IKEAsta. Laaja halli oli mukavan väljä, koska eihän meidän pienen kaupunkimme väki kovin usein osta huonekaluja. Hesalaiset tosin välillä tukkivat röyhkeästi käytävät. Minusta Hesaankin pitäisi saada rakentaa kauppakeskuksia, etteivät hesalaiset tunkisi tänne änkyröimään.
Myyjällä, naapurillani tietysti, oli aikaa kantaa uusi sohvani tuosta pellon poikki meille kotiin. IKEAmme on hyvä kauppa, koska siellä on laaja valikoima kaikkea ja valikoimat vaihtuvat usein. Samanlainen IKEA on tietysti kaikissa muissakin puutarhakaupungeissa.
Sunnuntaina kävin tervehtimässä mummoa tuolla pellon takana näkyvässä sairaalassa, jossa hänelle tehtiin lonkkaleikkaus. Leikkaussalin luusaha oli aivan tuliterä, koska tämä oli sairalaan ensimmäinen lonkkaleikkaus. Lonkkakirurgi on päätoiminen maanviljelijä, joten sivutoiminen sairaalavirka sopii hänelle erinomaisesti, kunhan leikkauksia ei ajoiteta puintiaikaan. Viime syksynä yksi hoitajista joutui vahtimaan kirurgin kuivuria kiireisen leikkauksen ajan.
Lähiseuden maatiloilla ei ole peräkammarin poikia. Siitä sairaalan hoitsut ovat pitäneet huolen. Kenenkään lehmät eivät ole jääneet ilman lypsäjää.
Vaikka joskus joutuisimmekin käymään täältä muualla, emme ole joukkoliikenteen aikataulujen orjia. Sellainen ei sovi itselliselle ihmiselle. Täällä jokaisella perheellä on kaksi autoa. Kaupungin laidalla on turvesuo, jolla kasvatetaan ekologista turvebensaa.
Olen asunut maalla, pienessä kaupungissa omakotitalossa, sekä vähän isomman kaupungin lähiössä ja keskustassa. Elämäntilanne, taloudellinen tilanne ja työt ovat heitelleet eri paikkoihin. Omille mieltymyksillekin on jäänyt tilaa.
Vaihtelu on virkistänyt. Kaikki kokeilemani ovat tuntuneet mukavilta asumismuodoilta, mutten tunne suurta kaipuuta takaisin mihinkään kokeilemaani.
Nykyisen kotitoimistoni ikkunasta avautuu näkymä leveällä avenuelle ja avaraan risteykseen. Autojen melu alkaa herätä vaikka on varhainen sunnuntai-aamu. Mukavaa on nähdä jalankulkijoita maleksimassa leipomoon, kiiruhtamassa töihin tai odottelemassa ratikkaa. Kaupungin hyörinän näkeminen kotinurkilla tuo jännän tunteen yhteenkuulumisesta.
Kaikki palvelut ja vaimon työkin ovat kävelymatkan päässä. Harvinaisempienkin asioiden harrastajia pääsen tapaamaan kävellen. Metrolla ja ratikalla saavuttaa kätevästi loput kaupungista. Metroon on satakunta metriä ja ratikan pysäkille viisikymmentä metriä ulko-oveltamme, mikä on melkoisen ylellistä. Kilometrikin metrolle tai ratikalle vielä menettelisi.
Autoa käytämme satunnaisesti isompien ostosten kotiin kärräämiseen tai viikonloppujen huviajeluihin maaseudulle tai lähikaupunkeihin. Monen mielestä lähikaupungitkin tavoittaa mukavammin junalla. Tankkasimme heinäkuussa ja jälleen lokakuussa.
Nyt en kaipaa puutarhaa, mutta monta vuotta rentouduin nautiskelemalla puutarhanhoidosta tai vain nurmikon ja pensaiden kasvun seuraamisesta. Silloinkin asuimme lähellä keskustaa, mutta töissä ja kaupassa kävimme autolla ellei ollut pyöräilykeli. Omalla autolla työmatka sujui kolme kertaa nopeammin. Pari kolmen kilometrin kauppamatkan olisi toki voinut hoitaa terveellisesti ja ekologisesti vanhan ajan maitokärryillä, mutta eipä sellaisia tullut hankittua, kun pihassa oli aina auto lähtövalmiina. Olisivatko maitokärryt herättäneet liikaa huomiotakin?
Maatilan pihapiiri ja omat pellot ja metsät ovat lapsuuteni mielenmaisemaa. Sellaisessa mieleni palaa lapsuuden mukaviin tunnelmiin. Miksei maallakin voisi elää, jos löytyisi sopivaa työtä.
Olen joskus yllättynytkin siitä, miten monelaisista elämisen ja asumisen muodoista olen pitänyt — tai mistä en olekaan pitänyt tai mitä en jäkeenpäin kaipaakaan. Ihan kaikkea ei edes sovi haluta, koska jälkipolvillekin pitää jättää jotain. Ekologiaa ei saa unohtaa.
Ehdotus puutarhakaupunkien verkostosta oli niin keskeneräinen ja vain yhdenlaiset toiveet huomioonottava, että se tuntui lähinnä vaalipuheelta. Toivottavasti edes jossain yliopistossa on mahdollisuus jalostaa ihmisten erilaisista toiveista ja ideoista ehdotuksia yhteisörakenteiksi, jotka ovat myös ekologisesti kestäviä.
Ympäristön ja asumisviihtyvyyden kannalta on tärkeää nostaa suomalaisen rakentamisen laatua niin, että talot pitävät sateen ja tuulen ulkona ja lämmön sisällä. Rakennusten huoltaminen ei saa olla rakennusvirheiden jatkuvaa paikkailua.
Tilojen toimivuuttakin voisi vähän miettiä. Jos viisihenkinen perhe joutuu ahtautumaan aamutoimilleen — pissalle, kakalle, suihkuun ja hampaita pesemään — parin neliön kostean tunkkaiseen komeroon, puutarhakaupungin väljyys unohtuu. Hyvä, etteivät lähiörakentamisen hulluina vuosina keksineet yhdistää kylppäriä ja keittiötä. Siinä vasta olisi ollut tehoneliöitä.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Seksuaalinen häirintä (None)
Onko puhe seksuaalisesta häirinnästä huumorintajuttomuutta?
27.1.2008
Eduskunnan äijälaumaan sijoitetun kansanedustajan vastaus syytöksiin seksuaalisesta häirinnästä: "Ne joiden mielestä harrastamani huumori on lain kirjaimen tai hengen vastaista, voivat hakeutua muualle töihin."
"Minä määrään, millaista huumoria muiden tulee minulta sietää. Ja minä haastan oikeuteen jokaisen, joka laskee minun kustannuksellani leikkiä.
Eduskunnassa tapahtunut seksuaalinen häirintä muistuttaa koulukiusaamista, kuten moni kolumnisti terävästi osoitti. Se nyt vaan on kiva näyttää, että itsellä on valtaa käyttäytyä epäkunnioittavasti.
