JAHIR JA NIELEK

Keala hakeutuu tyhjään pöytään ruokasalin etuikkunan ääreen. — En jaksa seurustella ennen aamiaista. Katselen mieluummin maisemia. Uuuh. Näistä ikkunoista on liiankin avarat näkymät.

Samalla kun Vairea laskee tarjotintaan pöydälle, hän nyökkää kaukaisuuteen:

— Älä katso suoraan alas. Katso horisonttiin. Mikset halua seurustella? Kaikista on mukava jutella kanssasi.

— Kaikki ovat mukavia. Ei se siitä johdu. Minun pääni vaan ei tunnu toimivan kunnolla aamuisin. Tuntuu kuin ajatukseni olisivat sotkeutuneet hämähäkinseittiin, Keala sanoo ja pysähtyy tuijottamaan horisonttiin.

— Mikä mätäs tuolla lilluu?

Aurinko paistaa ilmalaivan suunnasta niin, että vihertävä saaren tapainen läikkä erottuu kauniisti sinisellä merellä.

— Kuin joku olisi heittänyt sammalmättään kesäisen järven ulapalle ajelehtimaan.

— Sammalmättääsi levittää ikävän näköisesti mutaa ympärilleen ja uhkaa revetä keskeltä kahtia.

— Voiko tuo olla Jahirin ja Nielekin kotiräme? Meidänhän piti ehtiä sinne vasta iltapäivällä.

— Ehkä olemme matkanneet yön hyvän myötätuulen kyydissä.

Kealan ja Vairean lopetellessa aamiaistaan soikionmuotoisen vetisen näköisen rämeen kummassakin polttopisteessä erottuu kukkula tukevamman näköistä maata. Ja todellakin, näyttää kuin räme olisi repeämässä kahtia kukkuloiden puolivälistä.

— Ellei se olisi noin täsmällisen geometrinen muodoltaan, sitä voisi luulla rehevän mangroverämeen ympäröimäksi saareksi, Keala sanoo. — Jäädään katsomaan.

Muutamalla muullakin on ankkuroitumisvalmisteluista huolimatta aikaa tulla seuraamaan lähestymistä.

Rämeen kummallakin kukkulalla näkyy muutama kupolimainen rakennus ja rämeen kasvuston seasta alkaa erottua kimmeltäviä lammikoita ja pieniä kaislamajakyliä. Rämeen kiinteämmän näköistä keskustaa ympäröi puomien ja poijujen rajaama vyöhyke leväkasvustoa. Rämeen yllä leijuu muutama iso leija. Aurinkopaneeleja on kasvuston seassa ja rämeen ympärillä lauttoina.

— Millaista mahtaa olla elää tuolla? Viihtyisän näköistä, mutta eristyksissä aavalla merellä. Rämeihmiset eivät kuulemma edes paljoa matkustele.

— Ainakin saavat raitista meri-ilmaa toisin kuin me tässä putkilossa. Eikö tuolla asu tuhansia ihmisiä. Voi olla tiivis ja eloisa yhteisö.

Diomedean ankkuroiduttua toiselle rämeen kukkuloista, Keala ja Vairea siirtyvät maahan laskeutuvaan gondoliin.

— Jahir ja Nielek ovat jo tuolla odottamassa, gondolin ikkunasta alas kurkisteleva Keala huudahtaa.

— Kumpi on kumpi? Vairea hämmästelee. — Palavereissa he olivat saman näköisiä tummatukkaisia pikisilmiä, mutta Nielekillä oli pitkä tukka. Nyt on samanlainen lyhyt tukka kummallakin.

— Vaatteetkin ovat nyt molemmilla samanlaiset.

— Eikö vasemman puoleinen ole tyttömäisemmän muotoinen?

— On. Ja oikeanpuoleinen kävelee pikkuisen poikamaisemmin. Vai kuvittelenko vain?

— Et. Oikeanpuoleinen on Jahir.

Oven avauduttua gondoliin leyhähtää lämpimänkosteaa tropiikin ilmaa. Jahir ja Nielek nyökkäävät, sanovat ’hei’ ja kysyvät, minne voivat kärrätä matkatavaransa.

Eivät he turhia puhuneet palavereissammekaan, Keala muistelee. Keskenään kyllä supisivat ja tiivistivät muutamat kommenttinsa niin valmiiksi, etteivät niitä muut ymmärtäneet. Toisinaan Vairea osasi kyselemällä selvittää, mitä polkuja Jahirin ja Nielekin ajatukset olivat niin outoon lopputulokseen päätyneet. Mielenkiintoisia, usein järkeviä pohdintoja. Silloin kun niistä sai selvän.

— Räme näytti kauniilta ilmasta käsin, Vairea katkaisee hiljaisuuden gondolin ehdittyä puolimatkaan ylös. Vieraiden voi antaa kotiutua hiljaisuudessakin, mutta ei heitä hiljaisuuteen sovi hylätä.

— En ole nähnyt sitä ilmasta käsin pitkään aikaan, Jahir sanoo. — Alhaalta rämeeltä katsoen ei näe juuri muuta kuin löllyen aaltoilevaa pusikkoa.

— Minusta on mukava nähdä pitkästä aikaa vehreää kasvustoa, Vairea jatkaa. — Kealan laakso oli lumen peitossa ja etelämpänä ylitimme laajan tuhoutuneen metsän ja ison autiomaan. Vihreää luontoa näimme vain yhdellä tulvatasangolla. Suurin osa matkastamme oli aavaa merta.

— Rämeen vehreydestä osa on rikkakasveja, Jahir toteaa. — Joudumme jatkuvasti kitkemään viljelyksiä.

— Näimme ilmalaivasta, kuinka joku lennätti isoja leijoja rämeen yllä, Keala sanoo.

— Leijat toimittavat purjeiden virkaa, ja ylös alas ohjailemalla ne saa tuottamaan sähköäkin Nielek selittää. — Viime viikolla automatiikka petti ja kaksi niistä sotkeutui toisiinsa ja lysähti alas. Huomenna ne ehkä saadaan takaisin taivaalle.

— Ei tällaista läjää tietenkään varsinaisesti voi purjehtia, mutta leijojen ansiosta emme ole aivan merivirtojen armoilla, Jahir selventää.

— Hyvällä tuurilla leijat jaksavat vetää puolet tästä seuraavan parin viikon aikana läheisen aution saaren rantaan, jonne haluaisimme sen istuttaa, Nielek lisää.

— Matka ei ole pitkä, mutta harvoinpa meillä on hyvää tuuria, Jahir sanoo.

Onkohan heidän kyynisyytensä tapa puhua vai aitoa pessimismiä, Keala pohdiskelee. Ilmeet eivät ole synkkiä vaan niissä pilkahtelee hilpeä innostus.

Kun he ehtivät oleskelusaliin, Nielek katsoo Vairean ja Kealan makuupaikkaa ja sen ympärille kertynyttä läjää tavaroita:

— Kotoisan näköistä. Voimmeko leiriytyä tuohon?

— Joo. Nuo ovat meidän kamoja, Keala sanoo. — Nyt ne ovat tuossa, huomenna ehkä jossain muualla. Täällä ei ole kiinteitä leiripaikkoja.

Seuraavat kolme päivää Diomedean on tarkoitus lennellä ristiin rastiin rämeen yllä: Käydä laskemassa tuomansa rahtikontit haluttuun paikkaan rämettä, toimia nosturina rämeen uudelleenjärjestelyssä ja poimia mukaansa poisvietävä rahti.

Jahir ja Nielek haluaisivat jäädä Diomedeaan katselemaan rämettä ilmasta käsin, mutta Vairea ja Keala vaativat päästä patikoimaan rämeelle.

— Lähtiessämme ehditte nähdä rämeen ylhäältä. Se on kaunis ja mielenkiintoinen näky, muttei siinä kolmeksi päiväksi riitä katseltavaa. Viikko ilmalaivassa ja ymmärrätte, miksi haluamme patikoimaan.

Kumpareella, jolle Diomedea on ankkuroituneena, voi kävellä vapaasti, mutta muualla rämeellä kävellään rämekasvuston ja sitä kannattavien ponttonien varaan asetetuilla pitkospuilla. Rämeen kasvusto nousee ja laskee aaltojen tahdissa ja kasvuston seasta kuuluu veden loiskintaa. Siellä täällä on avoimia pikku lampareita. Vähän isomman lammen yli vievällä ponttonisillalla Keala kysyy:

— Kuinka syvää tässä on?

— Muutama kilometri, Jahir sanoo. — Voit sukeltaa turvallisesti.

— Älä viitsi, Nielek sanoo ja vilkaisee lampeen:

— Pohja häämöttää parinkymmenen metrin syvyydessä.

— Kunhan pilailin, Jahir sanoo. — Pohja on paksusta köydestä punottua verkkoa, jonka ylä- ja alapintaan on liimattu sitkeää pressua. Ilman pohjaa ravinteet karkaisivat mereen.

— Rämeestä näytti valuvan mutaa mereen, Vairea huomauttaa.

— Rämeen ympärillä kelluu puomien ympäröimänä sargassolevää ja sen mukana melkoisen monipuolinen eliöyhteisö, jonka kasviplanktonia vahvistamme kelluvilla lannoiterakeilla. Ehkä lannoite näyttää mudalta taivaalta katsoen, Nielek arvelee. — Se saakin vuotaa pikku hiljaa mereen.

— Jokisuistoihin ja matalan meren kohtiin, missä virta vie avomerelle, olemme ankkuroineet aalto- ja tuulivoimalla toimivia ruoppauslaitteistoja, jotka lisäävät veteen ravinteita vastaavanlaiselle kasvustolle, Jahir lisää. — Virtausten mukana kasvusto kulkeutuu merelle, kasvaa ja sitoo lannoitteen ravinteet itseensä. Lannoitemöykkyjen liuettua loppuun kasvusto alkaa hitaasti hiipua, koska osa kuolleesta kasvustosta vajoaa meren syvyyksiin ennen kuin mikään elävä kasvuston osa ehtii sitoa sen itseensä. Lopputuloksena hiilidioksidista vapautuu happea ja hiili vajoaa kuolleen kasvuston mukana meren pohjaan.

— Hienompaa tietysti olisi, jos kasvusto jatkaisi kasvuaan ikuisesti ja kaikki hiili sitoutuisi biosfääriin, Nielek toteaa.

— Kunnes kaikki maailman meret olisivat paksun vihertävän mössön peitossa, Jahir lisää.

— Kokeilemme vasta, voiko merikasvustoa lisätä lannoittamalla ja samalla selvittelemme, olisiko se hyvä juttu.

— Ja onko se mahdollista oikeasti merkittävässä määrin.

— Selvää ei ole sekään, kuinka paljon ja kuinka nopeasti hiilidioksidia on järkevä imeä ilmakehästä.

— Vielä ei ole pelkoa, että kääntäisimme ilmaston jäähtymään liikaa tai liian nopeasti.

— Mutta periaatteessa on mietittävä etukäteen, millaisen ilmaston haluamme.

— Vain tosi optimisti miettii moista.

Vaireaa hymyilyttää. — Tiedättekö ping-pong pelin?

— Emme. Miksi kysyt?

— Tapanne puhua toi mieleeni historiallisen mailapelin, jossa pelaajat pompottavat välillään tiiviiseen tahtiin pientä palloa.

He siirtyvät matalaa pensaikkoa kasvavalta aukiolta viidakkomaiseen metsään ja polku nousee pitkospuilta puiden latvustoon ripustetulle riippusillalle. Rauhallisesti aaltoileva räme keinuttaa puita ja riippusiltaa niiden mukana.

— Huvin vuoksi, Jahir selittää riippusillan tarkoitusta. — Täällä ei liian usein pääse ylös rämeen pinnasta.

Viidakon latvuston seassa huojuu halkaisijaltaan parikymmenmetrinen keskeltä katettu terassi, jonka kaiteeseen nojaa joukko apinoiden kanssa leikkivä lapsia.

— Apinoita! Keala huudahtaa.

— Jo kauan sitten todettiin hyväksi, että ihmisillä on rämeillä muutakin älyllistä seuraa kuin toisensa, Nielek sanoo.

— Yritämme opettaa niitä poimimaan meille hedelmiä ja pähkinöitä, lapset selittävät.

— Olemme keksineet, miten saada puut pysymään pystyssä rämeellä, olemme onnistuneet jalostamaan kasveja, jotka tuottavat satoa veden alla ja päällä, mutta sadonkorjuu on usein vaivalloista käsityötä, Nielek kertoo.

— Robottejakin olemme kokeilleet, Jahir lisää.

— Mutta niiden virittäminen vaatii hirveästi työtä ja silti ne toimivat huonosti. Sadonkorjuu käsityönä on hyvää liikuntaa, Nielek sanoo ja näyttää hauistaan.

— Mutta sitä on liikaa, sanoo yksi lapsista ja heilauttaa kaislasta punottua koria:

— Yritämme selittää apinoille, että saatuaan korin täyteen ne saavat lasketella köysiradallamme. Köysirata on niistä tosi hauska.

Terassilta laskeutuu loivasti köysi, jonka varassa kulkevan pyörän akseliin on ripustettu istuinkapula.

— Lisäksi niille on luvassa jaettavaksi kakku, jossa on hedelmää ja pähkinää. Se on niille eksoottinen herkku. Iso pala kullekin.

Apinoiden touhuja seuraava Keala Huomauttaa, että ne näyttävät mieluummin syövän itse kaikki hedelmät ja pähkinät. — Se onkin terveellisempää.

Yksi apinoista sentään tuo herkullisen näköisen hedelmän koriin, mutta toinen käy heti nappaamassa sen ja pakenee vikkelästi latvustoon. Kaksi apinoista nykii kaiteeseen sidottua köysiradan istuinkapulaa samalla kun yksi apinoista hiipii kohti katosta, josta leviää kakun tuoksu.

— En ymmärrä, miksemme saa niitä oppimaan, vaikka ne ovat hurjan älykkäitä.

— Ehkä niitä ei kiinnosta ihan hirveästi, Vairea arvelee.

— Ehkä ne ovat liian älykkäitä huijattavaksi, Keala lisää.

Jahir kuitenkin väittää päinvastaista:

— Apinat eivät kykene ajattelemaan riittävän pitkäjänteisesti eivätkä oppimaan aitoa yhteistyötä: "Kun keräämme porukalla korin täyteen, saamme yhteisen palkinnon."  Liian vaikeaa. Siinä on apinan ja ihmisen ero. Luin juuri Teollisen Kukoistuksen Kaudella kirjoitetun kirjan ihmisen ja apinan evoluution eroista:

— Kivikaudella ryhmä luolamiehiä kykeni hyvällä yhteispelillä kaatamaan mammutin, mutta onko kukaan kuullut tarinaa apinoista pyydystämässä elefanttia. Elefantteja sentään oli pyydystettäväksi vielä Sinnittelyn Kauden alkuaikoina.

— Apina ei osaa nähdä itseään osana yhteistä hanketta, ei osaa katsoa lauman toimintaa itsensä ulkopuolelta – lintuperspektiivistä. Ihmisestä tuli ihminen, kun se oppi ymmärtämään olevansa osa yhteisöä, oppi ymmärtämään kokonaisuuden edun. Ihmiset voivat metsästysretkeä suunnitellessaan piirrellä tikku-ukkoja ja ymmärtävät, miksi kunkin heistä on järkevä hoitaa jonkun tikku-ukon homma, mutta apinat eivät tällaista ymmärrä. Apinoiden touhu saattaa näyttää yhteistyöltä, mutta kukin apinoista tarkastelee tilannetta vain sen hetkisen oman etunsa kannalta. Jo luolamiehet sen sijaan ymmärsivät, että jos he onnistuvat kaatamaan mammutin, saaliinjaosta ei tarvitse tapella. Oma etu toteutui yhteisen edun kautta.

— Julmin konstein ovat luolaihmiset joutuneet itsensä elättämään, Vairea huokaa.

— Yhteistyökyvytöntä tai ei, mutta en minäkään viitsisi poimia hedelmiä sellaisille, jotka siihen itsekin kykenevät, Keala sanoo.

— Eivät meidän apinamme ole tyhmiä eivätkä yhteistyökyvyttömiä. Ne ovat mukavia ja älykkäitä, pieni tyttö sanoo.

— Yhteistyö ei vaadi älyä eikä mukavakaan tarvitse olla. Tekeväthän mehiläisetkin yhteistyötä, vaikka ovat tosi alkeellisia olioita ja pistävät kipeästi, toinen pieni lapsi huomauttaa.

Jahir alkaa laskea sormillaan:

— Yhteistyöhön voi päätyä

  1. Geneettisten vaistojen varassa, kuten mehiläiset ja muurahaiset;
  2. Laumanjohtajan käskystä – luonto-ohjelmissa puhvelit asettuvat puolustusrinkiin laumanjohtajan mylväisystä. En tiedä, elääkö nykyään mitään puhvelia vastaavaa laumaeläintä;
  3. Siksi, että yhteistyö tuntuu hyvältä ja oikealta tai;
  4. Järkeilemällä yhteistyö omaksi ja yhteiseksi eduksi.

— Hassua. Olen aina ajatellut, että yhteistyöhön kykenevät vain kaikkein pisimmälle kehittyneet lajit, Keala sanoo.

— Millä mittarilla pisimmälle kehittyneet? Vairea kysyy.

— Miten niin mittarilla? Keala ihmettelee. — Kehittynyt on tietysti sellainen, joka pärjää lajina … ei vaan … vaikuttaa eniten kehitykseen … tietysti vain jos vaikutus on hyvä … Mitä ihmismäisempi, sitä kehittyneempi, Keala virnistää lopuksi.

Pienin lapsista katsoo Jahiria ja kysyy:

— Olivatko mammutit paljon isompia ja vaarallisempia kuin elefantit?

— Miten niin? Jahir kysyy.

— Sanoit äsken, että jo kivikaudella ihmiset kykenivät porukalla tappamaan mammutin, mutta apinat eivät paljon myöhemminkään pystyneet pyydystämään edes elefanttia, kysyjä selittää.

— Niinpä taisin sanoa. Luulen, että olivat, Jahir sanoo.

— Ehkä apinat eivät tappaneet elefantteja siksi, että olivat ihmisiä kiltimpiä, yksi lapsista aprikoi.

— Apinat ovat kasvissyöjiä. Miksi ne vaivautuisivat pyydystämään elefantteja?

— Ehkä niistä tuli kasvissyöjiä, koska eivät osanneet metsästää.

— Apinat syövät myös lihaa, jotkut jopa sukulaislajin apinoita.

— Ehkä apinat eivät rosvoile, koska eivät ole hyviä yhteistyössä. Eihän kukaan tee mitään julmaa yksinään. Sekasorron ajan rosvotkin liikkuivat aina laumoina. Johtaja villitsi ne hullutuksiin.

— Isä väitti eilen illalla, että apinalaumat voivat sotia keskenään, lapsista isokokoisin sanoo. — Kykenevät sotimaan laumana, yhteistyössä?

— Yhteistyö ei aina ole hyvää, kaunista eikä kilttiä.

— Pitääkö minun perehtyä apinayhteisöjen elämään tarkemmin? Jahir kysyy.

— Eikö riitä myöntää, ettemme tiedä apinoiden elämästä juuri mitään? Vairea vastaa.

— Minä haluan tietää apinoista kaiken, sanoo pienin lapsista.

Yksi apinoista sieppaa tyhjän korin ja kiipeää kirkuen latvustoon. Toiset lähtevät seuraamaan.

— Okei, insinöörit voittivat, sanoo apinoita innokkaimmin opettanut.

— Insinöörit? Vairea hämmästelee.

— Meistä apinoiden hyväksikäyttäminen oli alun perin huono ajatus, yksi sivussa pysytelleistä lapsista sanoo. — Me haluamme rakentaa kolmen rämeeseen ankkuroidun vetypallon varassa liikuteltavan korin, josta voimme kätevästi poimia hedelmiä.

— Oletteko saaneet luvan sellaiseen? Nielek kysyy.

— Saamme heti, kun pyydämme. Meillä on vakuuttavat piirustukset.

Polun metsäosuus päättyy pensaita kasvavalle aukiolle meren rantaan. Pensaston laidassa on karhe aaltojen kasaamaa kasvijätettä ja siitä eteenpäin meressä kelluu toisiinsa puomeilla nivelöityjä poijuja ja niiden välissä kasvavaa levää.

— Ilmalaivasta katsoen nuo poijut näyttivät neulasilla toisiinsa kiinnitetyiltä mustikoilta, Keala sanoo.

— Koko räme on tuollaisen poijuverkoston varassa. Se vaimentaa aaltoja ja tuottaa sähköä.

— Poijuja ja puomeja? Minä luulin, että räme on kelluvaa mangrovekasvustoa.

— Me rakennamme kehikon, luonto – vähän autettuna – hoitaa loput. Kehikon osat – poijut ja puomit – teemme rämeen kasvien selluloosasta valmistetusta muovista joten ovat nekin tavallaan mangrovekasvustoa.

Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua he saapuvat yhteen rämeen kaislamajakylistä ja asettuvat sen keskusaukiolle veden ääreen rakennetulle terassille. Kealan ja Vairean mielestä kylä on lammen rannalla, Jahir puhuu aukosta, Nielek avannosta.

— Komentokeskus, tietokoneet ja muut herkät laitteet ovat noilla kukkuloilla kosteudelta suojatuissa ilmastoiduissa parakeissa. Niiden yhteydessä on asuintiloja, mutta monet meistä asuvat mieluummin tällä lailla raittiissa ulkoilmassa luonnon keskellä, Jahir selittää.

— Käymme uimassa ja tulemme sitten auttamaan päivällisen valmistamisessa, Nielek huikkaa kolmelle jonkin rakennuspuuhansa keskeyttäneelle kyläläiselle.

— Ilmoitus riittää? Keala sanoo Nielekille.

— Ilmoitus?

— Meillä toisen kotiin ei voi asettua kutsumatta.

— Yhteinen koti. Kaikki kodittomia. Eikä rämeellä kukaan ole vieras. Meitä on alle viisituhatta.

— Elätte kuin Looane Etelä-Meren saarilla, Keala sanoo.

Nielek, Jahir, Vairea ja Keala pyytävät muutaman kalan, keräävät simpukoita ja kotiloita sekä aterian lisukkeeksi merilevää ja alkavat kokata lammen rannalla olevalla keittokatoksella. Jälkiruoaksi he poimivat hedelmiä ja pähkinöitä. Kokkaamisen lomassa he napostelevat uunissa paistettuja hyönteisten toukkia.

Tropiikin aurinko laskee nopeasti kesken ruoanlaiton. Nielek sytyttää terassille kellertävää valoa oudosti lepattavia sähkölyhtyjä. Vain keittokatokseen syttyy kunnollinen valo.

Lepattavien valojen äärelle alkaa ilmestyä väkeä. Pian valojen ympärillä istuu piirissä parikymmentä kyläläistä.

— Näettekö syödä tässä valossa? Nielek kysyy Vairealta ja Kealalta.

— Yllättävän hyvin, Vairea vastaa.

— Joku alkukantainen vietti houkuttaa ihmistä sytyttämään nuotion, vaikka hyvin tiedämme nuotion tuottavan hiilidioksidia ja hiukkaspäästöjä. Kokeilimme, saisiko oikeaoppinen hyvin valaiseva keinovalo – kuten tuo keittokatoksen valo – meidät unohtamaan nuotion houkutuksen, mutta opimme, että illan hämärtyessä ihminen kaipaa nuotiomaisesti lepattavaa kellanhämärää valoa. Se rauhoittaa mietiskelemään elämän perusasioita. Nämä kaaosvalolyhdyt eivät näytä oikealta nuotiolta, mutta niiden lepatuksessa on kuitenkin nuotiomainen dynamiikkaa. Kuten nuotion liekki myös kaaosvalolyhdyn lepatus on kaoottista eikä siksi tylsän ennakoitavaa, mutta kuitenkin rauhoittavaa – ei aiheuta dramaattisia yllätyksiä.

Keala kääntelee neuvottomana isoa kotiloa lautasellaan.

— Tarvitset tällaisen koukun, hänen vierustoverinsa sanoo ja vetää oudon näköisellä koukulla kotilon sisuksen esille.

Oikean ruokailuvälineen saatuaan Keala oppii nopeasti ja osaamisen ilosta ahmii kuusi kotiloa.

— Onpa hyviä. — Kuka keksi ryhtyä uittamaan tällaisia mättäitä maailman merillä? Tarkoitan kelluvia rämeitä.

— Sekasorron alkaessa maailmassa oli reheviä rannikkorämeitä – varsinaisia viidakoita täynnä niin vedenalaista kuin -päällistäkin elämää, hänen vierustoverinsa aloittaa ja Nielek jatkaa:

— Esivanhempamme tutkivat mahdollisuuksia hyödyntää rämeiden luontoa. Vaikka mantereiden sisäosat aavikoituisivat, rannikoilla riittäisi kosteutta, he päättelivät. Jos rämeiden luontoa opittaisiin hyödyntämään kestävällä tavalla ja rämeitä levitettäisiin tarpeeksi laajalle, monille aavikoituvien alueiden asukkaille voitaisiin tarjota hedelmällinen elinympäristö.

— Rämeet kuitenkin sopeutuivat odotettua heikommin ilmaston muuttumiseen ja meren pinnan nousemiseen, kuuluu tumma naisen ääni kaaosvalon jättämästä varjosta.

— Alunperin rämeillä kasvoi sekä makean että suolaisen veden kasveja, mutta rämeiden kautta mereen laskevien jokien vähitellen ehtyessä makean veden eliöstö rämeillä alkoi kuihtua. Muutama rannikkoräme sai kuivuuden lisäksi kiusakseen satunnaisten rankkasateiden aiheuttamat rajut tulvat, kertoo tumma naisen ääni vastapäätä kaaosvaloa.

Varjosta Kealasta vasemmalle heleä naisen ääni alkaa puhua:

— Toisin paikoin alavilla rannikoilla on nytkin räme-alueita, matalissa rannikkovesissä merenalaisia ruohikkoniittyjä ja levämetsiä. Monin paikoin kasvuympäristö muuttui huonommaksi, mutta jossain harvoissa paremmaksi. Pahinta oli se, että muutos oli nopeaa eikä pysyvää.

Keala yrittää nähdä, minkä näköisiä puhujat ovat, mutta läikehtivä kaaosvalo hävittää kehon ja kasvojen piirteiden yksityiskohdat.

— Samaan aikaan rämeet alkoivat houkutella yhä enemmän pakolaisia, koska muualla olosuhteet huononivat vielä nopeammin, Nielek lisää.

— Pakolaisia ja rosvojoukkioita, Jahir täydentää. — Nooh, pakolaisia rosvotkin alun perin olivat.

— Miksi jotkut yhteisöt taantuivat rosvojoukoiksi huonojen aikojen alkaessa, kun taas toiset jaksoivat sinnitellä sivistyneesti epätoivoisessakin tilanteessa? Vairea kysyy. — Muut uskoivat varman maailmanlopun tulevan muutaman vuoden sisällä ja elivät sen mukaisesti, mutta teidän esi-isänne rakentelivat kelluvia rämeitä asuinpaikoiksi tuleville sukupolville siltä varalta, jos joku kuitenkin selviäisi.

— Esi-isämme alkoivat kehittää rämeillä asumista ilmastokatastrofin varalta jo varhain, joten heidän yhteisönsä oli henkisesti valmistautunut Teollisen Kukoistuksen romahtamiseen, nainen vastapäätä selittää. — He tiesivät, että toivoa on, kunhan riittävän monet jaksavat ponnistella katastrofia vastaan.

— Jotkut ajattelivat, että oli toivoa tai ei, tyylikkäintä, motivoivinta ja mielenkiintoisinta on käyttää aikansa yrityksiin selvitä katastrofista.

— Valmistautumattomista monen ihmisyys romahti. Heissä pääsi esille hyvinä aikoina peitossa ollut itsekkyys ja ahneus.

— Ja väittivät muiden ahneutta ja itsekkyyttä vaikeuksiensa syyksi.

— He alkoivat saarnata, että jokaisen joukkion – viime kädessä jokaisen yksilön – oikeus ja velvollisuus on pitää huolta vain itsestään niin, että ihmiskunnan parhaimmisto valikoituu jatkamaan sukua.

— Rämeitä oli alusta asti levitetty merelle päin ponttonien varaan, joten oli luontevaa rakentaa kokeeksi rannasta irrallaan kelluvia rämeitä. Aavalla merellä ajelehtiva räme olisi paremmin turvassa rosvoilta, merenpinnan nousu ei haittaisi ja mikä parasta, räme voitaisiin ilmaston muutosten mukaan 'purjehtia' kasvun kannalta suotuisille seuduille, Nielek kertoo.

— Merelle lähdettiin olosuhteiden pakosta – rosvoja pakoon. Kelluvista rämeistä tuli sanctumeja rämetutkijoille ja rämeiden liepeille kertyneille pakolaisille, Jahir täydentää.

— Valtamerillä on laajoilla alueilla suotuisat olot elää ja nykyinen väestön määrä huomioiden käytännössä rajattomasti tilaa kelluville rämeille, Nielek lisää. — Niin kauan kun aurinko paistaa, kaikki kasvaa ja meillä riittää energiaa kaikkeen tarpeelliseen.

— Täällä tuntee olevansa turvassa maailman pahuudelta.

— Vaikka arkiset vaarat muistuttavat päivittäin olemassaolostaan.

— Elollisen luonnon romahtamisen uhan onnistuu kuitenkin ajoittain unohtamaan.

— Vaikka sen estämiseksi töitä teemmekin.

— Miten rämeet selvisivät sekasorron vuosisadoista? Eikö tukirakenteiden valmistaminen vaadi isoja tehtaita? Vairea kysyy. — Mistä saitte varaosia teknisiin laitteisiinne?

— Elämä rämeillä – tekniikkakin – on suunniteltu kierrätyksen ja omavaraistuotannon varaan. Suotuisassa ympäristössä omavaraistaloudessa voi elää kohtuullisen mukavasti. Totuttelua ja vaivannäköä se tietysti vaatii.

— Rämeet eivät harmi kyllä ole aivan omavaraisia. Sekasorron aikana pari ensimmäistä vuosisataa sujui rämeillä melko mukavasti niille haalittujen varmuusvarastojen turvin, mutta vähitellen laitteet alkoivat kulua loppuun, alkoi olla pulaa kaikesta ja eläminen kävi vaikeaksi.

Keala on alkanut tuijottaa kaaosvaloja ja lakannut yrittämästä saada selvää, minkä näköisiä puhujat ovat.

— Vaikka räme on melko tekninen systeemi, se tulee joten kuten toimeen omillaan muutaman vuosisadan, ellei satu pahoja onnettomuuksia, tuttu tumma ääni vähän kauempaa sanoo. — Laitteet on suunniteltu ja rakennettu kestämään pitkään, niistä pidetään hyvää huolta ja niiden osat ja materiaalit voidaan kierrättää.

— Elpymisen alkaessa raaka-aineita ja uudenlaisia työkaluja ja laitteita alettiin ostaa ulkopuolisilta, vaikka kaupankäynti oli vaikeaa, Nielek alkaa kertoa. — Valmistajia oli vähän, luotettavia vielä vähemmän ja nekin joutuivat piilottelemaan. Rosvojen eksyttämiseksi rämeiltä ajettiin sukellusveneillä – pelottavan alkeellisilla – salaiseen paikkaan, jonne myyjä – yleensä luotettavaksi uskottu vaeltaja – livahti omia salaisia teitään. Se oli vaikeaa, hidasta ja vaarallista.

— Olen luullut, että sekasorron aikana kaikki teollinen toiminta pysähtyi, Keala sanoo arasti. — Että nousu alkoi vasta, kun arkistot löydettiin ja niiden tietoja alettiin ymmärtää.

— Pari sataa vuotta mentiin jyrkkää alamäkeä – pula kaikesta paheni, mutta silloinkin lapsille välitettiin arjen taitoja. Käsityötaitoja pidettiin yllä ja sovitettiin pula-ajan oloihin. Hyödynnettiin Teollisen Kukoistuksen Kaudelta jäänyttä romua, työkaluja ja laitteita ja Teollisen Kukoistuksen Kauden infrastruktuurin raunioita. Pahimman pulan aikaan elettiin omavaraistaloudessa lähimpien sukulaisten kesken, mutta vähitellen kehittyi alkeellista teollista toimintaa ja alettiin käydä kauppaa.

— Mutta siinä Keala on oikeassa, että nykyisen kaltainen talous lähti kehittymään vasta, kun pari-kolme sataa vuotta sitten aloitettiin systemaattinen arkistojen tutkiminen ja sen vaatima tieteiden opiskelu. Siihen asti arkistoja oli pidetty liian vaikeina nykyihmisen ymmärtää. Ehkä jopa liian pyhinä avattavaksi.

— Ehkei ollut mahdollisuutta koota riittävästi yhteen tutkijoita, jotka voivat päätoimisesti tutkia arkistoja ja opiskella tieteitä.

Vairea ja Keala eivät jaksa kysellä enempää vaan vaipuvat kaaosvalon tuijotteluun. Kyläläiset alkavat keskustella seuraavan päivän töistä. Huolenaiheita tuntuu olevan niin paljon, että Keala valpastuu sanomaan:

— Kuulostaa kuin räme saattaisi tuhoutua milloin hyvänsä.

— Ei sentään, mutta kelluva räme vaatii jatkuvaa valpasta huolenpitoa, Jahir myöntää.

— Onnettomuuksia on sattunut, mutta niin kauan kuin joka ilta ja aamu mietimme, mikä kaikki voi mennä pieleen, mikään onnettomuus ei voi ainakaan yllättää meitä, Nielek lisää.

Kaaosvalon piirin puolihämärästä kuuluu kommentteja:

— Rämeen kasvusto saattaa vaikuttaa luonnolliselta, mutta se kuihtuisi muutamassa kuukaudessa ilman jatkuvaa hoitoa.

— Järjestelmät vaativat jatkuvaa ylläpitoa ja korjailua.

— Myrskyn lähestyessä on muistettava valtava määrä varotoimenpiteitä.

— Silti myrskyn jäljiltä on yleensä paljon korjattavaa.

— Pahan hurrikaanin jäljiltä ei kyllä jää mitään korjattavaa.

— Vain yksi räme on epäonnistunut hurrikaanin väistämisessä. Vaikka rämettä ei voi varsinaisesti purjehtia, myrskykaudella on mahdollista pysytellä poissa myrskyalueilta.

— Kehitämme jatkuvasti uusia ratkaisuja rämeen rakenteiden ylläpitämiseen, uusia viljelymenetelmiä, – –, mutta meillä ei ole varaa virheisiin. Riskejä pitää arvioida jatkuvasti.

— Mikään ei ole aivan varmaa, vaikka olisimme kuinka huolellisia. Vaaroista pitää jutella jatkuvasti.

— Harmittelette huolia viimeiseksi ennen nukkumaan menoa. Uskotteko, että keksitte niihin ratkaisut yöllä unessa? Vairea vitsailee.