Kirjoitin huumorintajuttomista pienen novellin.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Bill of Rights (None)
Calling the historic reduction "a victory for America," Bush promised that the new document would do away with "bureaucratic impediments to the flourishing of democracy at home and abroad."
"It is high time we reaffirmed our commitment to this enduring symbol of American ideals," Bush said. "By making the Bill of Rights a tool for progress instead of a hindrance to freedom, we honor the true spirit of our nation's forefathers."
Also stricken was the Ninth Amendment, which stated that the enumeration of certain Constitutional rights does not result in the abrogation of rights not mentioned.
"Quite honestly, I could never get my head around what the Ninth Amendment meant anyway," said outgoing House Majority Leader Dick Armey (R-TX), one of the leading advocates of the revised Bill of Rights. "So goodbye to that one."
"We're not taking away personal rights; we're increasing personal security," Ashcroft said. "By allowing for greater government control over the particulars of individual liberties, the Bill of Rights will now offer expanded personal freedoms whenever they are deemed appropriate and unobtrusive to the activities necessary to effective operation of the federal government."
"The United States is a different place than it was back in 1791," Craig said. "As visionary as they were, the framers of the Constitution never could have foreseen, for example, that our government would one day need to jail someone indefinitely without judicial review. There was no such thing as suspicious Middle Eastern immigrants back then."
"The Bill of Rights was written more than 200 years ago, long before anyone could even fathom the existence of wiretapping technology or surveillance cameras," Ashcroft said. "Yet through a bizarre fluke, it was still somehow worded in such a way as to restrict use of these devices. Clearly, it had to go before it could do more serious damage in the future."
"Any machine, no matter how well-built, periodically needs a tune-up to keep it in good working order," Bush said. "Now that we have the bugs worked out of the ol' Constitution, she'll be purring like a kitten when Congress reconvenes in January—just in time to work on a new round of counterterrorism legislation." "Ten was just too much of a handful," Bush added. "Six civil liberties are more than enough."
See also Bush: Maybe U.S. Military 'Just Not Very Good'
"I know I should support the troops, especially in a time of war, but if they can't handle the pressure, maybe they don't deserve my support," Bush said. "They're making me look bad."
"On the occasions I've met our troops, most of them didn't seem like they had much going for them," Bush added. "I don't think very many went to college or anything."
ATTENTION CITIZENS: As part of the Bush Administration's ongoing efforts to obliterate all traces of terrorism in the United States, the Department of Justice has commenced registration* of each and every American Patriot. By registering all non-terrorists within our borders, it is our intention to make use of the process of elimination to identify the evil ones who walk among us. If you are a non-terrorist (American Patriot), your participation is required. Please register.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Pieniä mietteitä (None)
Toistelen alla muiden jo toistamia ajatuksia. En ymmärrä, miksi?
29.12.2007
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Pieniä mietteitä/Kosovo (None)
YK:n turvallisuusneuvosto ei saa Venäjän vastustuksen takia päätöstä Kosovon autonomiasta. Vai millä tavalla Venäjä tukee Serbiaa? Ja miksi?
Serbia sorti Kosovon enemmistönä olevia albaaneja monin tavoin. Lopuksi Serbia yritti etnistä puhdistusta. Serbia osoitti osoitti kaikin tavoin olevansa sopimaton hallitsemaan Kosovoa alkuunkaan inhimillisesti tai yleisesi hyväksyttyjen demokratian ja ihmisioikeuksien periaatteiden mukaisesti.
Venäjälle ilmeisesti muut kuin inhimilliset periaatteet ovat tärkeitä. Serbiahan vetoaa vuosisatoja vanhoihin historiallisesti merkittäviin paikkoihin, joita Serbian kansalla on Kosovon alueella. Pitääkö Venäjä näiden tunnearvoa Serbeille tärkeämpänä kuin nyt elävien ihmisarvoa.
Mitä jos mies vaatisi pahoinpitelemänsä vaimon palauttamista turvakodista sillä perusteella, että vaimon rinnat ennen tuntuivat hänestä mukavilta?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Pieniä mietteitä/Suomi NATOon (None)
Suomen NATO-jäsenyyden vaikutuksista tehtiin selvitys. Pitäisi tietysti lukea. Vaan toistaiseksi luotan lehdistön tekemiin yhteenvetoihin.
Kun Suomi ei ole virallisesti ollut osa jotain toista valtioita, Suomi on ollut ainakin pikkuisen liittoutunut jonkun kanssa. Yleensä olosuhteiden pakosta. Joskus liittosuhdetta on vahvistanut poliittisten pelurien eduntavoittelu, jota he ovat harrastaneet Suomen yleisen edun kustannuksella.
Joidenkin pienten NATO-maiden edustajat olivat kovasti touhuissaan päästessään mukaan Bushin sotaan. Kriittisempi ajattelu olisi hyvin voinut tuottaa paremman lopputuloksen vähemmillä vahingoilla. NATOn arvomaailmaan pitäisi vahvasti kuulua aito kunnioitus ihmisoikeuksia ja demokratiaa kohtaan. Haalittiinko Irakiin ensimmäisiä valloituksen jälkeisiä vallanpitäjiä päätavoitteena demokratia ja ihmisoikeudet?
Kun vaikeissa oloissa yrittää väkisin saada nopeasti tulosta, tekee usein vahinkoa, jonka korjaaminen kestää vuosikymmeniä. Miksei Suomi voisi omalta pieneltä osaltaan edistää kestävää maailmanrauhaa NATOn sisältä käsin? Vai millaista arvomaailmaa Suomi NATOssa edustaisi? Suomettuisi toivottuun suuntaan?
Sotiminen ja mahdollisesti kuoleminen kaukana Suomen rajojen ulkopuolella tuntuu turhalta. Vaan entä jos kysymys sattuisi olemaan aidosti oikeasta ja väärästä? Pahan armoille jätettyjen syyttömien auttamisesta? Voisiko se estää uhan tulemisen Suomen rajoille? Erottaako NATO oikean väärästä?
Onko puolueettomuus sitä, että katsoo muualle kun tuhmat pojat kiusaa luokan pienintä? Tai sitä, että menee kulman taakse, kun kaveria potkitaan kadulla tai naapurin tyttöä raiskataan? Aina pakomatkalla tai teeskentelemässä kovien jätkien kaveria?
NATOon liittymisessä minua pelottaa se, että sinne eniten haluavat ovat täysin kritiikittömiä myötäilijöitä. Tuntuu kuin mennneisyydestä kumpuava tarve Suomen sisäiseen keskinäiseen nokitteluun veisi harkintakyvyn. Toivottavasti tämä pelko kumpuaa sisältäni eikä reaaliteeteista. NATO tuntuu minusta ihan hyvältä ratkaisulta, mikäli se on avoin kehittymään ja aidosti kuuntelemaan kaikkien jäsentensä näkemyksiä.
Mikä olisi parasta Suomen puolustuksen kannalta? Riippuu tilanteesta, eikä sitä voi tietää ennakolta. Uhkakuvia on nähtävissä ja luotavissa, mutta jotain vallan muutakin voi sattua. Ketä loppujen lopuksi kiinnostaa Suomen kohtalo? Mitä merkitystä millään sitoumuksilla on? Tuskin ketään kiinnostaa ja sopimuspaperi on paperia. Mutta silti yhdessä edes vähän samaan suuntaan ajattelevien kanssa voi pärjätä paremmin kuin yksin. Hyvässä lykyssä tuttua kaveria voidaan auttaakin.
Ajatus puolueettomuuden, sivuunkatsomisen, jaloudesta syntyi pyssy ohimolla.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Pieniä mietteitä/Suomi läntisen arvomaailman piiriin (None)
Ministeri Katainen kertoi kokoomuksen vievän Suomen läntisen arvomaailman piiriin. (Syksy 2007 ?)
Onko kyse 70-luvun teinipolitiikkojen nokittelusta? Nytkö 70-luvulla syrjityt näyttävät silloisille vastustajilleen?
70-luvulla demokratian hengestä ja periaatteista lipsuivat niin osa teinipolitiikoista kuin muistakin poliitikoista. Millä eväillä silloin valikoitu politiikkaan ja millä eväin siellä eteni? Mikä merkitys oli nöyrällä ja minipuolisella tulevaisuuden haasteiden arvioinnilla? Mikä osuus fanaattisella uskolla oman liikkeen asiaan? Mikä kyvyllä poliittiseen demagogiaan ja temppuiluun — nokitteluun?
Taistolaisuus oli vahva 70-luvulla, muttei sentään edustanut Suomen arvomaailmaa edes silloin. Katainen siis tuskin tarkoitti taistolaisuuden kitkemistä. Mutta mitä hän tarkoitti? Tarkoitti samaa kuin minä vai tarkoittiko esimerkiksi kriitiköntä Bushilaisuuden nuolemista? Kelpaako Kataiselle mikään Bushin vastustaman "Vanhan Euroopan" arvomaailmasta? Oikeusvaltion periaate? Ihmisoikeudet?
Mitä lienen miettinyt?
Kirjoituksistani puuttuu usein niiden ymmärtämiselle välttämättömiä taustoja. Toisinaan kirjaan ajatusteni harhailua ja kuvittelen tuottaneeni johdonmukaisen uuden näkökulman johonkin tärkeään. Ylläolevan ajatusten harhailun tyrkkäsi liikkeelle seuraavat kaksi asiaa.
Juttelin 70-luvulla kookomusnuorissa aktiivisesti toimineen kanssa. Hän kertoi, että porvarihallitus tuntuu hänestä ja hänen tuntemistaan kokoomuspoliitikoista mukavalta revanssilta: "Olimme aikoinaan oikeassa vaikka taistolaisuus tilapäisesti vei voiton."
Mm. Hesari julkaisi sivukaupalla tilastoja presidenttien ja ulkoministerien kutsuista USA:n. Suomen hallituksen katsottiin epäonnistuneen, koska Halonen ja Tuomioja eivät päässeet vierailulle Valkoiseen Taloon. Minusta näytti siltä, että kukaan, joka julkisesti puolusti länsimaista oikeuskäsitystä ja ihmisoikeuksia, ei saanut kutsua. Ne taas, jotka eivät välittäneet moisia pikkuasioita ottaa puheeksi, saivat kutsun. Esimerkiksi ulkoministeri Kanerva.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Pieniä mietteitä/Tikittävä pommi (None)
Yhdysvaltain presidenttiehdokkaista osan mielestä ihmistä saa kiduttaa, jos hän ei muuten kerro, missä tikittävä pommi uhkaa useiden syyttömien henkeä. Lisäksi he väittävät, että kidutuksen teho on todistettu. Tosin CIA tuhosi todistusaineiston.
Minun mielestäni "kovin menetelmin" tehdyt kuulustelut tulisi nauhoittaa ja nauhoitusten pitäisi tulla julkisiksi heti tilanteen selvittyä. Miten asiasta muuten voi olla mieltä?
Lisääntyisikö kidutuksen suosio, jos siitä tulisi julkista? Onko meillä alitajuinen tarve ulkoista paha "niihin" ja kiduttaa "niitä"; epäinhimillisiä sivistyksen ulkopuolisia otuksia. Onhan niitä, mutta vuosituhansien kuluessa sivistyneet ihmiset ovat oppineet, että syylliseksi ei pidä tuomita mutu-tuntumalta ja välttyäkseen itse muuttumasta epäinhimilliseksi otukseksi on parasta kunnioittaa kaikkien lähimmäisten ihmisarvoa.
"Me ylevät, joiden synnit eivät syntiä ole" lausui saarnaaja erään elokuvan aluksi. Oman kulttuurimme mukaan elävät lähimmäisemme ovat meistä useimmille muita ylevämpää väkeä. Kivikautinen vaistoko näin sanoo?
Kirjoitin aiheesta pienen novellin.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Autokuormittain elämää Helsingin keskustaan. (None)
Jussi Pajunen haluaa keskustaan rahakkaita autoilijoita ostoksille. Onko "Helsinki - suosittu automarket" mielekkäin business-idea metropolille? (17.11.2007)
Keskiajan kaupungeissa kotitalouksien jätteet heitettiin kadulle "virran vietäväksi." Jätteiden seassa tottui valitsemaan askeleensa ja hajua piti välttämättömänä pahana. Huonon hygienian levittämät taudit nähtiin kaiketi edistyksen hintana.
Autoliikenteen saasteet ovat meidän aikamme edistyksen hinta, johon olemme tottuneet.
Keskustasta häviää elämä, jos rahakkaat yksityisautoilijat joutuvat jonottamaan keskustaan. Millaista on elämä kauppojen sulkemisen jälkeen asumattomilla ostareilla? Onko oikeissa kaupungeissa muutakin elämää kuin shoppailu?
Kannattaako kestävää kehitystä tavoitella autoiluun mieltyneiden ehdoilla? Miksei tehdä entistä useammalle mahdolliseksi selviytyä arjesta ilman autoa? Onko kestävän kehityksen mukaista määritellä kaupunkielämän arvo liikevaihdon perusteella?
Budapestissä kadun avaaminen autoliikenteelle oli karkottanut liikkeet kävelykaduille. Autot karkottivat asiakkaat: Kuka haluaa etsiytyä autoliikenteen katkun ja melun keskellä olevaan liikkeeseen. Säilyykö siellä mikään edes puhtaana?
Pitääkö aina odottaa hitaimpia? Jos puhtaampi ilma, kestävä kehitys ja ilmastomuutoksen hidastaminen ovat tavoitteita, yhteiskuntarakenne pitää sopeuttaa niiden mukaisesti. Miksi autottoman pitää väistellä ja kestää saasteita? Miksi vähävaraisen pitää väistää varakkaampia shoppailijoita? Kuinka tärkeää on, että keskustassa on vain autoilijoista kiinnostuneita liikkeitä?