— Sellaistakin on sattunut.

— Eikö huolien pohdiskelu ennen nukkumaanmenoa aiheuta painajaisia? Keala kysyy.

— Unissaan ei tarvitse painia huoliensa kanssa, kun on jakanut ne kavereilleen ennen nukahtamista.

Väki nuotion ympäriltä alkaa tehdä lähtöä nukkumaan.

— Jahir ja Nielek, poistin teidät hätätilanneryhmästä, yksi lähtijöistä huikkaa.

— Selvä, Jahir ja Nielek kuittaavat.

— Hätätilanneryhmä? Kuulostaa draamattiselta, Keala sanoo.

— Esimerkiksi myrskyn yllättäessä hätätilanneryhmä tekee sellaisia päätöksiä, joista ei ehditä jutella kaikkien kanssa, Jahir selittää.

— Melkein turha koko ryhmä. Kuten kuulitte, näemme paljon vaivaa vaarojen ennakoimiseen. Hätätilanneryhmä on lähes mahdottomaan varautumista.

— Millä perusteella juuri teidät on valittu tekemään päätöksiä hätätilanteessa?

— Jokainen vuorollaan päivystää hätätilanneryhmässä, Nielek vastaa. — Me harjoittelemme säännöllisesti niin, että kaikki osaavat.

— Melkein jokainen. Muutama meistä ovat niitä, jotka sapelihammastiikerin karjahtaessa jäisivät varmistumaan tilanteen vaarallisuudesta ja siitä, että valitsevat selviytymiskeinoista ehdottomasti parhaan, Nielek virnistää. — He eivät päivystä hätätilanneryhmässä.

— Muutama taas alkaa hosua toohottaa heti kun jotain yllättävää tapahtuu, Jahir lisää. — Jotkut lamaantuvat.

— Minä en osaisi tehdä mitään hätätilanteessa, Keala sanoo.

— Et täällä rämeellä, Jahir toteaa. — Kotilaaksossasi tiedät, mitä vaaroja rankkasade tai lumivyöry aiheuttaa, miten varautua niihin ja mitä tehdä, kun sellainen iskee.

— Hätätilanteissa on tärkeää, että syntyy selkeä yhteinen päätös, jonka mukaan toimitaan ripeästi, Nielek pohtii. — Tietysti mielellään hyvä päätös. Joko taistellaan myrskyä vastaan kaikin voimin tai sitten evakuoidutaan järjestelmällisesti ja jätetään räme heitteille. Huonosti käy, jos esimerkiksi osa ihmisistä alkaa evakuoitua omin päin toisten luullessa kaikkien yrittävän pelastaa rämettä.

Jahirin ja Nielekin noustessa ylös Vairea sanoo: — Haluaisin nukkua vapaan taivaan alla meri-ilmassa. Vaikka ilmalaivoissa on tilaa ja ilma raikas, silti siellä tuntuu kuin olisi vankina pullossa.

— Voittehan te jäädä tähän terassille ja nukahtaa veden loisketta kuunnellen ja tähtitaivasta katsellen. Tulkaa sisään, jos alkaa sataa, Nielek sanoo osoittaen lähintä kaislamajaa.

🌴 🌴 🌴 🌴 🌴

Tihkusade herättää Kealan. Nälkä. Hämärää. Onko nyt lyhyt tropiikin aamuhämärä ennen auringon nousua vai joko aurinko on noussut paksujen pilvien taakse?

Nielekin antama peitto on pitänyt kohtuullisesti vettä, mutta tyyny on märkä ja tukka kostean takkuinen. Vairea nukkuu selällään tyytyväisen näköisenä kasvoilleen tihuuttavasta vedestä huolimatta. ”Ei näytä huolet painavan.”

Keala virittää repuista ja peitteestään Vairean kasvoille sadekatoksen ja lähtee pitkospuita pitkin kohti kylän keskellä olevaa katosta. Katoksen takana erottuu tihkusateen läpi valtava harmaa möhkäle – kukkulan laelle ankkuroitu Diomedea.

Katoksen tuulen puolelle on laskettu suojaksi kaislaverhoja. Vessassa käytyään Keala katselee katoksen alla aamiaistaan nauttivia kyläläisiä.

Taas tällainen tilanne: Pitäisi jutella, mutta aamunpöpperöisenä en keksi, mitä sanoa, miten aloittaa. Ihan vieraassa paikassa voisin toivottaa pikaisesti hyvät huomenet kohdalle sattuville ja asettua pienen nurkkapöydän turviin, mutta näitä eilisestä tuttuja en kehtaa pakoilla. Eikä täällä edes ole pientä nurkkapöytää, jonka rauhaan voisi vetäytyä. Katoksessa on kolme isoa pyöreää pöytää ja ruuat on laitettu tarjolle karuselliin keskelle pöytää niin, ettei suutaan avaamatta edes saa mitään syödäkseen: "Sopiiko, että pyöräytän nuo kotilot kohdalleni?" "Odota hetki, että ehdin kaataa mehua itselleni."

Olisi pitänyt odottaa, kunnes kaverit heräävät.

Puolen tunnin kuluttua, kun Vairea, Jahir ja Nielek saapuvat aamiaiselle, Keala istuu virtuaalilasit päässään ja kääntelee edessään pöydällä olevaa ohjaussauvaa kahden nuoren miehen ohjeiden mukaan.

— En tiennyt Kealan olevan noin innostunut tekniikasta, Nielek naurahtaa.

— Ai hei, tekin tulitte jo, Keala sanoo tutun äänen kuultuaan. — Katsokaa tätä. Katsokaa sähvelin näyttöä.

Ilmeisesti lennokkiin kiinnitetty kamera seuraa kolmea korkean jyrkänteen seinämän suuntaisesti liitelevää isoa lintua. Kun linnut kääntyvät kohti jyrkännettä, Keala kääntelee sähveliin kytkettyä ohjaussauvaa ja lennokki kaartaa lintujen perään.

— Vairea, onpa hyvä, että opetit minut lentämään, Keala sanoo seuraten virtuaalikatseellaan lintuja ja käännellen konetta niiden perään.

Samassa lennokki huojahtaa. Keala kääntää päätään virtuaalilaseineen oikealle taakse ja kuva sähvelin näytöllä kääntyy vastaavasti. Iso lintu yrittää saada otetta koneen perästä.

— Käänny syöksyyn ja sitten oikealle poispäin jyrkänteestä, nuori mies Kealan vieressä opastaa.

— Lintu suojeli pesäänsä.

— Missä tuo tapahtui? Vairea kysyy.

— Parisen kymmentä kilometriä luoteeseen.

— Siellä on elämää?

— Lintuja, jotain kalantapaista linnuille ja siis meressä kaloille jotain syötävää. Maalla ei kasva mitään. Yritämme istuttaa sinne jotain. Rantaan yritämme istuttaa puolikkaan tästä rämeestä.

Heti aamiaisen jälkeen Vairea, Jahir ja Nielek ovat valmiita jatkamaan patikointia rämeen halki. Hetken emmittyään Kealakin päättää luopua enemmästä lennokin lennättelystä ja lähtee mukaan. Kiittää kuitenkin pitkään häntä opastaneita nuoria miehiä. Näyttää aikovan halatakin, mutta jättää lopulta halaamatta.

Puoli tuntia käveltyään he saapuvat Kealan jo ilmalaivasta havaitsemalle rämettä halkovalle 'repeämälle'.

— Yritämme istuttaa rämeestä tämän puoliskon, jolla seisomme, Kealan lennättämän lennokin näyttämän saaren rantaan, Jahir sanoo. — Jos huomenna näyttää siltä, että kannattaa yrittää, irrotamme puoliskot kokonaan toisistaan.

— Mistä löydätte uudelle rämeelle asukkaat?

— Ei kumpikaan puoli ole toista uudempi ja molemmilla puolilla on jo valmiiksi asutusta. Jotkut muuttavat puolelta toiselle, mutta useimmat jäävät omalle puolelleen. Rämeasutuksen idea on lisääntyä jakaantumalla.

— Joudutteko te kaksi eroamaan? Keala kysyy.

— Emme ole koskaan edes asuneet samalla rämeellä, Jahir vastaa.

— Vielä, Nielek lisää. — Purjehdin tänne viime viikolla vallan toiselta rämeeltä, mutta tiedeleirin jälkeen asetumme jonnekin yhdessä.

— Luullakseni, Nielek lisää ja vilkaisee Jahiria ilkikurisesti.

Vairean mielestä Jahir näyttää ensin yllättyneeltä, mutta toivuttuaan nyökkää tyytyväisen huvittuneena.

Sekasorron ja Sinnittelyn ajat

Teollisen kukoistuksen kaudella vallitsi paratiisimainen sopu ja yltäkylläisyys. Jokainen maailman kymmenestä miljardista ihmisestä sai vähin ponnistuksin, mitä kohtuudella saattoi toivoa. Hyvinvoinnista nauttiessa ei tullut mieleen hamuta rikkauksia yli oman tarpeen vaan jakaa, ei tullut mieleen hamuta valtaa vaan sopia yhdessä.

Ilmastonmuutoksen alkaessa uhata yltäkylläisiä oloja ihmiset hätääntyivät ja alkoivat rohmuta itselleen ruokaa ja tavaraa. Yltäkylläisyydessä ihmisiltä oli hämärtynyt käsitys Ubuntun tärkeydestä ja unohtunut, mitä sen ylläpitäminen vaatii. Empatia kuihtui. Kilpailu oman elintason turvaamisesta rapautti ihmisten keskinäistä luottamusta, mikä vaikeutti yhteistoimintaa ja heikensi entisestään selviytymisen mahdollisuuksia.

Sinnittelyn Kaudella Sekasorrosta selvinneet alkoivat ymmärtää Ubuntun arvon, mutta itsekkään kilpailun päästyä vallalle oli vaikea enää heittäytyä luottamaan kanssaihmisten hyvyyteen. Monissa heimoissa itseään hyveellisenä pitävä valtaeliitti yritti edistää yhteisön sisäistä luottamusta karkottamalla ne, jotka heidän mielestään syyllistyivät ahneuteen ja lyhytnäköiseen itsekkyyteen. Osa karkotetuista oli edesvastuuttomia pummeja – niin köyhiä kuin rikkaitakin, mutta monet karkotettiin vain, koska he olivat eri mieltä valtaeliitin kanssa tai jotenkin muuten vaan erilaisia. Vaikeat olot vahvistivat ahdasmielistä fundamentalismia. Elämisen mahdollisuus haluttiin säästää vain tarkalleen samanmielisille kaikin puolin itsen kaltaisille.

Ubuntun korvasi tribalismi. Hyljeksinnän ja karkotuksen pelossa kaikki teeskentelivät olevansa samaa mieltä, matkivat toinen toisiaan ja noudattivat tarkasti heimon perinteitä ja tapoja niin kuin heimopäälliköt määräsivät. Kaikkea vierasta, erilaista ja kaikkea ulkopuolista kuului pitää uhkaavana barbariana. Koska ei voinut tietää, kuka kavereista oikeasti oli heimopäälliköille uskollinen, itsenäisesti ajattelevatkin teeskentelivät varmuuden vuoksi myöntyväistä.

Yksittäinen nälän ja sairauksien heikentämä karkotettu saatettiin hyväksyä takaisin yhteisöön – ihan pohjalle, mikäli hän osoitti nöyrää katumusta, mutta muuten karkotetut pidettiin loitolla 'hyveellisten' yhteisöistä vaikka väkivalloin. Ubuntu alettiin nähdä verkostona 'hyveellisten' linnakkeita, joita paha maailma – 'hyveellisten' yhteisöistä karkotetut ja muut rosvot – piirittivät.

Onnesta, olosuhteista ja asukkaiden kyvyistä riippuen 'hyveellisten' linnakkeet – sanctumit – kehittyivät ihanneyhteisöiksi, heimopäälliköiden johtamiksi harvainvalloiksi, brutaaleiksi barbarioiksi tai vaeltelevat vandaalit tuhosivat ne.

Sanctumeista karkotettujen lisäksi jäljellä olevissa metsissä, savanneilla ja mantereiden rannikkovesillä kierteli vaeltelevan elämäntavan vapaaehtoisesti valinneita heimoja. Osa degeneroitui kierteleviksi kädestä suuhun eläviksi rosvojoukoiksi, osa pärjäsi ja kehittyi oveluudella ja vikkelyydellä.

Vielä aivan viime vuosikymmeninä on havaittu vuosisatoja eristyksissä eläneitä ihmisyhteisöjä. Usein heidän asutuksensa on havainnut joku aikansa kuluksi maisemia kiikaroinut ilmalaivan matkustaja. Eristyksissä eläville heimoille yritetään viestiä, että olemme kiinnostuneita tutustumaan ja saatamme osata jotain, mistä heille voisi olla hyötyä. Sen jälkeen päätös on heidän. Harva eristäytyneistä on halunnut vaihtaa elämäntapaansa, mutta osa on halunnut alkaa pitää yhteyttä. Jotkut ovat hyväksyneet tutkijoita elämään kanssaan. Tutkijat ovat suurella mielenkiinnolla tutustuneet heidän kieleensä, historiaansa ja erityisesti heidän tapaansa elää yhdessä.

Joskus eristäytynyt heimo on löytynyt joltain suunnitelmiemme kannalta niin tärkeältä paikalta, että olemme tunkeutuneet heidän reviirilleen. Konfliktit eivät ole ratkenneet helposti, mutta joskus heimolla on ollut tilaa väistyä, joskus taas monet heimon jäsenistä ovat halunneet liittyä tiivimmin nykymaailmaan. Silti moni kulttuuri on tuhoutunut. Yhä useamman mielestä turhaan. Joku viisikymmentä vuotta sitten välttämättömältä näyttänyt hanke näyttää nykyään vain yhdeltä hankkeelta monien joukossa.

VIIKUNAKEIDAS

He ovat nähneet kuvia ja videoita Viikunakeitaasta: Viikunakeidas ilmasta nähtynä, Viikunakeidas aavikolta, aavikkoa Viikunakeitaalta nähtynä, aurinko nousemassa Viikunakeitaan ylle, Viikunakeidas yövalaistuksessa, hiekkamyrsky Viikunakeitaalla, – –. Silti he kokoontuvat salonkiin katsomaan, millainen Viikunakeidas on omin silmin nähtynä. Miehistö ja muut matkustajat tekevät tilaa ison etuikkunan ääreen:

— Keala, Vairea, Jahir, Nielek. Täältä näette parhaiten. Oletteko ihan varmoja, että haluatte tuonne?

— Yhtä hassun näköisiä kuplia kuin kuvissa, Keala sanoo. — Kuin sammalikkoon olisi puhallettu saippuakuplien ryppäitä.

— Isoja saippuakuplia, Jahir sanoo. — Eivätkö nuo isoimmat ole yli sata metriä korkeita?

— Tuollaisia rakentamaan olemme kenties jopa parempia kuin Teollisen Kukoistuksen Kauden rakentajat, joku miehistöstä sanoo. — Muuhun meillä ei oikein olekaan osaamista.

— Ei meillä ole varaa monenlaisiin rakennustekniikoihin, joten rakennuksemme ovat isoja tai pieniä kupoleita, pyöreitä tai pitkulaisia, toinen miehistön jäsen lisää.

— Aikovatko he kasvattaa satametrisiä puita?

— Ehkä isot kasvihuoneet haihduttavat vettä paremmin. Eikö noiden yksi tarkoitus ole tuottaa haihduttamalla merivedestä makeaa vettä?

— Onko noin? Minä luulin, että suola erotetaan jo matkalla tänne tuossa mereltä tulevassa putkessa.

— Ellei peräti jo meren rannalla haihduttamoissa.

— Luulin, että kupolit jäähdytetään vettä haihduttamalla. Kastellaan maa, sumutetaan vettä ilmaan ja imetään vastaavasti kuumaa höyryä pois kupolin huipulta.

— Eikö tuollaisella jäähdytyksellä kaikki peittyisi suolakuorrutukseen?

— Totta, ehkä kupoleihin imetään ilmaa jonkimmoisen vesiharson läpi niin, että kupoleihin menee vain ilmavirran mukaan haihtunutta suolatonta vesihöyryä.

— Maan alla on viileää. Ehkä siellä on iso onkalo, jonka ilmaan sumutetaan vettä ja sitten ilma imetään kupoleihin.

— Yöllä aavikollakin voi olla viileää. Voisiko yön viileyttä varastoida maan alle tai …

— Olisi jännä suunnitella säätöjärjestelmä, joka järkevimmin pitäisi tuollaiset kupolit viileinä ja samalla tuottaisi makeaa vettä aavikolle.

— Siinä olisi hirveästi laskemista ja koodaamista. Minulta varmaan menisi hermo.

— Onneksi ovat jo sellaisen tehneet, mutta olisi jännä tietää, miten nuo kupolit toimivat.

— Joka tapauksessa on mukavaa, että kupolit ovat korkeita. Minua ahdistaa jo ajatus asumisesta matalassa kasvihuoneessa.

Ilmasta katsottuna pensasto aivan kupolien vieressä näyttää vehreältä sammalelta, mutta kasvusto vähänkin kauempana kupoleista tuo Kealan mieleen kotilaakson vuorten ylärinteiden varvikot.

Etäämmällä kupoleista näkyy vain hiekasta pilkistäviä kallioita ja kivikoita. Lähimpien kukkuloiden rinteet vihertävät, mutta kauempana on vain paljaita, karuja kukkuloita. Horisontin takaa kupoleille johtaa kapea kaistale kituliasta kasvustoa – merivesiputki ja sen ympärille kasvatettua pensaikkoa. Suoraan ilmalaivan alapuolella erottuu kuolleen metsän jäänteitä ja rakennusten raunioita.