En ole antanut kellekään lupaa saastuttaa hengitysilmaani. Kuka on myynyt hengitysilmani autoilijoille? Mihin hintaan?
Utopiaan on tietysti pitkä matka. Nykyään monikaan ei voi elää ilman autoa. Shoppailun sijasta kaupasta haetaan vaipat ja ruoat perheelle päiväkodista kotiutuvan jälkikasvun kitistessä väsyneenä takapenkillä. Kaikkien oma valinta ei ole asua sujuvan joukkoliikenteen ulottumattomissa.
Menneisyyden ajatusmalleihin ja elämäntapaan takertuminen on kuitenkin huono tapa asennoitua muutostarpeisiin. Kehitys ei enää ole sitä samaa, mitä se oli viime vuosisadalla - tai edellisellä. 1800-luvulla suomalaisen hyvä elämä oli sitä, että saisi maata uuninpankolla ja syödä voisulaa. Mitä hyvä elämä oli meidän vanhemmillemme? Mitä se oli meidän nuoruudessamme? Mikä on meidän uuninpankomme ja voisulamme, jolle tulevat sukupolvet hymähtävät?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Bush ja maailman pahuus (None)
28. elokuuta 2007
Ikäviä uutisia niille, jotka toivovat vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien kohenevan Bushin virkakauden päättyessä: Bush ei tuonut mitään uutta, eikä vie mitään mennessään. On satiirin helppo kohde, koska tekee avoimen ylpeästi samaa, mitä muut salaa. Kuten vain voi mies, jonka oikealla olkapäällä Jumala istuu tukemassa.
Rajamme takaisen itäisen demokratian webissä ei ole mitään theonionia vastaavaa. Kuuleman mukaan Kremliä vastustavat tsetseeniterroristit eliminoivat Kremliä kritisoivat väärinajattelijat. Näin terroristit pilaavat vihaamansa Kremlin maineen. Itäisen logiikan mukaan.
Ennen oli sentään Radio Jerevan:
Meiltä kysytään: "Kuinka voi erottaa tiedostavan kansalaisen tiedostamattomasta?" Me vastaamme: "Tiedostava vilkuilee useammin ympärilleen."
Meiltä kysytään: "Onko totta, että Puoluetta saa arvostella julkisesti?" Me vastaamme: "Periaatteessa kyllä. Mutta oletteko ajatellut, että on olemassa sellainenkin asia kuin julkisuuden kirous?"
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/ Geenimanipulaatiolla pelottelu (None)
Pelotellaanko geenimanipulaatiolla pelottelulla enemmän kuin geenimanipulaatiolla?
(11. elokuuta 2007, 23 elokuuta 2007)
Geenimanipulaatiolla voidaan muuttaa kasvien perimää. Tuntuisi järkevältä, että viljelijä voisi perinteiseen tapaan kasvattaa tarvitsemansa siemenet. Tällainen viljekykasvi voi levitä luontoon, mikäli sattuu olemaan omillaan pärjäävää sorttia. En tiedä, voivatko muiden kuin perimään vaikuttavien geenien muutokset levitä luontoon. Luonnon ekosysteemin muutokset voivat heikentää sen kantokykyä, joka muutenkin on jo koetuksella.
Geenimanipulaatio voi muuttaa viljelyn taloudellista rakennetta. Tutkijoidenkin tekemistä valinnoista riippuu, ketkä hyötyvät ja ketkä mahdollisesti kärsivät.
Lehdet voivat uhrata sivunkin geenimanipulaatiosta tehdyn mielipidekyselyn analysointiin. Miesten/naisten, nuorien/vanhojen, kissojen/koirien mielipiteet kyllä/ei-pylväinä. Mutta ei riviäkään asiaa geenimanipulaatiosta. Mielipiteelle ei edes kysytä perusteluita. Vähän parempi olisi jo trivial-pursuit tyyppinen kysely geenimanipulaation ja sen väitettyjen riskien tuntemuksesta.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/ Vaalidemagogiaa (None)
Tammikuu 2007
Julkisuudessa esitetty huolestuminen Suomen ja Yhdysvaltojen suhteista tuo mieleeni suomettumisen ajat, jolloin kannettiin huolta Suomen suhteista Neuvostoliiton johtoon. Tärkeä keino suhteiden vaalimisessa oli vaieta aina, kun Neuvostoliitto toimi meidän - ja monen muunkin - mielestä väärin. Suhteiden huonon hoidon pelättiin pahimmillaan tuovan panssarit rajan yli. Selvää oli, että idänkauppa riippui neuvostosuhteista.
Moni poliitikko pyrki "suomettumalla" säilyttämään mahdollisimman paljon Suomen itsenäisyydestä, mutta oli myös ”Moskovan kortilla” pelaavia, jotka syyttivät itsenäisyyden puolustajia huonosta neuvostosuhteiden hoidosta tietäen, etteivät nämä voineet julkisesti puolustautua.
Äänestäjistä osa tuntui uskovan, että mitä enemmän poliitikko oli rähmällään itään, sitä parempia etuja hän sai palkinnoksi.
Jotkut kenties vilpittömästi uskoivat Kremlin pyrkivän hyvään ja ajattelivat tarkoituksen pyhittävän keinot. Moni "realisti" ainakin uskoi voivansa Kremlin tuella ajaa itselleen tärkeitä päämääriä, vaikkei Kremlin toimintaa hyväksynytkään.
EU:n ja Suomenkin suhteita Valkoiseen Taloon ovat rasittaneet äänen lausutut eriävät näkemykset ilmastomuutoksesta, kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, ihmisten oikeudesta riippumattomaan oikeudenkäyntiin, ihmisoikeuksista yleensä, kidutuksesta sekä tavasta, jolla todisteltiin Irakin joukkotuhoaseiden uhkaa. Muun muassa.
Vaalien alla olisi mielenkiintoista kuulla puolueiden näkemyksiä keskeisistä globaaleista ristiriidoista ja millä tavalla Suomen on järkevä ottaa niihin kantaa ja millaisia ohjaavia arvoja ja periaatteita Suomen tällaisissa kysymyksissä mahdollisesti kannattaisi noudattaa.
Käytännön esimerkit yleensä syventävät keskustelua, mutta tässä asiassa olisi hyvä aloittaa keskustelemalla periaatteista. Varsinkin keskusteltaessa Suomen suhteista Venäjään ja Yhdysvaltoihin, maailman nykytila saattaa jäädä vanhojen Venäjä-Amerikka intohimojen alle. Niin moni nykypoliitikko on muodostanut poliittiset näkemyksensä kylmän sodan aikana.
Yksittäisestä poliittisesta kiistasta keskusteltaessa periaatteet muutenkin jäävät helposti sen tunteen alle, että eiväthän ihmisoikeudet ja perustuslait sentään voi väärässä olevia, pahimmillaan selvästi rosvonoloisia koskea. Sehän estää ”meitä hyviä” puolustautumasta ”niitä pahoja” vastaan. Tämä tunne ”meistä” ja ”niistä” on johtanut niin moniin summittaisiin lynkkayksiin ja poliittisiin puhdistuksiin, että tuomiovaltaa ei yleensä ole annettu sen enempää torikokouksille kuin poliittisen vallanpitäjille vaan riippumattomalle tuomilaitokselle. Koska eri näkemykset tästä keskeisestä periaatteesta nyt hiertävät valtioiden suhteita, asiasta pitäisi keskustella.
Sopivan selkeä vaalikeskustelun aloitus olisi yliviivata ihmisoikeuksien julistuksesta, lasten oikeuden julistuksesta, Geneven sopimuksista, Suomen perustuslaista ym. ne kohdat, joiden puolue uskoo estävän Suomen elintärkeiden suhteiden hoitamisen. Sen jälkeen voisi kertoa, miten jäljelle jääneitä periaatteita pitäisi soveltaa maailman valtioiden välisissä suhteissa.
Eri puolueiden näkemysten lisäksi minua kiinnostaa niiden kyky keskustella rakentavasti toisinajattelijoiden kanssa.
suomettuminen, Moskovan kortti, Washingtonin kortti,
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/ Kaksi pientä mietettä (None)
Heinäkuun kuudes 2007. Eino Leinon päivä
Markkinoiden näkymätön käsi poimi aikoinaan neekerit kauppatavaraksi. Markkinoiden näkymätön käsi heitteli kuin jauhosäkkejä niin afrikkalaisia ja eurooppalaisia orjakauppiaita kuin Etelävaltioiden puuvillanviljelijöitäkin. "En minä mutta kun markkinoiden näkymätön käsi…"
Uskoakseni enemmistö maailman ihmisistä haluaa vallan toisenlaista maailmanjärjestystä kuin mihin esim. Bushin ja Putinin ajattelu ja toiminta vie. Pienenä luulin, että valtioiden asioita hoidetaan toisin kuin kiistoja hiekkalaatikolla. Miten koota sivistynyt vastavoima edistämään inhimillistä yhteiseloa?
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/TEHYn lakko (None)
Mikä synnyttää sympatiat ja antipatiat?
Minua on usein ärsyttänyt röyhkeä itsekkyys, jolla avainryhmät ovat kiristäneet itselleen kohtuuttomia etuja. Miksi siis TEHYn lakon uhka sai sympatiani?
Tuntuu, että työelämä on huonontunut. Määräaikasuuksilla ja epämääräisillä tuottavuusmittareilla hiostetaan. Työntekijää ei kohdella asiantuntevana ihmisenä vaan epäluotettavana resurssina, jota pitää koko ajan valvoa. En tiedä, kokevatko hoitajat näin, mutta tämä kuvitelmani lisäsi sympatioitani.
Hoitajien palkankorotusten rahoitus sidottiin hoitotyön tuottavuuden kasvuun ikäänkuin huono tuottavuus johtuisi ensi sijassa hoitajien haluttomuudesta tehdä töitä palkkansa eteen. Tämä mielikuva vei sympatiani hoitajille. En tiedä, oliko alkuperäinen tarkoitus kepittää hoitajia vaan terveydenhoidon järjestelystä vastuussa olevia tahoja.
Asenteet tuntuvat kovenneen ja itsekkyys lisääntyneen: Jokainen olkoon oman onnensa seppä ja kahmikoon itselleen mitä ehtii. Ne jotka eivät kykene pitämään puoliaan, pudotkoon kelkasta — elinkelvottomat siipeilijät. Minun silmissäni TEHY kyseenalaisti tämän arvomaailman.
Matalapalkkaisilla ei pian ole varaa asua edes vaatimattomasti Helsingissä. Tuloerojen kasvun myötä kunnon ihmiset alkavat kurjistua. Autottomana, Helsingin itälaidalla asuvana, TEHYläisiä paremmin ansaitsevana sinkkuparina meillä oli varaa matkustella ja halutessamme syödä ravintolassa. Kun siirryin yhden hengen talouteen, jouduin köyhäilemään. Minun oli helppo samaistua pienipalkkaisen arkeen, vaikka oma kokemukseni olikin "keinotekoinen".
Hallitus väitti, että hoitajat kiristivät uhkaamalla tappaa ihmisiä. Kuolemantapauksissa hoitajat olisivat joutuneet syytteeseen taposta.
Ihmishengistä vastuussa olevien työtaistelu vaarantaa aina ihmishenget. Hallituksen ajattelun mukaan heillä voitaisiin siis teettää työtä vaikka ilmaiseksi. Kun äänet vaaleissa oli kalastettu, hallitus vetäytyi ulkopuoliseksi, vaikka yhteiskunta on hoitajien työnantaja. Teknisesti työnantaja on kunnat, mutta hallitushan määrää pitkälti kuntien tekemisistä.
Vanhanen myötäilee, kun pieni maanviljelijöiden ryhmää vaatii Suomea uhraamaan muut etunsa heidän hyväkseen heidän määrittelemällään tavalla.
Terveydenhoitoinvestointien vaikuttavuuden parantaminen vaatii isoja poliittisia päätöksiä. Yksityinen ja/tai julkinen väännön taustalla on käytännön kannalta toisarvoisia poliittisia intohimoja, mutta myös isoja taloudellisia eturistiriitoja. Nykyinen aluepolitiikka vaikeuttanee terveydenhoidon vaikuttavuuden parantamista.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun kuudes 2006 (None)
Joulukuun mietteitä
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun kuudes 2006 / Gallup-demokratia (None)
Mielipiteiden heittely ei kehitä mitään. Pitäisi ajatellakin.
"Demokratia kuoli, kun alettiin äänestää." Lausuma lienee peräisin samalta ajalta kuin idea tarjota kansalle "leipää ja sirkushuveja". Viimeistään demokratia kuoli, kun vaalien ehdokkaat alkoivat seurata gallupien tuloksia. Kuka enää perehtyy asioihin ja miettii syitä ja seurauksia?
Kansanvalta on oikea ratkaisu, mutta vallan lisäksi kansalla pitää olla tieto ja ymmärrys ja sen pitää tuntea vastuunsa. (Ja onhan sitä, mutta media ja puolueet tarjoavat tilalle "leipää ja sirkushuveja".) Äänestämistä tärkeämpää on tahdon muodostuksen prosessi. Tahdon muodostusta voi ohjata tottumus, demagogia tai avoin eri vaihtoehtojen punnitseminen ja yritys ymmärtää outojenkin näkemysten perusteita. Harkittu mielipide tuottaa parempia päätöksiä kuin hetken mielijohteesta heitetty rasti kyselykaavakkeeseen tai äänestyslipukkeeseen fiilispohjalta tai vanhasta muistista pyöräytetty numero.