— Vähän ahdistavaa, Keala sanoo. — Valtavalla aavikolla pieniä saarekkeita hentoa vihreää kasvillisuutta hauraiden kupolien suojissa. Vapaan taivaan alle kasvihuoneiden ympärille on saatu kasvamaan vain ruskean vihreää maata myötäilevää kitukasvustoa ja kaikki on tuon mereltä tulevan kasteluputken varassa.

— Aavikon kasvusto näyttää kitukasvuiselta vaikkei sillä olisi mitään hätää, Nielek arvelee. — Minut Viikunakeidas saa uskomaan, että sisukkaasti puurtamalla kykenemme pitämään luonnon hengissä ja elvyttämään sen ennalleen. Onhan tuonne aavikolle saatu juurtumaan puitakin. Puut pakottavat aavikon peräytymään.

— Sillä onkin tilaa peräytyä. Ympärillä on kivi- ja hiekkaerämaata silmänkantamattomiin. Ei tuota kaikkea voi peittää noilla kupoleilla.

— Viikunakeitaan kupolit ovat kasvihuonetekniikan ja kasvinjalostuksen koelaboratorioita ja taimitarhoja, Jahir alkaa selittää. — Lisäksi kasvihuoneita tarvitaan joidenkin elintarvikkeiden tuottamiseen, mutta monenlaista syötävää voidaan kasvattaa kupolien ulkopuolellakin.

— Näin kuumassa ei tosin kovin vauhdikkaasti.

— Pensaikko ja metsät jäähdyttävät, kunhan ne kasvavat ja alkavat haiduttaa kunnolla vettä.

— Eikä koko aavikkoa tarvitse vehreyttää keinotekoisesti. Jo muutaman tuhannen neliökilometrin läiskä kasvustoa oikeissa paikoissa saattaa muuttaa paikallisilmastoa niin, että luonnolliset sateet ja kasvillisuus sateiden myötä palaavat jopa sadantuhannen neliökilometrin alueelle.

— Montako neliökilometriä Viikunakeidas kattaa?

— Niin no, tämä ei vielä riitä moisen ketjureaktion käynnistämiseen, mutta tätä laajennetaan koko ajan ja muualle rakennetaan koko ajan lisää samanlaisia. Meillä on aikaa ja aurinkovoimaa pumpata aavikolle vettä ja erottaa siitä suola ja muut mineraalit kunnes alkaa tapahtua. Ja vaikka sateiden ja vihertymisen ketjureaktio ei käynnistyisikään aivan lähiaikoina, tämäkin keidas voi parin vuosikymmenen kuluttua tarjota mukavat elinolot kymmenille tuhansille ihmisille.

— Kymmenille tuhansille?

— Monelle tuhannelle ainakin. Siis tosi monille. Jos arvioi, että hehtaari voi elättää N ihmistä, niin …

— Anna olla. Kysytään joltain.

Diomedea ankkuroidaan lähes kilometrin päähän Viikunakeitaan kupoleista.

— Pelkäävätkö he, että Diomedea liiskaa heidän kupolinsa? Jahir pohtii, kun he raahaavat matkatavaroitaan Diomedean käytävillä kohti maahanlaskugondolia. — Toivottavasti emme joudu raahaamaan näitä aavikon poikki?

— Onpa kuumaa ja pölyistä, Keala sanoo astuessaan ulos hiekalle lasketusta gondolista.

Uzome on heitä vastassa ja kättelee jokaisen:

— Nielek, Jahir, Vairea, Keala, tervetuloa. Teistä täällä ulkona saattaa tuntua kuumalta ja pölyiseltä. Minusta ainakin tuntuu. Onneksi tähän aikaan vuodesta tuulee pikkuisen. Tuuli kuivaa hikeä ja vilvoittaa. Tuuli tuntuu mukavalta, vaikka nostaakin hienoa pölyä liikkeelle.

— Vilvoittaa? Lämmintä on kuitenkin yli neljäkymmentä astetta.

Uzome osoittaa alhaalla odottavaa traktoria peräkärryineen:

— Minulle ei ole teille suojavarusteita. Kavutkaa kyytiin ja kiiruhdetaan sisään.

He nousevat matka-arkkuineen peräkärryn penkeille. Uzome auttaa heitä virittämään kangaskatoksen suojaksi auringolta. Kaikki on hienon pölyn peitossa.

— Hampaat narskuvat.

— Huuhdo hiekka alas vedellä.

— Otitko sinä kilometrin matkalle vettä?

— Siltä varalta, että olisimme joutuneet itse kärräämään matkatavarat. Varaudun aina kaikkeen.

Viikunakeitaan keskus on toisiinsa limittyvien kupolien ryväs, joista isoimmat ovat sata metriä korkeita. Kukin kupoli limittyy neljästä kuuteen viereiseen kupoliin. Jotkut kupolit ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhtenäisen tilan, jonka osia erottavat toisistaan korkeat holvikaaret. Toiset kupolit taas ovat melkein erossa toisistaan ja niitä yhdistää matala puolikaaren muotoinen liukuovellinen aukko. Joskus kupolista toiseen vie lyhyt tunneli.

Uzome ajaa ilmalukon läpi sisään yhteen ryppään ulkokehän kupoleista ja pysäyttää traktorin niin, että he voivat laskea suojakankaan peräkärryn yltä. Ilma kupolissa on pölytöntä ja ulkoilmaa selvästi viileämpää, mutta kosteaa.

— Lämpimän kosteaa kuin lehmän henkäys, sanoo Vairea.

Kapea tie kiemurtelee monen kokoisia puita ja pensaita kasvavan viidakon halki. Pienillä aukeilla ja harvemman puuston ja pensaston kohdalla on lehtivartisia kasveja.

Uzome kääntyy huutamaan heille:

— Tämä on tyypillistä ruokaviidakkoa eli keitaiden vastine pohjoisempien ja eteläisempien leveysasteiden ruokametsille. Hedelmiä on muistaakseni ainakin viittä eri lajia, lisäksi kasvatamme monenlaisia pähkinöitä, papuja, juureksia, salaattia, – –.

— Jos nyt katsotte eteen ylös, näette sadonkorjuurobotteja varten asennetut kiskot. Ja tuolla! Etuvasemmalla on juuri yksi poimimassa hedelmiä. Osa sadosta korjataan käsin, mutta tuntuu mukavan yltäkylläiseltä, kun meillä on mahdollisuus kehitellä rutiinitöitä helpottavia laitteita. Vaikka ei sadonkorjuu tällaisessa viidakossa edes ole kovin tylsää rutiinityötä. Ennemminkin hauskaa ja monipuolista liikuntaa.

Kapea tie vie kupolin halki puolikaaren muotoisen oviaukon kautta seuraavaan – äskeistä isompaan ja ilmaltaan kuivempaan – kupoliin ja varjoisan viidakon läpi pienelle aukiolle. Niittymäisen kasvillisuuden peittämällä aukiolla on soikea hiekkarantainen lampi, jonka vasemmalla rannalla kasvaa kaksi isoa lehtevää puuta ja oikealla ryhmä pienempiä puita. Lammen takana erottuu kupolin läpinäkyvä seinä tukirakenteineen. Seinän vieressä kasvaa harvakseltaan matalaa pensaikkoa sekä kupolin sisä- että ulkopuolella.

Aukiolla ja metsän reunuspuiden suojissa on muutamia vyötärönkorkuisen kaislaseinämän rajaamia katoksia. Uzome pysäyttää traktorin yhden lähellä lampea pystytetyn katoksen eteen sen vieressä kasvavan ison pyöreälatvuksisen puun varjoon:

— Voitte majoittua tänne. Katos suojaa auringolta ja puusta varisevilta roskilta. Seinämä auttaa torikammoisia nukkumaan ja huolimattomia pitämään tavaransa kasassa. Nostetaan tavaranne sisään. Sitten voimme käydä uimassa ja mennä kanttiiniin syömään.

Yhteiskieli

Teollisen kukoistuksen kaudella maailmassa puhuttiin satoja eri kieliä; montaa eri kiinan kieltä, espanjaa, arabiaa, englantia, – – Monet kielistä olivat satoja, jotkut jopa tuhansia vuosia vanhoja.

Sekasorron Kaudella kielet sekoittuivat, kun ihmiset vaelsivat maapallon jäljellä oleville elinkelpoisille alueille ja äidinkieliä ylläpitävät instituutiot kuten media, koulut ja virallinen hallinto rapautuivat. Kielet taantuivat, kun useimpien piti enimmän aikaa tulla toimeen muilla kuin äidinkielellään. Kun joutui opettelemaan monia vieraita kieliä, ei niiden kaikkiin koukeroihin jaksanut perehtyä. Riitti, että tuli joten kuten ymmärretyksi. Tosin joidenkin mielestä kielet eivät taantuneet vaan virtaviivaistuivat, kun turha konstailu karsiutui.

Elpymisen kaudella joukko idealistisia haaveilijoita päätti, että Ubuntun mukaisten ajatusten ilmaisemiseen tarvitaan uusi, rakenteeltaan elegantti Ubuntun kieli, jonka sanoilla ja sanonnoilla ei olisi vanhojen kielten historiallista painolastia. Aluksi uuden yhteiskielen kehittely ja sillä kirjoittaminen oli pienen piirin ilottelua, mutta mielteistön kehittyessä yhä useampi innostui leikkimään uudella helposti opittavalla kielellä, joka kaiken lisäksi oli kauniin tehokas. Kielioppia täsmennettiin, mielteistöön koottiin yhteisvoimin sanakirjaa ja kielestä tehtiin mielteistöön oppikursseja.

Uudissanoista keskusteltiin vilkkaasti. Vanhoista kielistä poimittiin sanoja, jotka oli helppo sovittaa uuteen kieleen. Monet vanhojen kielten sanat olivat monitulkintaisia ja herättivät eri ihmisissä hyvin erilaisia mielleyhtymiä. Tällaiset sanat korvattiin uudissanoilla.

Niin moni hyvä kirjoittaja viehättyi uuteen kieleen, että jokaisen, joka halusi lukea suosituimpia kirjoja ja seurata näytelmiä joista eniten puhuttiin, piti osata uutta kieltä.

Monilla alueilla kieliolot olivat niin sekavat, että uusi yhteiskieli otettiin mielellään yleiseen käyttöön. Tevarun kaltaisissa turvassa säilyneissä sanctumeissa oma kieli on säilynyt niin hyvin, että siitä ei ole vieläkään luovuttu, vaan yhteiskieltä käytetään pääasiassa ulkopuolisten kanssa kommunikointiin. Ja mielteistön kanssa kommunikointiin.

Mielteistö kykenee jossain määrin kääntämään muita kieliä yhteiskielelle, mutta mielteistön oma kieli on yhteiskieli. Mielteistön toimivuus perustuu siihen, että käytetään mahdollisimman oikeita ja oikean sävyisiä sanoja ja oikeita lauserakenteita asioiden ilmaisemiseen. Mielteistö kiinnittää huomiota yleisestä käytännöstä poikkeavaan sanojen käyttöön. Erään taidesuunnan mielestä tämä rajoittaa liiaksi sanoilla ja kielen rakenteilla leikittelyä. On sovittu, että heidän taidettaan ei syötetä mielteistöön, ettei se suotta hämmenny ja ala tinkiä kielen selkeydestä.

LOOANE

Trooppisen kasvuston peittämä rinne laskee jyrkästi mereen. Tulvavedet ja maanvyörymät ovat kaivaneet rinteeseen syviä rotkomaisia uurteita. Seitsemän nuoren seurue vaeltaa rotkojen reunoja myötäilevää polkua.

Looane on jättäytynyt muista jälkeen kallionulkonemalle polun mutkaan. Kun muut ovat ehtineet kiertää kapean rotkomaisen uurteen toiselle puolen – seuraavalle ulkonemalle, Looane huutaa:

— Odottakaa siinä. Otan teistä kuvan. Haluan taustalle jyrkkää ylös nousevaa rinnettä ja etualalle meidän välistä rotkoa niin, että näkyy, millaisella jyrkänteellä olette. Hyvä tuli. Ei! Odottakaa! Pakko ottaa vielä toinen. Tuolta isolta kiveltä saan ehkä rantatyrskyt rotkon pohjalta mahtumaan kuvaan.

— Älä kiipeä sinne! Putoat!

— Ota se kuva äkkiä! Haluan eteenpäin. Tällä ulkonemalla tuulee ja on ahdasta. Pelkään, että tuuli puhaltaa meidät alas mereen.

Polku johtaa loivempaan kohtaan rinnettä, jossa kasvaa aluksi korkeaa pensaikkoa ja yksittäisiä puita, jotka pidemmällä tihentyvät varjoisaksi pikku metsiköksi.

— Ihanan viileää.

— Ja turvallisen loivaa.

— Puut ovat kuin satumetsässä.

— Pidetäänkö tauko?

— Pidetään. Tässä on hyvä istua.

— Ja makoilla.

— Eikö mahani ole liian hikinen päänaluseksi?

— Ei hikisempi kuin tukkani. Toivottavasti en paina liikaa.

— Et paina. Onhan niskasi mukavasti?

— Hyvä kun tapasin teidät, Looane sanoo. — Olisin lähtenyt liikkeelle jo eilen, mutten löytänyt patikointiseuraa. Viimeistään huomenna minun olisi pitänyt lähteä vaikka yksin.

— Minä olen joskus ollut yksin kolmekin päivää.

— Minulle tulee yksinäisyydessä kummallinen olo. Kuin ajatus pysähtyisi.

— Totta. Kuin muistissa olisi aukkoja ja ajatusten ketjut katkeilisivat. On vaikea ryhtyä tekemään mitään. Jos johonkin ryhtyy, se jää kesken. Yksinään ei mikään tunnu tekemisen arvoiselta.

— Mielikuvituskin tyhjenee. Päässä kiertää vain muutama typerä ajatus yksitoikkoista kehää.

— Tylsä ahdistava ajatus hakee turhaan piristävää kaveria.

— Tällainen maisema ehkä saisi ajatukseni lennähtämään mukavalle seikkailulle, vaikka olisin yksin. Lintujen laulu, viidakkoinen rinne, puiden oksia heiluttelevat tuulen puuskat, oksien lomitse siintävä meri ja naapurisaari tulivuorineen virkistävät mielikuvitusta.

Seuraavan kallionulkoneman kohdalla polku kapenee kallioon pultatuksi lankuksi. Vasemmalla on suora pudotus rantatyrskyihin ja oikealla nousee pystysuora kallioseinä.

— Tuosta en uskalla mennä. Pienikin tuulenpuuska voi horjauttaa minut alas. Kuunnelkaa, kuinka tuuli humisee.

— Ja ahnas meri kuolaa tuolla alhaalla vaahto suupielissä.

— Lankkuhan on melkein puoli metriä leveä ja seinämässä on tukevia kahvoja, joista voi pitää kiinni. Vai haluatko, että pidän kädestäsi kiinni?

— Eihän ole läheskään puolta metriä, mutta ehkä uskallan, jos pidät kunnolla kiinni … Ei sentään. Kahvat tuntuvat vakaammilta kuin kätesi.

Kielekkeen kierrettyään heidän edessään on jyrkkä lasku isolle niitylle, jonka reunat viettävät jyrkästi.

— Kuin jättiläisen valtaistuin. Me kirppuina kiipeämässä alas selkänojaa.

— Miten tuollainen on voinut muodostua?

— Siellä on ihmisiä, telttoja ja muutama parakki. Joku leiri.

— Mitä nuo rakennelmat ovat?

— Katapultteja.

— Mitä?

— Katapultteja. Niitä käytetään mekaniikan opetuksessa. Osallistuin viime kesänä mekaniikan oppimisleirille. Vastapaino heilauttaa liikkeelle pitkän heittovarren, joka linkoaa lentoon sen päässä olevaan koukkuun köydellä kiinnitetyn ison kiven.

— Miksi? Miten? En ymmärrä.

— Sitä on vaikea selittää, mutta helppo ymmärtää, kun sen näkee.

— Kuunnelkaa. Sireeni. Mahtaa kuulostaa hirveältä tuolla alhaalla.

— He menevät tuohon katokseen. Aikovat ehkä laukaista katapultit.

— Entä me?

— Kai me voidaan katsella täältä, tapahtuuko jotain.

— Luulen, että he ainakin yrittävät osua vallan muualle kuin tänne. Niityn keskelle valkoisilla kivillä merkitty suorakaide näyttää maalialueelta.

— Maalialueelta? Looane kysäisee.

— Yrittävät osua maalialueelle kivillä, joita katapultit heittävät.

— Aha. Ei ole tuttua touhua.

— Vasemmanpuoleinen katapultti laukaistiin. Näettekö? He ovat laittaneet kiveen valkoisesta kankaasta pitkän pyrstön.

— Kivi lensi pienen matkan matalassa kaaressa ja tupsahti sitten niittyyn.

— Keskimmäinen katapultti. Kuulitteko suhahduksen?

— Kuulin. Kivi lentää komeassa kaaressa. Tosi pitkälle.

— Liian pitkälle ja sivuun maalista.

— Viimeinen katapultti.

— Kivi lähti melkein suoraan ylös.

— Hehän saavat kiven päähänsä.

— Katos on tällaisia tapauksia varten.

— Nouseepa se korkealle. Vieläkö joku näkee sen?

— Se kääntyi juuri putoamaan alaspäin.

— Ei putoa kenenkään päälle.

— Sinne tömähti. Lensi loppujen lopuksi yllättävän pitkälle oikeaan suuntaan. Olisiko kolmasosa matkasta?