Gallupien täydennykseksi olisikin mukava kuulla vastaajien perusteluja näkemyksilleen. Minusta on hupaisaa, että vaaligallupien tuloksia tulkitsemaan pyydetään erilaisia asiantuntijoita sensijaan, että kysyttäisiin ihmisiltä itseltään, mitä he vastauksellaan tarkoittivat.
Democracy is a device that insures we shall be governed no better than we deserve.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun kuudes 2006 / Itsenäisyyspäivä. (None)
Katsoin eilen amerikkalaisen dokumentin talvisodasta. Se oli amerikkalaisittain dramatisoitu ylistys pienen kansan urheudelle ja taidolle. Stalinin hallinto oli paha, mutta Venäjää ja muita neuvostokansoja kuvattiin inhimillisesti. Dokumentti oli mielestäni sopiva kunnianosoitus sen ajan suomalaisille.
Dokumentissa ei ollut mystistä sodan glorifiointia eikä pönäkkää isänmaallisuutta. Ei mitään "joukkosi eessä kaunis on kuolla" hömppää. Sodan kärsimyksiä ei kaiveltu eikä ylidramatisoitu, mutta ohjelma jätti kuitenkin miettimään, miten itse kestäisi moisissa oloissa.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun kuudes 2006 / Irak (None)
Irakilaiset kärsivät Saddamin takia, mutta moni hallitus arveli hyötyvänsä hänestä. Saddam hankkiutui valtaan vähemmällä ulkomaisella tuella kuin moni muu vastaavanlainen diktaattori, mutta eikö häntäkin tuettu. Valtaan noustuaan hänellä oli "ystäviä" yllin kyllin niin idässä kuin lännessä. Lyhytnäköinen pragmaattinen oman edun tavoittelu ohitti moraaliset ja eettiset periaatteet. "Ellemme pysyttäydy Saddamin ystävinä, kilpailijat vievät kaiken öljyn ja kaikki tilaukset. Saddam sai anteeksi omien kansalaisten kaasuttamisen hengiltä, koska hän oli hyödyllinen väline taistelussa Iranin Ajatollahien valtaa vastaan.
Miksi Ajatollah Khomeini pääsi valtaan? Koska hänen edeltäjänsä Shaahi ei piitannut Iranilaisten oikeuksista ja tarpeista. Shaahin erotti Khomeinista vain se, että hän oli ulkomaisten hallitusten talutusnuorassa. Lyhytnäkäinen pragmaattinen oman edun tavoittelu …
Siitä lähtien kun suurvaltojen laivastot siirtyivät hiilestä öljyyn, Irakin ja Iranin historia on ollut ulkomaisten tahojen pyrkimystä saada valtaan itselle myätämielinen nukkehallitus. Tämän tietäen Bushin puheet vapauden ja demokratian viemisestä alueelle kuulostivat demagogialta. Ajoittain vaikutti siltä, että hän itse uskoi puheisiinsa. Se puistatti.
Puheita demokratiasta, oikeudesta ja vapaudesta vahvistettiin uhkauksella, että toisinajattelivat saavat maistaa ruutia: "Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan." Lienevätkö Putinin itäinen demokratia ja Bushin läntinen demokratia läheistäkin sukua toisilleen?
Bushin hallinto antoi ymmärtää, taisi itsekin uskoa, että kaikki käy kuin länkkärissä: Ratsuväki tulee ja pelastaa hyvät kaupungin asukkaat inkkarien kynsistä ja karauttaa takaisin kasarmille. Koska nyt ei oltu Amerikassa vaan barbaarien parissa, ratsuväen pitää ennen poistumistaan auttaa pormestariksi oikeanlainen vapauden, oikeudenmukaisuuden ja demokratian puolustaja. Mm. talousrikosten harrastaminen lännessä katsottiin pätevöittävän hallitsemaan Irakia. Huhujen mukaan eurooppalaisesta vankilastakin yritettiin väkisin viedä yksi näin pätevöitynyt henkilö Irakia johtamaan.
Irakiin lähtiessään Bush ei puhunut mitään vuosikymmenien hajota-ja-hallitse taktiikan vaikutuksista eikä erilaisten riidankylväjien uhasta. Ehkä hän tosissaan uskoi ratsuväen ratkaisevan kaiken. Nyt hän ihmettelee, miksi Irakilaiset eivät ole tyytyväisinä sovussa, vaikka hän pelasti heidät.
Toimivan demokratian syntyminen on pitkä prosessi, joka onnistuu vain tietyissä oloissa: Luottamus, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, kunnioitus, mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihin ja siihen tarvittava kokemus, tieto ja ymmärrys. Bushille demokratia merkinnee yhtä kuin hänen lähipiirinsä arvomaailman mukaan eläminen. Hänelle demokratian puolustaminen on yhtä kuin toisinajattelijoiden nujertaminen.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun ensimmäinen 2006 (None)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Joulukuun ensimmäinen 2006 / Terve mieheen (None)
Millainen ihmiskäsitys mainosväellä oikein on? Mistä he ihmiskäsityksensä käyvät hankkimassa?
Sain Bayer HealtCarelta kirjeen. "Oot mun jäyhä jököttäjä", Baijerin tytöt kirjotti. Tytöt anto ymmärtää, että heille rakkautta on saada kuumaa rautakankea perseeseen. Kuvaannollisest luulisin. Vaik on niit kaikkii outoi. Jos ne oliki tosissaan?
Mä luulen, että HeatCare on suameks Kuuma Hoito. Täytyy tsekata tytöt Bayerin web-sivuilta. Bayer HeatCarella on varmaan web-sivuillan joku "haluun miestä/naista/rautakankee" treffipalsta.
Kirjeessä oli "mites kanki?"-testi, jonka avulla voi tarkistaa, kelpaako naisille eli kykeneekä kanki rakkauden tyähän. Mä ylitin karsintarajan. "Kerro piruuttas kavereillekin", tytöt ehdotti.
Antoivat vielä ilmaisen neuvon: Jos ei seiso, niin juttele eukon kanssa. Illalla sängyssä eukko halus jutella. " Miksi, mullahan seisoo", mä kysyin. Eukko käänsi selkänsä. Liekkö eukon vaivaan mittään pilleriä ?
Lähde: Bayer HealthCare rautakanki Levitra Cialis
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/ Marraskuun ensimmäinen 2006 (None)
TV:n mainoskatkon herättämä toive: "Beam me up, Scotty. There's no intelligent life down here."
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/ Lokakuun 14. 2006 (None)
Haaveilen mielipiteideni selventämisestä kirjoittamalla. Milloinkohan ehtisin avata ajatuksiani seuraavista?
Kidutus : Mitä kertoi Anna Politkovskaja kidutuksesta Tsetseniassa ja millä kidutusta perustelee Bush, joka tukee Putinin terrorismin vastaista sotaa Tsetseniassa? Toisella turvatuissa oloissa vakaa usko omaan ylemmyyteen - me ylevät, joiden synnit eivät syntiä ole. Toinen kohtaa todellisuuden silmästä silmään.
Jotkut toivovat EU:n kirjaavan kristilliset arvot osaksi toimintaperiaatteitaan. Tätä he perustelevat sillä, että aidon eettisesti voi toimia vain kristilliset arvot omaksunut ihminen. Mitä on tämä ylenkatse? Itsetunnon ja uskon varmuuden pönkittämistäkö? Kirkon halua saada valtaa? Vakaata uskoa siihen, että kristillinen usko on aino turva maailman pahuutta vastaan?
Minusta me ja kulttuurimme on kehittynyt tuhansien vuosin kuluessa nykyiselleen. Kristinusko on omaksunut yhteisestä perinnöstämme paljon hyvää ja jotain huonoa. Kristillinen kirkko on osaltaan varjellut ja tukenut kulttuurimme hyviä piirteitä, mutta se on myös erehtynyt monta kertaa.
Kirkko tukee vähintäänkin vaikenemalle minun etiikkani vastaisia asioita. Kristillisten arvojen kannattajista en tiedä.
Ranska kielsi lailla Armenian kansanmurhan kieltämisen. Juutalaisten holokaustin kieltäminen on säädetty rikokseksi jo aiemmin. Tässä yhteydessä on puhuttu toisaalta sananvapaudesta toisaalta siitä miten miellyttää Turkin kansallismielisiä piirejä, joita laki lietsoo entistä ahdasmielisemmäksi ja EU-vastaisemmaksi.
Haluammeko EU:n, jonka jossain kolkassa laajasti totena pidetyn asian äänen lausuminen tuo syytteen "oman pesän likaamisesta"?
Onko yrityksellä peitellä rikosta sananvapauden suoja? Saako puhua tosiasioita vastaan? Mikä suoja on rikoksen uhreilla?
Olennaisempaa kuin keskustella lainsäädännästä on keskustella siitä, haluammeko tukea vai vastustaa kansanmurhia. Eikä holokaustin kieltäjien tavoitteena ole edistää yhteiskuntajärjestystä, jollainen aikanaan mahdollisti holokaustin.
Pakko kai on tuollaisista laeistakin olla jotain mieltä. Hankalia. Holocaust ja Armenian kansanmurha ovat mielestäni niin selviä historiallisia totuuksia kuin joku asia voi totta olla. Mutta emmehän me mistään voi aivan varmoja olla ja joskus voimme porukalla hairahtua uskomaan vääräänkin totuuteen. Aina pitäisi olla mahdollisuus tuoda epäilyksensä julki.
"Smash Asem ja säpinää Helsingin kaduille. Pamputa poliisia, riko ikkunoita, raaputa autoja ja sprayaa seinät kirjaviksi. Muuten ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat Aasiassa."
"Saartakaa ja pidättäkää kaikki epäilyttävän näköiset ja heidän kanssa kaveeraavat. Kuvaajat käyttävät kuviaan poliisia vastaan ja ovat yhtä pahoja kuin huligaanitkin. Häkkiin vaan."
Mielenosoituksissa loisivat huligaanit tekivät julkisista mielenosoituksista käyttökelvottomia. Mutta mikä tekee ihmisestä huligaanin? Yhteiskunta? Huligaani? Riivaaja? Voiko riivajan piiskata ulos huligaanista? Syytä intoon hulinoida ei saa selville kuin huolellisesti perehtymällä ihmisiin itseensä.
Jotkut aiheuttavat isompaa vahinkoa yhtä tarkoituksellisesti, mutta sivistyneesti ja lain kirjainta noudattaen.
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Näkökohtia (None)
Never argue with idiots. They bring you down to their level and beat you with experience.
Typerän kiistan uhatessa viisas vaikenee. Siihen perustuu idioottien maailmanherruus.
Miten koota kahdesta oivallisesta puolitotuudesta ytimekäs totuus?
Kirkko
"Piispa petti vaimoaan naimisissa olevan naispapin kanssa. Pyytää eroa virastaan."
Kirkkokansa vastaa: "Minä suuressa kristillisessä hyvyydessäni annan anteeksi sen hirveän virheen ja rikoksen, jonka tämä rääpäle on heikkoudessaan tehnyt.
Erosin kirkosta,
kun koulujen pakkouskontoa perusteltiin sillä, että kristinusko on kaiken moraalin perusta ja ainoa keino vastustaa uskonnottomien levittämää rappiota.
Elämänkatsomustieto
Laillisesti elämänkatsomustieto on ollut jo pitkään tasavertainen, mutta monen kristityn mielestä heillä on oikeus vaikeuttaa lain toteutumista, koska he muita hyveellisempinä ovat lain yläpuolella. Laki, jota on ollut säätämässä myös uskonnottomia barbaareja, ei sido uskovia.
Suomettumista — " - länteen - itään, ei tee mitään"
Keskustelu Suomen ulkopolitiikasta: Mitä sanotaan? Mitä tarkoitetaan?
Valkoinen talo kirjasi ulkopolitiikan tavoitteekseen "benevolent world domination". Viesti muulle maailmalle oli: "Joko tuet tavoitettamme tai kohtelemme sinua terroristina. Terroristineina pitämiämme kohtelemme lainsuojattomina, joilla ei ole ihmisoikeuksia, koska he uhkaavat vapauttamme tehdä mitä haluamme."
Kilpailuun Irakin jälleenrakennusurakoista ei tietenkään hyväksytä terroristien tukijoita. Suomen ulkopolitiikan suuri kysymys onkin, haluammeko ansaita Irakin jälleenrakennusurakoilla vai haluammeko kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen, kansainvälisen ilmastosopimuksen ja haluammeko tukea kansojen itsemääräämisoikeutta. Suomettuako länteen kuten aikoinaan suometuimme itään? Onko uhka yhtä suuri ja pitkäaikainen?
Kansako edustajineen säätä lait?
Tuomarit ovat sydämistyneet siitä, että heidän tekemisiään arvostellaan: "Oikeutta ei jaeta torikokouksissa." Oikein, pyhää vihaa uhkuva torikokous lynkkaa syyttömiä ja syyllisiä fiilispohjalta todisteita kaipaamatta. Torikokous lynkkaa mielellään myös tuomareita, joista ei pidä.
Mutta demokratiassa lait määrää kansa suoraan tai edustajiensa välityksellä. Jos tuomiot eivät vastaa kansan oikeustajua, lakia on muutettava tai koko oikeuslaitosta on muutettava.
Typerä kansa ja typerät torikokoukset ovat usein väärässä. Kansan oikeustaju on typerää ja moukkamaista. Niiden, jotka täysipäiväisesti jakavat oikeutta, velvollisuus on perustella tekemisiään ja valistaa kansaa. Ellei tuomari onnistu kansan oikeustajua kehittämään oman oikeustajunsa mukaiseksi, kansa valitsee uuden tuomarin.
Vain "itäisessä demokratiassa" tuomari voi vetäytyä norsunluutorniin kansan yläpuolelle.