— Looane, eikö sinun olisi tiedeleiriäsi varten hyvä nähdä, mitä tuollaisella leirillä tehdään? Ehdimme kylään ennen pimeää, vaikka pysähtyisimme tuonne pariksi tunniksi.

Kun Looane kavereineen lähestyy katapultteja, muutama nuori katapulttileiriläinen hyppelehtii hihkuen heitä vastaan, tarttuu kädestä ja ohjaa katokseen:

— Mistä ilmestyitte? Tulkaa.

— Meille tuli vieraita, Looanen saattaja hihkaisee leirin hälinän yli ja saman tien Looane kavereineen juoksutetaan kuka minnekin: Katsomaan katapultteja, pyöräyttämään leiriläisten tekemää veivattavaa sireeniä, – – .

Leiriläiset parveilevat vieraiden ympärillä. Vain muutama on niin uppoutunut puuhiinsa, että tyytyy vain ohimennen huikkaamaan 'hei'.

Looane viedään peremmälle katokseen, jossa on isolla näytöllä kuva ikivanhan näköisestä laitteesta.

— Se on Trebuchet-katapultti vajaan kahden tuhannen vuoden takaa, hänelle selitetään. — Hieno keksintö aikoinaan.

— Tällä näytöllä taas on kuvia äskeisistä laukaisuista. Otimme paljon kuvia ja laitoimme ne päällekkäin. Tässä näkyy kiven paikka sekunnin kymmenesosan välein. Siitä näkee kiven lentoradan ja saa käsityksen nopeuden muutoksista.

Leirin ohjaaja ehdottaa, että syötäisiin lounas vähän tavallista aiemmin, koska vieraat näyttävät nälkäisiltä.

— Me teemme tähän tilaa, pari leiriläistä ilmoittaa ja alkaa saman tien nostella katapultin osia ja työkaluja sivuun katoksen keskilattialta.

— Hei, meillä on katapultin laukaisimen korjaaminen kesken. Viritetään mieluummin suojapeite ulos katapulttien varaan ja syödään sen varjossa.

— Käy sekin.

— Mitä syömme?

— Jotain kevyttä.

— Jotain raskasta. Minulla on hirveä nälkä.

— Kunhan valmistuu vartissa.

— Voimme auttaa pöydän … nurmikon kattamisessa, Looane tarjoutuu.

Kun tasaisen pulinan säestämää hyörinää on kestänyt puolisen tuntia, lounas on katettu ja kaikki istuvat mukavasti kaislamatoilla suojapeitteen varjossa.

— Onpa hyvää, Looane ihastelee. — Kannoitteko ruoat rannikolta tänne ylös?

— Yllättäen huomasimme, että viereisessä laaksossa on viljelyksiä, nuori leiriläinen kertoo. Olemme syöneet melkein pelkästään viljelysten antimia. Olemme keksineet jänniä ruokia.

— Päätimme tutustua fysiikan lisäksi viljelysten hoitoon. Minusta se on jopa jännempää kuin fysiikka.

— Tarkistimme mielteistöstä, mitä voisimme tehdä viljelysten hyväksi leirimme aikana: Nyt on sadonkorjuun aika. Säilömme ja pakkaamme markkinoille vietäväksi.

— Ilman meitä lähimmästä rannikon kylästä olisi muutama sadonkorjaaja joutunut kiipeämään tänne.

Lounaan jälkeen Looane kavereineen tiskaa ja siivoaa oppilaiden valmistautuessa seuraavaan katapulttien laukaisuun. Puolen tunnin pulinan jälkeen seinätaululle on tiivistynyt neljä erilaista näkemystä siitä, miten säätää katapultteja. Kunkin vaihtoehdon alla on kaksi luetteloa: tämä vaihtoehto tuntuu järkevältä, koska – – mutta epäilyttää, koska – –

— ”Tuntuu järkevältä …”, ”Epäilyttää …” Miksi luotatte tuntemuksiinne, ettekä laske äsken otettujen kuvien perusteella, mikä on järkevää? ohjaaja kysyy. — Summamutikassa kokeilemalla teiltä menee monta päivää osua maaliin.

— Laskimme muutaman jutun, mutta on hirveän vaikea laskea kaikkea tarvittavaa. Miten esimerkiksi laskea, missä asennossa lingon koukku päästää kiven lentoon? Muutamalla järkevällä koelaukaisulla saamme haarukoitua kaiken kohdalleen. Emme kokeile summamutikassa, vaan iteroimme matemaattisen systemaattisesti.

— Nooh, voi sen niinkin tehdä, ohjaaja sanoo oppilaille ja kääntyy puhumaan Looanelle ja tämän kavereille:

— Heidän mielestään oli järkevämpi rakentaa kolme erilaista katapulttia kuin yrittää laskea miten tehdä yksi hyvä.

— Fysiikan laskut ovat vaikeita ymmärtää ja vielä vaikeampi on tietää, mitä pitää laskea, Looane sanoo.

— Eikä fysiikkaa ole helppo opettaa, ohjaaja sanoo.

— Olen menossa heimojen yhteiselle tiedeleirille ohjaajaksi. Kaverit arvelivat, että saattaisin oppia täällä jotain hyödyllistä oppimisesta, Looane sanoo.

— Kerron mielelläni, miten yritän auttaa heitä oppimaan, ohjaaja sanoo ja heilauttaa kättään leiriläisten suuntaan, mutta minäkin vasta harjoittelen oppimisen ohjaamista – haeskelen parempia tapoja auttaa oppimaan.

— Näytät vanhalta, yksi Looanen patikointikavereista sanoo. — Tarkoitan kokeneelta.

— Miksen tosiaankaan tunne itseäni valmiiksi? Olenhan minä ohjannut oppijoita jo monta vuotta. Ehkä siksi, että olen luonteeltani ”nuori kokeilija ja keksijä”. Tuttu ja turvallinen ei tunnu kyllin hyvältä eikä jännittävältä. Mieluummin kompuroin uutta kokeillessa kuin toistan sujuvasti vanhaa.

Ohjaajan vetäessä henkeä, Looane pyytää häntä kertomaan fysiikan opettamisesta.

— Voimme syöttää fysiikan lainalaisuuksia kuvaavat yhtälöt tietokoneelle ja simuloida luonnonilmiöitä, mutta koska aivoistamme ei ole laskukoneeksi, yhtälöistä ei ole apua, kun yritämme arkielämässä hahmottaa fysiikan ilmiöitä. Emme näe maailmaa yhtälöinä vaan ratkomme arkielämän fysiikan ongelmia intuitiomme kehittämillä ”naiivin fysiikan” säännöillä. Opimme naiviin fysiikan lakeja pienestä pitäen maitolaseja kaatamalla, ohjaa sanoo ja elehtii kuin kaataisi maitolasin. Vastaavasti elehtien hän kertoo, miten opimme naiviin fysiikan sääntöjä kiviä heitellessämme, palloa potkiessamme, kaarnalaivoja uittaessamme – – .

— Antiikinaikaisen – siis tuhansia vuosia vanhan – naiivin fysiikan mukaan kaikki, mitä ei työnnetä tai vedetä, pysähtyy lopulta, ohjaaja selittää tönäisten liikkeelle näkymättömän kuorman. — Pätee normaaliarjessa rekeen, kärryihin ja veneeseenkin, muttei esimerkiksi taivaankappaleisiin, ohjaaja sanoo, puristaa kätensä nyrkkiin auringoksi ja pyörittää planeetankaltaista etusormenpäätä sen ympäri. — Voiman käsite ja Newtonin lait ovat yleispätevämpää ja tarkempaa, mutta vähemmän intuitiivista fysiikkaa.

— Yritän saada oppilaat näkemään ympäristössään voima- ja nopeusvektoreita, liike- ja potentiaalienergiaa, liikemääriä, – –. Kun näiden käsitteiden merkitys on kirkastunut, tietää, mitä kannattaa laskea ja milloin on paras ’iteroida’. Kun teorian on kunnolla sisäistänyt, intuitiivinen päättelymmekin antaa todenmukaisempia tuloksia. "Naiivi fysiikkamme" kehittyy vähemmän naiiviksi, lähemmäksi Newtonin lakeja.

— Päivällisen jälkeen minulla on tapana pyytää leiriläisiä selittämään, miten päivä heidän mielestään sujui ja mitä he oppivat. Illan pimeydessä vatsa täynnä he malttavat rauhassa pohdiskella fysiikan ilmiöitä. Kun pikkuisen avitan heidän ajatustenvaihtoaan, he usein löytävät fysiikan lainalaisuuksista sellaisen yhteisen ymmärryksen, ettei minulla välttämättä ole siihen lisättävää.

— Onko olemassa ”naiivia psykologiaa”? Looane kysyy.

— Naiivia psykologiaa? Yksi Looanen patikointikavereista hämmästelee.

— Valmistellessamme leiriämme meidän on ollut vaikea ymmärtää toisianne.

— Tai olette luulleet ymmärtävänne, mutta olette ymmärtäneet väärin, ohjaaja arvaa. — Eri heimoisilla voi olla hyvin erilainen käsitys siitä, millaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat ja mikä on järkevä tapa järjestää yhteiselo. Yhteistyö on aluksi vaikeaa, koska kaikki luottavat enemmän omaan käsitykseensä kuin toisten ihan oudon tuntuisiin ajatuksiin.

— Mutta ihmiset ja ihmisten väliset suhteet ovat niin eri asia kuin kivet ja katapultit, ettei ehkä ole hyvä edes pohdiskella fysiikan maailmaa ja ihmisten maailmaa samana päivänä, Looanen patikointikaveri arvelee.

— Ehkä ihmisten outoja käsityksiä ei edes voi tutkia tieteellisesti, Looane arvelee.

— Voi toki, pitäisi jopa, katapulttileirin ohjaajaa sanoo. — Jokaisen ihmisen ja jokaisen yhteisön olisi syytä silloin tällöin pysähtyä arvioimaan nöyrän tieteellisesti käsityksiään maailman menosta. Ihmisten käsitykset itsestään, kavereistaan, ventovieraista – ihmisyhteisöistä yleensä – ovat niin harhaisia, sisäisesti ristiriitaisia ja ristiriidassa tositapahtumien kanssa, että hirvittää. Jos insinöörien käsitykset luonnontieteistä olisivat yhtä surkeita, yksikään tekninen laite ei toimisi.

— Miten yhteiskunnat muka voivat toimia, jos emme ymmärrä mistään mitään? Looane kysyy.

— Se, että lentokone pysyy taivaalla, todistaa, että insinööreillä on melko hyvä käsitys luonnonlaeista. Tosi hyvä, oikeastaan. Se, että joku poliittinen tai taloudellinen järjestelmä toimii, ei vielä todista mitään taustalla olevasta ideologiasta. Se todistaa vain, että, toisin kuin kone, ihminen on joustava ja kekseliäs ja pärjää ihan hullussakin systeemissä.

Ohjaaja vilkuilee kuin paimenkoira katapulttien ympärillä hyöriviä oppilaitaan ja jatkaa:

— Sahalla vasaroinnista ei tule mitään, mutta ihmisen voi pakottaa vaikka kuormamuuliksi kaivokseen. Monenlaiset epäinhimillisetkin yhteiskunnat ovat toimineet jotenkuten, koska valtava elämisenhalu saa ihmisen sopeutumaan ja venymään. Fysikaalinen maailma ei jousta – koneella tai kivellä ei ole elämänhalua, joten luonnontieteilijät ovat oppineet poliitikkoja nöyremmiksi totuuden etsijöiksi.

— Mutta luonnontieteellinen totuus ei auta ihmisten kanssa toimiessa.

— Ei tietenkään, mutta parhaassa tapauksessa luonnontieteilijät tutkivat työnsä ohella myös oman porukkansa toimintaa. Ainakin meillä Tevarulla luonnontieteilijät harrastavat myös ihmistieteitä osatakseen tarkkailla ja kehittää oman porukkansa toimintaa. Leirillännekin teidän olisi hyvä pohtia, miten tulette parhaiten juttuun keskenänne. Kaikkien kannattaa tutustua ihmistieteisiin.

Ohjaaja vilkaisee taas katapulttien suuntaan:

— Nyt minun täytyy mennä vahtimaan, ettei kukaan linkoudu taivaalle. Voisiko joku teistä mennä jututtamaan noita kolmea?

Looane menee katoksen perälle jääneiden pojan ja kahden tytön luo. He katselevat tietokoneen näytöllä olevaa piirrosta rinkelistä, jonka sisälle ja ympärille on piirretty erivärisiä ja -suuntaisia nuolia. Piirroksen alla on ryhmä osittaisdifferentiaaliyhtälöitä.

— Tällaista et ole ennen nähnyt, he sanovat Looanelle ja käynnistävät videon.

Isosta kartiosta pöllähtää lähes parimetrinen savurengas ja lähtee etenemään kohti kymmenen metrin päässä korkealla jakkaralla jännittyneenä seisovaa tyttöä. Tyttö sulkee silmänsä, kun savurengas tulee kohdalle. Se heilauttaa tytön hiuksia ja mekon helmaa ja jatkaa matkaansa hitaasti hiipuen.

— Haluaisimme rakentaa tuollaisen laitteen savurenkaiden puhalteluun. Savurenkaan aikaansaaminen olisi hienompaa kuin kiven heittäminen lingolla, mutta täällä on aineksia vain katapultteihin. Banaaninlehdistä kääräisty kartio ei takuulla kestäisi savurenkaan pöläyttämistä, poika valittaa.

— Noiden yhtälöiden perusteella voisimme kuitenkin edes simuloida savurengasta, vanhempi tyttö sanoo. — Voisimme opetella tekemään simulointiohjelmia, jos joku osaisi opastaa alkuun.

— Entä sitten? Saisimme hirveällä vaivalla simuloimalla näkyviin sen, minkä jo näimme videolla, poika sanoo.

— Simuloidessa voisimme pikkuisen muutella luonnonlakeja ja katsoa mitä tapahtuu, vanhempi tytöistä sanoo. — Jos esimerkiksi olisi sinistä ja keltaista savua ja ne vetäisivät toisiaan puoleensa pitkillä etäisyyksillä, mutta hylkisivät toisiaan lähelle joutuessaan ja sitten puhaltaisimme niistä renkaita taivaalle … tarkoitan simuloisimme renkaiden puhaltamista taivaalle …

— Haluaisin edes ymmärtää, mikä pitää renkaan kasassa, nuorempi tytöistä sanoo ja viittaa savurenkaan kaaviokuvan vieressä oleviin yhtälöihin.

— Senkin oppisi simulointimallia tehtäessä.

— Eikö noiden renkaiden ymmärtäminen vaadi ihan eri fysiikkaa ja matematiikkaa kuin mitä tällä kurssilla opetellaan? Looane kysyy.

— No vaatii! On ihan älytöntä rakentaa ja viritellä hirveällä työllä ja vaivalla katapultteja parin yksinkertaisen fysiikan yhtälön oppimiseksi. Tuolla vauhdilla ei ikinä päästä kiinni mihinkään mielenkiintoiseen.

— Ohjaajanne perusteli minulle äsken tätä katapulttileiriä, Looane alkaa kertoa. — Hän sanoi, että on helppo muistaa yhtälö F = m·a, mutta voiman käsitteen sisäistäminen vaatii paljon kokeilemista. Hän väitti, että vasta kun sielunsa silmillä näkee maailman voimavektorit, energiat ja momentit, alkaa ymmärtää, miten maailma toimii. Voiman käsitteen keksiminen oli suuri oivallus, jota ilman nykytekniikka ei olisi mahdollista. Se on tärkeä ymmärtää kunnolla.

— Tämän leirin jälkeen, kun joku puhuu voimista, näen sieluni silmillä maalin ohi lentävän kivenmurikan, nuorempi tytöistä sanoo. — Typerä valkea häntä perässä liehuen.

— Eikö tällaisella leirillä opi muutakin kuin mekaniikkaa: Uusien asioiden tekemistä porukalla, yhdessä innovointia, tutustutte erilaisten tyyppien ajatuksiin ja muuta sellaista, Looane johdattelee.

— Ei me mitään opita noiden tyyppien ajatuksista. Ei ne puhu muusta kuin noista katapulteista, tytöistä nuorempi sanoo.

— Eikä niiden kanssa voi tehdä yhdessä mitään mielenkiintoista, koska ne ährää koko ajan noiden katapulttien kanssa, vanhempi tytöistä sanoo. Eilen illalla yks tyyppi käänty hinkkaamaan jotain katapultin osaa, kun yritin lähestyä.

— Syynä kääntymiseen pois sinusta saattoi olla muukin kuin rakkaus katapultiin, poika sanoo. Tyttö naurahtaa ja tönäisee poikaa.

— Yhdessä innovointia! huudahtaa nuorempi tytöistä. — Pöh! Katapultti oli innovaatio jotain pari tuhatta vuotta sitten.

Päivällisen ja ruokalevon jälkeen ohjaaja katsahtaa merkitsevästi Looaaneen ja aloittaa iltapalaverin:

— No niin, nyt voimme rauhoittua istumaan tai makoilemaan ja keskustella siitä, mitä tänään opimme.

— Minä en pysy enää hereillä.

— Nyt on tarpeeksi pimeää ampua palavia tervapalloja.

— Siellä sataa.

— Tervapallo palaa sateessakin.

— Sateessa minäkin pysyisin hereillä.

— Kokeillaan tervapallojen linkoamista huomenillalla, ohjaaja sanoo. — Voisitteko kertoa vieraillemme, mitä olette oppineet tällä leirillä tähän mennessä.