"Rajat ja rakkaus" yhdellä ja samalla rakastavalla iskulla
"Rajat ja rakkaus" on lasten kasvatuksen ohjenuoraksi tarkoitettu iskulause, jonka voi ymmärtää miten haluaa. Joku haluaa nähdä lapsen lapsena, toinen pikku piruna.
Pienen lapsen kasvatusta:
"Keskustelen lasten kanssa ja yritän selittää, mikä on sopivaa ja mikä ei. Pyydä miettimään, miltä toisesta tuntuu. Eihän pienet paljon ymmärrä, mutta vähitellen kypsyy oikeanlainen ajatus siitä, miten oikea ja väärä löytyy. Pienet vasta opettelevat yhteiseloa ja oikeaa ja väärää, joten ei heitä kohtaan voi olla kovin ankara. Aikuisen on pidettävä huolta ja varjeltava vaaroilta. Ei pientä saa laittaa päättämään liian vaikeista asioista. "
Tai pirun kesytystä:
Kun kunnolla läimäyttää aina, kun lapsi tekee vääriin, niin vähitellen se oppii. Joka kerta on läimäytettävä, että rajat tulevat selviksi. Turha pienellä on selittää, että kadulla voi jäädä auton alle. Selitys unohtuu ja sitä saa vahtia koko ajan. Mutta läimäys ei unohdu. Sillä lailla rajat pysyy mielessä.
Rakkauttakaan ei pidä unohtaa: Jos lapsi on kiltisti, sitä pitää pussata. Kitisevää lasta sensijaan ei pidä pussata, ettei se totu käyttämään vanhempia hyväkseen. Rajat on oltava.
Nykydarwinismia
Tiededokumentissa kuvattiin raskauden äidin elimistölle aiheuttamia rasituksia äidin ja sikiön väliseksi darwinistiseksi kilpailuksi. Ensikertalainen äiti hämmästeli, ettei ollut aikaisemmin asian laitaa oivaltanut.
Millaista onkaan darwinistiseksi taisteluksi mielletty vauvan hoitaminen?
Kuka tarvitsi tieteellistä oikeutusta muista piittamattomaan itsekkyyteen?
"Olen oikeutettu muiden hyväksikäyttöön, koska kykenen siihen, eli olen parempi, eli pärjäämiseni ja toisten karsiutuminen edistää ihmiskunnan kehitystä.
On väitetty, että Darwinia voi lukea toisinkin: Monen lajin säilymisessä tärkeä tekijä on kyky keskinäiseen avunantoon ja yhteistoimintaan. Kilpailuhenkisimmät voittajat ovatkin yhteisön kehitykselle haitallisia kerman kuorijoita.
Luonnon evoluutio ei katso tulevaisuuteen. Ihmisen ei kannata jättää tulevaisuuttaan tällaisen mekanismin varaan.
Härskien realismia
Mitä valikoivaan muistiini jäi Risto Penttilän virittämästä "idealismi vastaan realismi" keskustelusta?
Penttilän, Ahon ja Evan mielestä globaalin oikeudenmukaisuuden edistäminen on haihattelua, joka ei sovi vallassa ja vastuussa oleville vaan eläköityneille mummoille. Kansakunnan edun mukaista realismia on mielistellä ja tukea hallintoa, jonka diplomatia perustuu kauppapolitiikalla kiristämiseen, jonka missiona on "hyväntahtoinen" maailmaanhallinta ja joka mahdollisesti kaatuu vaaleissa.
Pienen ei kannata sankariksi ryhtyä, mutta onko joitain periaatteita, joista ei kannata ensimmäisten joukossa luopua?
Amerikanvastaisuus? Neuvostovastaisuus? Suomettuminen?
Mädät majavat
Sarasvuo valisti HeSa:ssa 24.4.2005, että jos kaikki eivät liukkaasti omaksu hänen diili-ohjelmansa opetuksia, joudumme asumaan luoliin ja syömään mätiä majavia. Jykevää, vastaansanomatonta huomiologiikkaa. Toivottavasti HeSa alkaa julkaista valistussarjaa Sarasvuon opista.
Pääjohtaja
"Hän on sopivin Suomen Pankin pääjohtajaksi, koska hänellä nykyisessä työssään on kaksi tuhatta alaista, joista 130 tohtoria."
Pankkivaltuuston puheenjohtajan perusteluita pääjohtajan valinnalle. (HeSa 16 huhti 2004)
/Heikin pohteita/Blogini (vuosien takaa)/Näkökohtia/ Vain mulkku mopottaa (None)
Hesarin sivuilla käytiin syyskuussa 2005 keskustelua mopotuksesta.
Paljon on keskusteltu mopotuksen kohteista: "Eihän mopotetuksi joutuminen oikeasti vahingoita." "Vain nössöt eivät kestä mopotusta." "Mopotus vahvistaa." "Se on yleinen initaatioriitti."
Entä mopottajat? Eikö toisen kiusaamisesta/nöyryyttämisestä nauttiva ole yksinkertaisesti mulkku? Minulle on syntynyt vaikutelma, että aitona pyrkimyksenä ei ole tuottaa mielihyvää mopotettaville, vaan nautinto tulee nimenomaan siitä, että mopotettava on mopottajan armoilla.
Osa ihmisistä nauttii toisten kiusaamisesta. Joillekin se on keskeinen elämän nautinto, jotkut menevät mielellään mukaan, kunhan tarjolla on sopiva tekosyy - vaikkapa virallisesti hyväksytty mopotus. Jotkut tekevät mitä hyvänsä enemmistön mukana riippumatta siitä, mikä itsestä tuntuu oikealta tai väärältä.
Mopotus luonee yhteishenkeä. Mutta millaista yhteishenkeä? Jalkapallohuligaanien yhteishenkeä?
Miksi vapaa, itseään kunnioittava ihminen suostuu vastaan panematta toisten nöyryytettäväksi vastoin kaikkea sitä mitä ihannoimme? Miksi on hienoa kuulua mopotettavien valikoituun joukkoon? Tarinoidemme sankarit taistelevat itsenäisyydestään joko väkivalloin tai pasifismin keinoin, mutta eivät koskaan nöyrry. Sankarimytologiassamme toisia alistavat ovat yksinkertaisia, primitiivisten viettiensä vankeja.
Kanaparvessa ja susilaumassa kukin nöyrtyy paikalleen vahvemman edessä. Onko meissäkin enemmän kanan luontoa kuin kykyä elää tasaveroisten yhteisössä? Vai olemmeko jonkun systeemin tai perinteen orjia emmekä isäntiä?
Monelle mopotus lienee aidosti viaton hauska leikki. Mutta miksi se on hauskaa? Mopotus tarjoaa oivan tilaisuuden mieittiä ihmisyhteisön toimintaa ja omia ja muiden vaikuttimia sekä ihanteitamme.
Mopottajaksi ei ole pakko ryhtyä, jos se tuntuu nololta.