— En tiennyt mekaniikasta mitään tänne tullessani. Nyt osaan laskea noiden möykkyjen lentoradoista kaikenlaista.

— Luulen ymmärtäväni, mitä ovat voima, liikemäärä ja liike- ja potentiaalienergia.

— Minua alkoi kiinnostaa, kuinka suuria voimia katapultin rakenteet joutuvat kestämään, mutta niitä emme taida ehtiä laskeskella emmekä mittailla.

— Minä olen oppinut, miten selittää fysiikan ilmiöitä toisille.

— Mutta minä en ymmärrä selityksiäsi.

— Minulla oli tänne tullessa ihan väärä käsitys katapultin toiminnasta.

— Entä sitten? Missä aiot soveltaa uutta ymmärrystäsi katapulttien toiminnasta?

— Minusta tuntuu, että sain yleishyödyllisen luonnontieteellisen oivalluksen, mutten osaa selittää sitä.

— Innostuin juuri ennen tänne lähtöä virtausilmiöistä niin, etten osaa keskittyä katapultteihin. Tuntuu, että olen väärällä leirillä.

— Minä olisin halunnut rakennella leijoja ja opiskella aerodynamiikkaa.

— Niin minäkin, leijoja ja tuuliroottoreita. Harmi ettei täällä ollut materiaalia kuin katapultteihin.

— Materiaalia. Puolivalmiita osia ennemminkin. Emme olen rakentaneet mitään alusta saakka. Koonneet rakennussarjasta.

— Rakennussarja! Ei sentään. Olisitko halunnut aloittaa kaatamalla puita katapultin osiksi? Punoa köydet?

— Minusta on hauska ammuskella katapultilla. Tulee himo yrittää osua maaliin.

— Aika yllättävää, että sinusta löytyy tuollaiset saalistajan himot.

— Olenko ainoa?

Ennen kuin kukaan ehtii vastata, opettaja taputtaa käsiään ja kysyy:

— Miten selittäisitte oppimiamme mekaniikan lakeja jollekin, joka ei niitä tunne? Vaikkapa pikkuveljelle, -siskolle tai kaverille. Looanea voisi kiinnostaa.

Looane nyökkäilee. Ohjaaja sanoi päivällä, että sopivasti johdateltuna porukka osaa tyylikkäästi tiivistää oppimansa. Nyt kuullaan, miten onnistuvat.

— Luulen, etten osaisi.

— Minä ainakaan en nyt jaksa. Eikä pikkusisko takuulla jaksaisi kuunnella.

— Minulla on yksi muuten hyvä kaveri, mutta tällaiset jutut ei sitä kiinnosta.

Ohjaaja vilkaisee Looanea, miettii hetken ja sanoo leiriläisille:

— Eiköhän mennä nukkumaan.

Looane oli valmistautunut ottamaan puheeksi päivällä käymänsä savurengaskeskustelun, muttei rohjennutkaan. Tuntui, että keskustelun herättäminen ei olisi riittänyt vaan olisi pitänyt osata esittää joku tärkeä, hedelmälliseen keskusteluun innostava näkökulma. Ei tuntunut sopivalta täräyttää, että joitakin kiinnostavat aivan muut jutut kuin katapultit, että joistakin katapultit on ihan tyhmiä.

Seuraavana aamuna sataa tihuuttaa ja niityllä tuulee lujaa vinosti maalialueen suunnalta.

— Tänään pitää asennoitua nauttimaan viileydestä.

— Tunnen tyypin, jonka kotiseudulla on sateella niin kylmää, että T-paidassa ei tarkene, Looane sanoo. — Siis edes kesällä. Siellä on vuodenajat. Talvella siellä voi olla pakkasta vaikka aurinko paistaa.

Ohjaaja vie leiriläiset olkikasan luo: — Tänään linkoamme piiritetyn kaupungin lehmille heinäsäkkejä piirittäjien pään yli.

— Epäuskottava harjoitustilanne. Jos kykenemme puolustamaan katapulttejamme avomaalla piirittäjän selustassa, kykenisimme myös karkottamaan piirittäjät kaupunkimme ympäriltä.

— Täh? Ollaanko me vihollisia vai ei ja kenen vihollisia?

Ohjaaja vilkaisee Looanea ja naurahtaa: — Linkoamme olkisäkkejä aukiolla olevaan neliöön.

Oppilaat pulisevat vilkkaasti viitisen minuuttia – tuulesta pääasiassa, mutta myös siitä, mitä piiritys tarkoittaa ja yhden leiriläisen näkemästä painajaisunesta.

Porukasta kuuluu "hyvä ajatus", minkä jälkeen yksi oppilaista sitoo huivin kepin päähän näyttämään tuulen suuntaa ja kaksi muuta mittaa tuulen suuntaisen kymmenen metrin matkan niitylle.

Toisten ottaessa aikaa huivin kantaja yrittää juosta myötätuuleen niin, että tuuli ei liehuta huivia.

— Tuntui ihan tyyneltä. Juoksin samaa vauhtia tuulen kanssa.

— Tehdään sama viisi kertaa ja lasketaan aikojen keskiarvo.

— Välillä huivi liehuu, välillä ei.

— Joka kerta tulee ihan eri aika. Ei tuulen nopeutta voi näin mitata.

— Mitä tekisitte tiedolla tuulen nopeudesta?

— Jossain lienee joku laskukaava, mikä kertoo, miten tuuli jarruttaa säkin lentoa ja puhaltaa sitä sivuun.

— Senhän voi katsoa suoraan. Ripustetaan säkki katapultin varren nokkaan ja katsotaan, paljonko tuuli puhaltaa sitä sivuun.

— Melkein metrin.

— Onko se vähän vai paljon?

— Yllättävän paljon!

— Pitäisi osata laskea säkkiä sivuun vääntävä voima. Maan vetovoima pitäisi kertoa jollain sineillä ja kosineilla.

— Entä jos jakaisi metrin ripustusköyden pituudella ja kertoisi sillä säkin painon.

— Millä perusteella?

Pitääkö minun perustelukin keksiä? Tuntuu järkevältä.

— Säkki on aika kevyt työntää takaisin ala-asentoon. Onko meillä jousivaakaa? Sillä voisi mitata voiman, jolla säkin saa pidettyä ala-asennossa. Eikö se ole sama kuin tuulen säkkiin aiheuttama voima?

— On kai, mutta ota huomioon, että ylhäällä tuulee kovempaa.

— Tuuleeko? Miksi?

— Alhaalla tuuli hankautuu maata vasten ja hidastuu.

— Paljonko?

— En tiedä. Mielteistöstä voisi löytyä sopiva kaava.

— Helpompaa on ampua säkki taivaalle muutaman kerran ja katsoa, mitä sille tapahtuu ja sitten inter- tai ekstrapoloida oikea suunta ja kulma katapultille.

— Nämä säkit ovat kevyempiä kuin eiliset kivet.

— Entä sitten?

— Näille pitää antaa isompi alkuvauhti, että ne lentäisivät yhtä kauas kuin kivet. Pitää lisätä kiviä vastapainolaatikkoon.

— Onko noin?

— Eikö katapultti jaksa antaa kevyemmälle lujemman alkuvauhdin muutenkin?

— Ehkä, mutta silti.

— Eiväthän nämä ole kevyempiä. Kokeile. Höttöisempiä vain.

— Eivät ne silti lennä yhtä helposti yhtä kauas kuin kivet.

— Tuuli jarruttaa tuollaista höttöä enemmän kuin kiveä.

Innokkaimmat ovat virittäneet katapultit intuition varaisesti ennen kuin teoreetikkojen pohdinnat ja laskelmat ehtivät valmistua.

Yksi oppilaista veivaa sireeniä niin lujaa kuin kykenee. Kaikki siirtyvät suojakatokseen ja tarkkailevat näytöltä äänen taajuutta ja voimakkuutta.

— Uusi taajuusennätys!

Oppilaat nykivät laukaisunaruista, kunnes katapultti toisensa jälkeen laukeaa. Säkit lähtevät lentämään kohti maalialuetta. Lähimmän katapultin linkoama säkki nousee ylös kovin jyrkästi, mutta kaksi muuta säkkiä lähtevät lentämään lupaavan näköiselle kaarelle. Kaikkien eteneminen kuitenkin hidastuu nopeasti ja korkeimmalle kiivennyt jopa kääntyy takaisin ja tupsahtaa lopulta ampumasuojan katolle.

— Ehkä jo arvasittekin, että meidän pitää perehtyä ilmanvastukseen vähän tarkemmin, ohjaaja sanoo.

— Vielä jos maali liikkuisi, tämä voisi alkaa kiinnostaa, savurenkaista kiinnostunut poika sanoo. — Maali voisi vaihtaa suuntaa ja nopeutta niityn reunassa tai kun ammus osuu sitä riittävän lähelle.

— Silloin teillä ei olisi koko päivää aikaa koelaukauksiin. Pitäisi osua ensimmäisellä kerralla. Joutuisitte tarkemmin laskemaan viritykset, ohjaaja innostuu. — Mistä saisimme tänne liikkuvan maalin?

— Entä ilmanvastus? Perehdytäänkö siihen vai ei?

🌴🌴 🌴 🌴🌴

Parin tunnin mittaiseksi kaavailtu pysähdys fysiikkaleirille venähti lounaasta yön yli seuraavaan lounaaseen ja vielä pidempäänkin he olisivat viihtyneet, mutta Looane alkoi pelätä, ettei ehdi tavata isäänsä, jos viipyy vielä toisen yön.

— Isä saapuu tänään tai huomenna lähikylään enkä tiedä, pitkäänkö hän viipyy. Isä on kierrellyt kohta vuoden terveystietäjien oppimisvaelluksella ympäri Tevarun saaria. Olin mukana pari ensimmäistä kuukautta, mutta sen jälkeen en ole nähnyt isääni.

— Aiotko terveystietäjäksi?

En. Lähdin mukaan, koska oppimisvaelluksilla on aina mukavaa ja pääsin kiertelemään saarille, joilla en ollut ennen käynyt. Oli tietysti mukava olla isän kanssa matkalla.

Tunnin kuluttua katapulttileiriltä lähdöstä Looane kavereineen joutuu rankkasateeseen.

— Mukavan vilvoittavaa.

— Sateessa ei ole hassumpi patikoida Looane sanoo pientä puroa ylittäessään, mutta liukastuu heti seuraavalla askeleella.

— Ei hassumpaa, jos osaa varoa sateen liukastamia astinkiviä. Loukkasitko itsesi?

— Enpä juuri, mutta olen ihan mutainen.

— Ja tukassasi on jotain vihreää rähmää.

— Kenkäsi litisevät hauskasti.

Looane katsahtaa taivaalle: — Alkaa hämärtää. Laskeeko aurinko, paksuneeko pilvi, paheneeko sade? Olemmeko eksyksissä vai madelleet liian hitaasti?

— En näe kuin pari metriä eteeni. Pisarat kopisevat päälakeen.

— Tunnen itseni luonnonvoimia vastaan taistelevaksi sankarilliseksi löytöretkeilijäksi.

Vähitellen rankkasade saa jopa tevarulaisen höpötyksen vaimenemaan. Mukavan viileän sijasta alkaa tuntua kylmältä. Looane kävellä litistelee muiden mukana mitään ajattelematta.

— Anteeksi, pitkäkö matka on kylätalolle? Kulkuetta vetävän seurueen nuorimman ääni kuuluu sateen läpi.

Looane havahtuu. Ajatus lyö silmänräpäyksen tyhjää: Anteeksi? Mitä? Kuka? Keneltä? Miksi?

— Olette jo perillä, vieras matala ääni vastaa.

Looane kääntyy katsomaan ääneen suuntaan. Tumma hahmo viittilöi sateen harmaudessa:

— Parikymmentä metriä etuvasempaan niin pääsette suoraan pesulaan ja saatte kuivaa yllenne. Valitettavasi en ehdi lähteä oppaaksi, mutta jutellaan lisää päivällisellä. Tuolla tupakatoksessa, hahmo sanoo, viittaa oikealle ja häviää sateeseen.

Looane seisoo alasti pesulan pukuhuoneessa märkä vaatemytty sylissään ja katselee ympärilleen. — Pyykit sopinee laittaa tuonne, Looane sanoo ja osoittaa isoa koria puolillaan märkiä ja kuraisia työvaatteita.

— Vaatteet pois ja mereen.

— Minä tyydyn seisomaan hetken sateessa, Looane päättää. — Huutakaa, jos eksytte.

Kuivateltuaan he alkavat penkoa pesulan vaatekaappeja.

— Näettekö mitään minun tyyliini sopivaa? Looane kysyy.

— Eikö tämä ole sinun tyyliäsi?

— Ihana haltia-asu, Looane sanoo ja vetää keltaisen viitan ylleen.

Harsomaisen ohut viitta on paljastavan läpinäkyvä.

— Säädytön. Ei peitä nilkkoja, kaverit sanovat päätään pudistellen ja kulmiaan kurtistaen. — Siis mainio, he nauravat.

— Otan tämän. Enää minua ei palella ja tupakatoksessa voi olla lämpimän kostea tungos.

Looane osoittaa pyykkikoria:

— Pitäisikö meidän työntää nuo pesukoneisiin?

— Päivällisen jälkeen. Minulla on hirveä nälkä.

— Eivät ne ehdi yön aikana homehtua. Katsotaan aamulla, miten tässä kylässä työt jakaantuvat.

Looane kiertelee tupakatoksen väenpaljoudessa. — Anteeksi, etsin isääni. Onko tänne tullut tänään omasta mielestään komeaa kaljupäistä miestä? Looane kyselee — Hänellä saattaa olla harmaata partaa.

— Muutama tunti sitten tänne tuli joukko ahavoituneita kalastajia saaliinsa kanssa. Ovat ehkä keittiössä tuolla perällä.

— Isäni on ennen kaikkea terveystietäjä, mutta pitää purjehtimisesta ja kalastamisesta, Looane sanoo, kiittää neuvosta ja lähtee kohti keittiötä.

— Olisi pitänyt arvata, että olet täällä, Looane sanoo, odottaa, että isä laskee perkausveitsen keittiön pöydälle ja hyppää sitten halaamaan isäänsä.

— Emme malttaneet olla kalastamatta. Tyttäreni Looane – vaellusryhmäämme, isä esittelee viitaten muihin keittiönurkkauksessa puuhaaviin.

— Alkuperäisestä ryhmästä, jonka mukana kuljit, ei ole enää jäljellä kuin minä ja minäkin olen päättänyt jäädä tähän kylään joksikin aikaa. Harmi, ettet sinä ehdi jäädä tänne, Looanen isä harmittelee.

— Muutamaksi päiväksi sentään.

🌴🌴 🌴 🌴🌴

Seuraavana aamuna, kun Looane purkaa isänsä kanssa pesulan pyykkivuorta, viidakosta ilmestyy kyläpihalle pesulakatoksen eteen kuusi lasta kantaen kepeistä ja banaanin lehdistä kyhättyjä paareja. Lapset laskevat paarit maahan ja sanovat väsyneesti ja hädissään:

— Bengli putosi puusta. Korkealta.

Paareilla makaa itkuinen poika paita revenneenä, verinen kuhmu otsassa ja vasen käsi banaaninlehdellä lastoitettuna.

Lapset ovat monta vuotta Looanea nuorempia – enintään kymmenen ikäisiä. Niin pieniä, että Looanesta tuntuu kuin hänen pitäisi osata auttaa ja lohduttaa kuin aikuisen.

Isä huutaa apua, avunhuudon kuulleet jatkavat sitä eteenpäin ja pian paikalla on kaksi muutakin terveystietäjää sekä opinhaluisia kylän lapsia ja aikuisia. Terveystietäjät alkavat tutkia poikaa ja selittävät samalla, mitä tekevät ja miksi. Kyläläisiltä satelee kysymyksiä.

Poika kertoo, mihin milloinkin sattuu. Käteen sattuu pahiten ja koko ajan.

— Muuten kaikki on hyvin, mutta kätesi on poikki, Looanen isä tiivistää ryhmän diagnoosin. — Jos olisimme autiolla saarella, asettaisimme luun päät kohdalleen, lastoittaisimme kätesi ja siitä tulisi melko varmasti ihan hyvä, mutta nyt laitamme siihen tilapäisen lastan ja lähetämme sinut pääsaarelle sairaalaan.

— Luotitko liian heikkoon oksaan, vai mikä sinut pudotti? Looanen isä kysyy.

— Naombi tönäisi, poika sanoo.

Paareja kantaneet lapset alkavat vilkuilla ympärilleen ja kuiskia keskenään:

— Missä Naombi on?

Looane vilkaisee isäänsä ja kysyy sitten lapsilta:

— Jaksatteko lähteä näyttämään, missä Bengli putosi? Ehkä Naombi on siellä.

— Jaksetaan, he sanovat ja lähtevät johdattamaan Looanea viidakkoon.

Kun Looane ja lapset ovat lähteneet, Looanen isä kysyy Bengliltä:

— Missä vanhempasi ovat?

— Menivät rakentamaan köysirataa saaren toiseen päähän, Bengli vastaa. — Viikon verran siellä oli hauskaa, toisen viikon kestin, kun kaverit alkoivat käydä, mutta kukaan heistä ei viihtynyt kahta päivää kauempaa, joten tulin tänne kaverien luo.

— Ilmoitamme vanhemmillesi, niin ehtivät mukaan saattamaan sinua sairaalaan.

Benglin vanhempien venettä odotellessa yksi kylässä pitkään viipyneistä alkaa kertoa köysiradasta:

Saarelaisilla on ollut tapana kiivetä silloin tällöin saaren korkeimmalle huipulle piknikille. Retkipäivä tai -viikonloppu vuorelle on ollut monelle meditatiivinen kokemus, jonka olennainen osa on ollut hidas rentouttavan rasittava kiipeäminen.

Vuosi sitten jotkut alkoivat haaveilla pikaisista joukkoaamiaisista huipulla tai mahdollisuudesta käväistä päivän päätteeksi huipulla ihailemassa auringonlaskua. He perustivat mielteistöön foorumin selvittämään keinoja päästä nopeasti ylös vuorelle. Kuukauden kuluttua melkoinen joukko rakentamisen asiantuntijoita ja opiskelijoita eri puolilta maailmaa oli liittynyt foorumiin suunnittelemaan köysirataa huipulle.

Enemmistö saarelaisista piti hanketta turhana, mutta jokseenkin harmittomana. Pienen vähemmistön mielestä köysirata pilaisi vuoren tunnelman, mikä sai köysiradasta innostuneet – vähemmistö hekin – epäröimään. Aikansa keskusteltuaan vastustajat ja kannattajat alkoivat ymmärtää, miltä toisista tuntui. Se tappoi estottomimman innostuksen omaan asiaan, mutta silti toisille köysirata pysyi uhkana, toiset yhä halusivat sitä.

Koska köysirataan ei tarvittu kohtuuttomasti rakennusmateriaaleja, innostunutta ja osaavaa talkooväkeä näytti löytyvän riittävästi eikä köysirata tulisi olemaan haitaksi luonnolle, se päätettiin rakentaa. Vastustajat myönsivät, ettei heillä ole kyllin vahvoja perusteita estää köysirataa. ”On sinänsä hyvä, että joku innostuu tekemään jotain uutta." "Tevarulla emme ole kaivanneet patikkapolkujen lisäksi kuin muutaman veneen kylää kohti, yhden ilmalaivan ja kaksi liitokopteria, mutta ehkä köysiradoille löytyy jatkossa hyötykäyttöäkin."

Benglin äiti ja isä innostuivat köysiradasta niin kovasti, että ilmoittautuvat talkooväeksi sitä rakentamaan. Loppujen lopuksi vapaaehtoisia kertyi kuitenkin hädin tuskin riittävästi ja rakentaminen on kestänyt arvioidun kahden sijasta kuusi kuukautta. Nyt kaikki kuitenkin alkaa olla valmista.

Looane marssii lasten perässä kapeaa viidakkopolkua kohti Benglin putoamispaikkaa.

— Olimme niin kaukana, että kukaan ei kuullut, kun huusimme apua. Siksi teimme paarit ja kannoimme Benglin kylään, yksi lapsista selittää Looanelle.

— Onneksi olimme keränneet banaanin lehtiä majaa varten.

— Vaikka se on kyllä kiellettyä.

Vartin käveltyään he saapuvat ison monihaaraisen puun juurelle.

— Tuolla on majamme.

— Ja tuolta Bengli putosi.

— Ja tuolla on Naombi.

Looane katsoo ylös puuhun. Lehvästön seassa nyyhkyttää pieni tyttö tiukasti oksasta kiinni pitäen. Looane kiipeää Naombin luo ja silittää häntä varovasti.

— Bengli tuli hyppelemään oksalleni. Heitin Bengliä mangolla, Naombi alkaa kertoa. — Bengli piti käsillään kiinni tuosta pienestä yläpuolella olevasta oksasta ja kun Bengli yritti väistää mangoa, Benglin jalat luiskahtivat minun oksaltani ja Bengli jäi roikkumaan käsillään yläoksasta, mutta se räsähti, taipui ja heilautti Benglin päin puuta. Benglin ote petti, Bengli putosi maahan ja alkoi huutaa.

He juttelevat vielä hetken ja kiipeävät sitten alas. Looane istahtaa puun juurelle ja ottaa Naombin syliinsä.

Muut lapset käyvät silittämässä ja taputtelemassa Naombia:

— Bengli on hengissä.

— Mitä teitte puussa? Looane kysyy.

— Yleensä vai juuri sillä hetkellä?

— Juuri ennen kuin heitit mangon.

— Istuin syömässä mangoa. Leikkelin sitä puukollani.

— Entä Bengli?

— Bengli hyppäsi pelleilemään minun oksalleni. Se oli outo tunne: ”Minun oksani!” Ikään kuin oksa olisi jotenkin erityisesti kuulunut minulle. Joka tapauksessa oksa heilui ja halusin syödä rauhassa. Puukko olisi voinut lipsahtaa. En ehtinyt ajatella. Käteni heilahti ja mango lensi. Olin onneksi ehtinyt syödä siitä melkein puolet.

— Olitteko riidelleet?

— Bengli aina pelleilee minulle.

— Miltä se tuntuu?

— Ärsyttää. Ei aina pahasti.

— Onko sinun vaikea kieltää Bengliä pelleilemästä?

— Joskus on vaikeaa. Joskus kieltäminen tuntuu helpolta. Joskus tuntuu vähän mukavaltakin. Ellei pelota. Harvoin pelottaa.

— Kerroitko jollekulle, että Bengli ärsyttää sinua?

— Kukaan ei ymmärtänyt. En ehkä kertonut kovin selvästi. Joskus unohdin, että Bengli oli ärsyttänyt.

— Olisin voinut pudota, kun Bengli heilutteli oksaani. Olin juuri leikkaamassa terävällä puukolla palasta mangosta.

Looane ja Naombin kaverit saattavat Naombin kotiinsa ja auttavat häntä kertomaan vanhemmilleen mitä tapahtui. Vanhemmat lohduttavat Naombia ja arvelevat, että ehkä heidän pitäisi opetella juttelemaan enemmän omista ärsytyksistään. Kaikkia ärsyttää joskus ja moni on ärsyynnyttyään tehnyt tai sanonut jotain tyhmää. Naombi pyytää mieluummin puhumaan mukavista tuntemuksista. Sitten he soittavat Benglin vanhemmille ja Naombi selittää heillekin, mitä tapahtui.

Looane lopettelee lounastaan kylätalon katoksen alla isänsä ja parin ikäisensä kyläläisen seurassa. Aurinko kuivattaa sateen kastelemaa luontoa. Pyykki liehuu laiskasti pesulan katoksen alla. Ilma on niin kosteaa, että pyykki kuivuu varjossa kovin hitaasti, mutta auringossa kuivuvan pyykin ehtii kuulemma aina yllättää sadekuuro.

Bengli on onnellisesti matkalla sairaalaan. Osa Looanen eilisistä matkatovereista lähti samalla veneellä pääsaarelle.

— Tuntui turvalliselta, kun niin moni yhdessä hoiti Bengliä, Looane sanoo isälleen.

— Porukka saattaa huomata ja tietää enemmän kuin yksi terveystietäjä, isä sanoo. — Ja kaikki oppivat: Potilas terveystietäjiltä, kyläläiset terveystietäjiltä, terveystietäjät toisiltaan, terveystietäjä potilaalta, terveystietäjät kyläläisten elämästä ja ajatuksista, terveystietäjät oppivat tuntemaan toisensa, … Meillä pääsee koko tietäjäyhteisön – ei yksittäisen terveystietäjän – hoiviin. Tietäjäyhteisö toimii kuin yksi supertietäjä, isä alkaa selittää.

— Teemme mielellämme töitä yhdessä siksikin, ettei kukaan meistä ei täysipäiväisesti hoida potilaita eikä varsinkaan ole erikoistunut millekään terveyden hoidon alalle. Pääsaarella on muutama kirurgiaan ja sen tapaisiin hoitoihin erikoistunut terveystietäjä. Aivoleikkauksessa viisikään toistaitoista sähläriä ei korvaa yhtä oikeasti harjaantunutta.

— Meistä on mielenkiintoista kehitellä uusia ideoita. Pyrimme leppoisaan työtahtiin, koska uuden oppiminen ja uusien ideoiden keksiminen vaatii lokoisaa ajatustenvaihtoa työn lomassa ja koska uusia lääkkeitä ja hoitotapoja on paras kokeilla ja kehitellä kaikessa rauhassa yhteisvoimin.

— Harmi kyllä, pahojen tautiepidemioiden aikana ja isojen onnettomuuksien satuttua terveystietäjä joutuu toimimaan ripeästi ja yksin, mutta silloinkin heti tilaisuuden tullen kokoonnumme vaihtamaan kokemuksiamme.

— Meillä tapahtuu kovin harvoin mitään isoa.

— Sepä se. Hätätilanteita varten pitäisi olla valmiina tehokkaat koetellut rutiinit, mutta sellainen toiminta ei ole vahvuutemme. Harjoittelu jää vähiin – unohtuukin – kun mitään vakavaa ei tapahdu.

— Terveystietäjänä on hirveää, jos ei kykene tekemään mitään. Sinnittelyn Kaudella rokotteiden, lääkkeiden ja hoitovälineiden puutteeseen kuoli potilaita, jotka Teollisen Kukoistuksen Kaudella olisi kyetty pelastamaan ihan helposti. Leikkausvälineistä ja osaamisestakin oli pulaa. Monet parantumattomasti sairaat uhrautuivat operoitavaksi, jotta kirurgit saisivat kokemusta. Sen on täytynyt tuntua ankealta. Sen takia kaikkia tuettiin elämään mahdollisimman terveesti ja välttämään kaikki 'turhat' sairaudet.

🌴🌴 🌴 🌴🌴

Looane ja patikointiporukasta kylään jääneet lopettelevat kyläkatoksessa aamiastaan. Neljä kuusivuotiaan oloista lähestyy katosta kyläaukion nurmikon poikki.

— Haluaisimme oppia lukemaan.

— Oletteko kokeilleet opetusohjelmia sähveleissänne? Meidän pitäisi mennä viljelyksille.

— Tänään olisi mukava olla isojen seurassa. Kun Benglikin putosi.

— No niin, no, sopiihan se, Looane sanoo. — Aloitammeko ihan alusta?

— Joo, niin kai täytyy. Emme ole vielä koskaan yrittäneet lukea.

— Mennään rannalle tuon katoksen alle. Ottakaa jostain tikkuja, niin voimme kirjoittaa hiekkaan.

Rannalla Looane kysyy: — Mitä söimme äsken?

— Kalaa.

— Mitä äänteitä – siis niinku ääniä – kuulet, kun sanot kala?

— kala … kala … kala … a tai aa.

— Ka … ka … Kurkusta kuuluu knaksahdus. En osaa selittää, mikä se on.

— La … ll … lll … Kuuluu myös llll

— No hyvä. Tämä on a, Looane sanoo ja piirtää hiekkaan A:n. Tämä kirjain kuulostaa knaksahdukselta kurkussa, Looane sanoo ja piirtää K:n.

— Niinpä tästä tulee ka, Looanen kaveri sanoo ja kirjoittaa KA.

Looane piirtää hiekkaan L:n ja sanoo:

— Tämä on l.

— Mikä tämä on? Looane kysyy ja piirtää hiekkaan LA.

— Tässä lukee ka ja tässä la. Ka … la, kala.

— Miten niin lukee? Selitä!

Kun lapset alkavat ymmärtää, miten tavut syntyvät, he käyvät uimassa ja välipalalla. Looane kavereineen haluaisi lojua puun varjossa juttelemassa, mutta pienet haluavat jatkaa lukemista.

— Kuuletteko eron: Kala, kalaa?

— Kala, kalaa … kala, kalaa … kala, … Loppu venyy.

— A lopussa venyy.

— A kirjoitetaan näin: A ja aa näin: AA. Kalaa kirjoitetaan: KALAA.

Kohta oppilaat alkavat raapustaa sanoja hiekkaan: KALA, KALAA, PALA, PALAA, – –

UI, EI, HUI, HEI – – Kun rannasta on päivän mittaan useampi neliömetri peittynyt kirjoituksiin, yksi oppilaista ilmoittaa:

— Luulen jo osaavani lukea.

— Niinkö? Yleensä lukemaan oppiminen kestää … No hyvä. Hae sähvelisi ja kokeile, kuinka lukeminen sujuu. Kirjoita sähveliin AAPINEN.

— Entä te muut?

— Miten kirjoitetaan puu, oksa, poikki, käsi, putosi, sairaala?

— Voidaanko jättää huomiseksi?

MY-LINH

My-Linh ei ole kertonut kellekään hakeneensa tiedeleirille ohjaajaksi. Mitä myöhemmin kerron, sen lyhyemmän aikaa minun tarvitsee kuunnella ivailua ja sitä vähemmän kellekään jää aikaa sabotoida lähtöäni. Paras tapa välttää pilkka ja kiusanteko on olla kuin ei olisi – olla huomaamaton.

Jos tietäisivät, isoäidin tutut päivittelisivät: — Ajatella, että joku Yalawastakin on kelpuutettu maailmanlaajuiselle tiedeleirille Mutta osaako se orpotyttö käyttäytyä?

Naapuruston ukot uhoaisivat:

— Ei meidän pidä nöyrtyä ottamaan niiltä armopaloja.

— Pitäköön leirinsä. Järjestetään oma parempi.

— Turha tuhlausta meiltä on moiseen hienosteluun ketään lähettää.

Entä mitä kaverit sanoisivat?

— Jätätkö isoäitisi selviytymään yksin? Kunpa minäkin voisin jättää velvollisuuteni noin vain. Entä koulu?

Kylän pojat naureskelisivat:

— Noloa, että meiltä lähtee sellainen tyyppi maailmalle. Pitäisi lähettää joku coolimpi tyyppi.

Alkaisivat parveilla ympärillä ja räkättää: "Katsokaa, neiti ohjaaja on täällä!" Mitä hölmömpiä joutuu sietämään, sitä raskaampaa.

Isoäiti ei tietenkään pilkkaisi, mutta rasittavaa hänen höösäämisensä olisi. Hän on hyväntahtoinen, muttei kovin empaattinen – ei ihan osaa ajatella miltä minusta oikeasti tuntuu. Ehkä isoäiti olisi sisimmässään iloinen puolestani, vaikkei rohkenesikaan paljastaa tutuille ja sukulaisille, että hyväksyy moisen 'haihattelun'. Myötäilisi muita. Saattaisi yhtyä naapurien päivittelyyn elitistisestä haihattelusta ja tuhlauksesta. Mitä naapurit ajattelevat hänestä on tärkeämpää kuin miltä minusta tuntuu.

Ähh. Ei voi olla noin monimutkaista. Jos ei näytä välittävän läheisen tunteista, ei välitä. Välittäminen joka ei näytä eikä tunnu välittämiseltä – edes yritykseltä välittää, ei ole välittämistä. Ei sentään. Kyllä isoäiti välittää, vaikkei aina siltä näytä. Pikkuisen vain haparoi.

My-Linh viettää lauantai-iltapäivät opintopiirissä, jossa paremmasta huomisesta unelmoivat yalawalaiset perehtyvät Ubuntuun ja miettivät keinoja edistää sitä Yalawalla. My-Linhin mielestä opintopiirit ovat ainoa tilaisuus, missä hänen ei tarvitse pelätä, että kaikkea mitä hän sanoo, tullaan käyttämään häntä vastaan. Niinpä eräänä lauantai-iltana opintopiirin kokouksessa My-Linh ilmoittaa:

— Minut on hyväksytty heimojen yhteiselle tiedeleirille ohjaajaksi, mutta älkää kertoko kellekään. Yritän livahtaa matkaan mahdollisimman huomaamatta.

— Onneksi olkoon. Rohkea veto.

— Kyllä minua jännittääkin, My-Linh myöntää. — Muut leirin ohjaajat tulevat kehittyneemmistä oloista.

— Ovatko he eliitin lapsia?

— ’Eliittiä’ ei taida enää olla kuin meillä Yalawalla.

— Miksi et halua kenenkään tietävän, että lähdet tiedeleirille?

— Joku saattaa suhtautua ikävästi, yrittää vaikka estellä, pilkata ainakin, My-Linh vastaa.

— Mikä sinut saa tuollaisia epäilemään?

— Ei mikään erityisesti. Minulla on sellainen tunne, epämääräinen aavistus. — Ehkä pääni on ohjelmoitunut näkemään salaliittoja kaikkialla, My-Linh sanoo.

— Onhan meillä kiusantekoon taipuvaisia tyyppejä, mutta mitä he voisivat sinulle tehdä.

— Jo pelkkä pilkkaaminen pilaa fiiliksen. Ei siitä voi olla välittämättä.

— Totta kyllä.

— Salaa matkaan livahtaminen tekee säväyksen. Omahyväinen 'eliittimme' saa näpäyksen.

Loppuillan opintopiiriläiset pohtivat, miten tiedeleiri voisi tukea Ubuntun levittämistä Yalawaan. He listaavat Yalawan keskeisiä ongelmia, joihin My-Linh voisi kysellä ratkaisuideoita leirillä.

My-Linh silmäilee seinätaululle syntynyttä listaa ja sanoo:

— Sadan kohdan listakaan ei riittäisi koko totuudeksi ongelmistamme, mutta pahaa pelkään, että tuostakaan ei kukaan leirillä ymmärtäisi mitään. Jos ymmärtäisivät, ihan eri tavalla kuin me. Muunheimoisilla on ihan omanlaisiaan käsityksiä siitä, millaiset ihmiset ovat ja miten maailma toimii.

— Listamme on ihan selkeä. Tosin hirveän negatiivinen.

— Tarkoitushan oli listata ongelmia.

— … jotta löydettäisiin keinot ongelmiemme korjaamiseen. Sitä varten pitäisi myös kertoa, mitä potentiaalia meillä on.

— Millaisia käsityksiä muunheimoisilla oikein on? Mikseivät ymmärtäisi?

— En osaa selittää. Erilaisia. Yalawalaisittain ajatellen outoja käsityksiä. En minäkään ole vielä oppinut niitä ymmärtämään. Ehkä he jotain ymmärtäisivät.

— Jospa vain selittäisit, millaista elämä on täällä. Kirjoitetaan muutama pikku tarina elämästä Yalawalla.

— Eivät he niitäkään ymmärtäisi. Ymmärtäisivät tarinamme aivan väärin.

— Jotain sekin. Väärinymmärtäminen. Korjattaisiin tarinoitamme. Vähitellen oppisimme kertomaan tarinamme niin, että muunheimoiset ymmärtäisivät mitä tarkoitamme.

— Jos haluavat. Kaikki eivät halua ymmärtää kuin itseään.

— Tai ymmärtävät, mutta todistelevat päinvastaista. Kiusallaan tai omaksi edukseen.

— Leirimme porukka haluaa ymmärtää.

TERVETULOA KLAANIIN

Rakkaat EcoCityn Klaanilaiset,

Olemme kokoontuneet yhteen julistaaksemme Sirken ja MuKuanin Klaanipariksi ja ottaaksemme MuKuanin Klaanin yhteyteen.

Jo ennen kuin tapasi Sirken, MuKuan oli kuullut ylistäviä uutisia yhteiskunnallisesta liikkeestä, joka pyrkii luomaan järjestystä anarkistiseen kaaokseen, jossa maailman ihmiset tänä päivänä joutuvat elämään. Klaanin – ja tietysti heidän kummankin – onneksi MuKuan tapasi Sirken.

Maailmassamme vallitsee vaarallinen moninaisuus. Minua kauhistuttaa ajatella kuinka monta erillistä heimoyhteisöä outoine tapoineen maapallomme etäisissä kolkissa lymyää. Etäläsnäolo luo illuusion globaalista yhteisöstä, mutta miettikää, mitä kaikkea voikaan juuri nyt tapahtua etäläsnälaitteiden katveessa. Mitä vaarallisia ajatuksia saatetaankaan levittää ymmärtämättömien massojen keskuuteen? Niiden, joita Klaanin valistus ei ole vielä tavoittanut.

Toistaiseksi joudumme levittämään Klaanin sivistystä vaivihkaa, mutta vielä koittaa päivä, jolloin kaikki maailman ihmiset ylistävät saavutuksiamme. Se päivä koittaa, jona tekin – Sirke ja MuKuan – voitte julkisesti onnitella itseänne: "Klaanin uskollisina sotureina me autoimme tuomaan järjestyksen maailmaan." Koittaa päivä, jona teitä ylistetään.

Nostakaamme malja uuden klaaniparin kunniaksi.

Elvytimme samppanjan tuotannon kunnioittaaksemme vanhoja perinteitä. Samppanja on meille symbolinen muistutus siitä, että olemme ansainneet pientä ylellisyyttä ja mukavuutta palkinnoksi ponnistuksistamme rahvaan massojen hyväksi. Julkista tunnustusta odotellessamme nauttikaamme samppanjasta.

MuKuan maistaa samppanjaa. Hyvää. Kun kuulin samppanjasta ensi kerran vuosi sitten, ajattelin sen symboloivan elitististä tuhlailua, mutta ehkä olin liian ryppyotsainen. Klaanissa – ja Sirkessä – on voimaa, joka tulee saamaan aikaan sellaisia tuloksia, että samppanja on hyvin ansaittua.

Koska Sirke oli halunnut mennä naimisiin Klaaniin kuulumattoman kanssa, hän oli joutunut perustelemaan valintaansa Klaanin johdolle:

MuKuan tulee kurinalaista elämää viettäneestä hyvästä perheestä. Hänen vanhempansa suorittivat tunnollisesti velvollisuutensa sitä yhteisöä kohtaan, josta sittemmin tuli EcoCity. MuKuan kapinoi, kuten kaikki normaalit nuoret, mutta silti vanhemmat säilyivät hänelle esikuvina.

MuKuan on älykäs, ahkera ja tunnollinen. Hän haluaa olla tärkeä ratas tärkeässä koneistossa. Hän saattaa olla kriittinen ja esittää ailahtelevasti jyrkkiäkin mielipiteitä, mutta tekee kuitenkin parhaansa miellyttääkseen koneistoa, jonka osaksi haluaa kuulua.

Sirke jätti kertomatta, että hänen mielestään MuKuan ei ole kovin viisas, mutta fyysisesti niin puoleensavetävä, ettei muulla ole niin väliä. Heikkouksiaan ei kannata paljastaa. MuKuan on ahkera ja riittävän älykäs työmuurahaiseksi. Jos MuKuan osoittautuu Klaanille niin hyödylliseksi kuin kuvittelen, mahdollisuuteni edetä rekrytointiosaston johtotehtäviin paranee merkittävästi.

🌴🌴 🌴 🌴🌴

Ovat taas palkinneet itseään samppanjalla, MuKuan huomaa Sirken palatessa kotiin Klaanin iltakokouksesta.

Sirke heittäytyy sohvalle lojumaan ja alkaa näppäillä sähveliään.

Mukuan huoahtaa. Muutama minuutti ja Sirken silmät alkavat lupsahdella. Mukuan ehtii jo rentoutua miettimään omiaan, mutta Sirkepä ei nukahdakaan:

— Sinun pitää saada koulusi käyttämään Klaanin kehittämiä emotirobeja.

— Mitä hyötyä niistä olisi opetuksessa?

— Miten minä voisin tietää. Sinähän opettaja olet. Keksi jotain. Järjestä vaikka emotirobit aiheeksi tämänvuotiseen globaaliin koulujen tiedeleiriin.

— En tiedä, sopisivatko ne leiriläisten toiveisiin ja oppimistarpeisiin, MuKuan sanoo.

Sirke tuhahtaa. Miksei se osaa ajatella asioita laajemmin, Klaanin edun kannalta? Miksei se osaa ajatella meidän uraamme Klaanissa?

— Yrittäisit edes, Sirke huokaa. — Emotirobien saaminen tiedeleirin käyttöön innostaisi ihmiset haluamaan niitä.

— Jos joku sellaista tarvitsee, hankkii innostamattakin, MuKuan mutisee. — Eihän ketään sovi innostaa haluamaan mitään. Meidän pitää toinen toistamme tukien vastustaa kaikkea sellaista haluamista, mikä saattaa johtaa tuhlaukseen.

— Hohhoijaa, Sirke huokaa ja keskittyy sähveliinsä.

Mukuania nolottaa. Taas minä sorruin tuputtamaan näkemyksiäni. Minunlaiseni ulkopuolisen pitäisi sopeutua ja olla kiitollinen kaikesta, minkä Klaani minulle mahdollistaa. Hillitse, hillitse, hillitse itsesi. Pitää sovitella. Ehkä mielistellä. Huomaamattomasti.

— Miten ratkaisitte emotirobien tuotannon ympäristöongelmat? Se on hieno saavutus, josta on hyötyä muillekin. Kaikki voivat alkaa tuottaa tehokkaampia ja pienempiä hyötylaitteita maailman ihmisille.

— Tuotanto tulee olemaan aluksi niin pientä, etteivät sen ympäristöongelmat vaikuta mitään maapallon tulevaisuuteen, Sirke vastaa sähveliään näppäillen.

— Aha, hyvä … Mitä!? Käynnistitte epäekologisen tuotannon, MuKuan hätkähtää. — Klaanin johto erottaa teidät – karkottaa meidät, jos saa tietää.

— Ehkei sentään, Sirke hymähtää tietäväisen oloisesti.

— Eikö kukaan osannut ratkaista ongelmaanne? Millaisen avunpyynnön laitoitte mielteistöön? Aina kun olen esittänyt mielteistössä minkä hyvänsä opettamiseen liittyvän ongelman, pätevää porukkaa eri puolilta maailmaan on tullut avuksi ja olemme löytäneet useampia hyviä ratkaisuja.

— Emme halua ulkopuolisten sekaantuvan liiketoimintaamme, Sirke sanoo.

— Liiketoimintaan? Mitä se on? MuKuan kysyy, pysähtyy tuijottamaan Sirkeä ja huudahtaa:

— Sekaantuvan!? Ettekö siis edes pyytäneet apua?

Sirke nostaa katseensa sähvelistään ja huokaa:

— Liiketoiminta on sitä, että varmistetaan omasta työstä ja omista ideoista itselle kunnon korvaus. Moni käyttää hyväkseen teitä sinisilmäisiä, jotka luotatte jopa vieraiden heimojen hyväntahtoisuuteen ja kuvittelette, että tämä meidän alkeellinen talousjärjestelmämme toimii reilusti.

— Toimiihan tämä. Ihmiset työskentelevät tyytyväisinä yhteiseksi hyväksi ja kaikki saavat mitä elämiseensä tarvitsevat. Ennen kaikkea näyttää siltä, että olemme saaneet ekosfäärin tervehtymisen alkuun.

— Kaikkiko työskentelevät? Tekevät jotain hyödyllistä? En usko. Miksi tekisivät? Eihän talousjärjestelmämme ohjaa millään lailla ihmisiä tuottavaan työhön eikä kannusta ahkeruuteen.

— Eihän talousjärjestelmä – kirjanpito – voi ohjata yhteiskunnan toimintaa, MuKuan kummeksuu. — Olisi alentavaa joutua jonkun kirjanpitojärjestelmän ohjailtavaksi ja kannustettavaksi. Miksi pitäisi keksiä joku järjestelmä kannustamaan ihmisiä? Ihmiset ovat luonnostaan innostuneita olemaan hyödyksi yhteisölle. Innostuksen puute johtuu aivojen aineenvaihdunnan häiriöistä tai luonneviasta, eikä niitä paranna minkään moinen talousjärjestelmä.

— Hyväkseen käyttävät sinunlaisiasi, Sirke hymähtää.

— Ketkä? Miten kukaan voi käyttää ketään hyväksi, kun toimitaan avoimesti ja rehellisesti?

— Miten sinä voit tietää, että kaikki toimivat avoimesti?

— En ole tavannut ketään, jonka voisin kuvitella kykenevän salailemaan mitään. Sehän olisi valehtelua! Kykenisitkö sinä valehtelemaan? MuKuan kysyy.

— Eikö sinun mielestäsi olisi oikein, että esimerkiksi me emotirobien kehittämiseen aikaamme uhranneet voisimme jättää tylsät rutiinityöt niille, jotka eivät kykene luovaan työhön? Sirke kysyy.

Kuka teitä on pyytänyt 'uhraamaan' aikaanne niihin turhakkeisiin, MuKuan jupisee itsekseen.

— Tasan jaettuna tylsiä hommia jää kullekin niin vähän, että kaikille jää yllin kyllin aikaa mielestään tärkeään luovaan työhön, MuKuan sanoo sovittelevaan sävyyn. — Yhteisön voima ja viisaus kasvavat yhdessä tekemisestä. Erikoistuminen johtaa sirpaloitumiseen ja yksisilmäisiin päätöksiin.

— Okei, minä luovutan, Sirke huoahtaa. — Voitko edes hyväksyä ajatuksen, että robotit voisivat vähentää tylsiä rutiineja, mikäli onnistut auttamaan meitä niiden markkinoinnissa.

Sirke nousee tuolistaan, taputtaa holhoavasti MuKuania päälaelle ja menee makuuhuoneeseen.

MuKuan vaipuu harhailemaan ajatuksiinsa.

Ehkä Sirke ja Klaani ovat enemmän oikeassa kuin mitä haluan myöntää. Sirke on viisas ja sympaattinenkin paitsi joskus nautittuaan liikaa samppanjaa. Ehkä tosiaankin olen liian sinisilmäinen. Koko ajattelevaisen ikäni olen uskonut maailmaan, jossa jokainen pyrkii edistämään yhteistä hyvää, kaikki on avointa eikä kukaan puhu kuin mitä oikeasti sisimmässään ajattelee ja tuntee, mutta jos jopa Klaanin emotirob-hanke toimii epäekologisesti ja salaa sen, mitä kaikkea pahaa alempimoraaliset heimot tekevätkään.

Harmi kyllä moni ajattelee väärällä tavalla kenenkään ohjaamatta heitä oikeaan. Onko loppujen lopuksi hyvä, että kaikki eri tavoin tyhmästi ajattelevat pääsevät osallistumaan päätösten tekemiseen? Olisiko selkeän jämäkkä yhtenäinen linja – vaikka vähän vääräkin – parempi kuin harhaoppien kakofonia. Ehkä ihmiskunta tarvitsee Klaanin tarjoamaa selkeän yksinkertaista ja yhtenäistä ajattelua – vakaan turvallista ajattelua, selkeää linjaa, jota maailman myllerrykset eivät heilauta.

Olen tiedemies, etsin tieteellistä totuutta, mutta tieteeseen kuuluva kriittinen epäily, tieteellinen epävarmuus, voi olla tavallisille ihmisille liian raskasta. Ehkä minullekin. En saisi olla liian ankara itselleni. Minun pitää sallia itselleni hitunen kritiikitöntä uskoa johonkin selkeään ja mukavan tuntuiseen totuuteen.

🌴🌴 🌴 🌴🌴

MuKuan on viettänyt koko viikonlopun yksinään työhuoneellaan laatimassa ehdotusta emotirobien käyttämisestä tiedeleirillä. MuKuan muistaa, miten monissa tilaisuuksissa hän on hikoillut ja punastellut myötähäpeästä kollegoiden änkyttäessä puhujanpöntössä. Muistuma vie hänet jälleen kerran keittiösyvennykseen jääkaapille. Entä jos esitelmästä ei tule täydellistä? Mukuan kaataa ison juomalasin puolilleen samppanjaa, siemaisee lasista, tekee itselleen pienen katkarapuleivän, istahtaa keittiönurkkauksen pöydän ääreen, ottaa kulauksen samppanjaa, sulkee silmänsä, mutta nousee saman tien ylös ja kantaa välipalansa työpisteelleen.

Ennen jääkapille lähtöään MuKuan harjoitteli esitystään ja nauhoitti sen. Sirke neuvoi harjoittelemaan niin hyvin, että yleisö vakuuttuu pelkästään jo esityksen sujuvuudesta. Aiheettomat vastaväitteet Sirke neuvoi ennakoimaan niin huolellisesti, että ne kykenee kepeästi pilkkaamaan lyttyyn.

Nauhoitus on hyvä tapa varmistaa, että näyttää vakuuttavalta ja nauhoituksen avulla löytää kohdat, joihin on jäänyt tilaa vastaväitteille. MuKuan istahtaa alas, haukkaa leivästään, ottaa ison kulauksen samppanjaa ja alkaa katsoa nauhoitusta. Esityksensä alkuun MuKuan on laittanut esimiehensä lempi-iskulauseet:

Älä tuo kokouksiin

vanhoja päähänpinttymiäsi.

Luodaan spontaanisti yhdessä jotain parempaa.

Jo Darwin1 osoitti ihmislajin säilymisen

perustuvan empatiaan ja Ubuntuun.

Olkaamme siis yhtä!

1: Tutkija ajalta ennen Teollisen Kukoistuksen Kautta.

— Hyviä, jos pomosi niistä pitää, oli Sirke sanonut iskulauseet nähtyään. — Eivät mitenkään liity asiaan eikä Darwin-väite liene tottakaan, mutta saavat sinut näyttämään edistykselliseltä pomosi silmissä ja mahdolliset vastustajasi vanhakantaisilta itsekkäiltä jääräpäiltä.

Iskulauseiden jälkeen esityksessä on Mukuanin Sirkeltä saama mainosvideo – sana, jonka vain Klaanin eliitti ymmärtää. Mainosvideolla ihmismäiset emotirobit leikkivät lasten kanssa ja hoitavat iloisen tyytyväisiä vanhuksia. Hämähäkkimäiset emotirobit asentavat antenneja mastoihin ja keräävät pähkinöitä puiden alta. Mainosvideo päättyy tärkeisiin faktoihin:

Emotirobit®

perustuvat uusimpaan tietoon

robotiikan ja tekoälyn alalta.

Tärkeää ei ole, mitä robotit osaavat,

vaan se, että juuri sinä päätät,

mitä ne oppivat.

Kokoonpanolinjalta tuleva emotirob

on kuin tyhjä taulu,

johon sinä itse lataat

temperamentin ja taipumukset.

Siitä eteenpäin kaikki riippuu siitä,

miten sinä koulutat sitä.

Sinä voit turvallisesti kokeilla

eri tapoja kouluttaa emotirobeja.

Näin sinä  saat aidon

kokemusperäisen ymmärryksen siitä,

miten me ihmiset opimme.

Nauhoituksessa MuKuan puhuu työhuoneensa ikkunan ääressä niin, että taustalla näkyy vastapäisen talon sinertäväksi valaistu läpikuultava kattorakenne. Näkymä ei vedä vertoja Teollisen Kukoistuksen Kauden suurkaupunkinäkymille, mutta osoittaa kuitenkin, että EcoCityssä ei pelätä kehitystä.

MuKuan siemaisee samppanjaa ja harhautuu muistelemaan puhetta, jonka sai pitää Klaaninuorten politiikkakerholle. Nuoret hurrasivat, kun vakuutin heille, että vaikka niin kutsuttu Sekasorron Kausi säikäytti ihmiskunnan liian varovaiseksi, EcoCityssä ei pelätä kehitystä:

On totta, että ilmasto lämpeni parissa sadassa vuodessa asteen, pari – ehkä kolme, neljäkin. Yleisen harhakäsityksen mukaan ihmisen aiheuttamat kasvihuonepäästöt aiheuttivat lämpenemisen. Teollinen tuotanto romahti Sekasorron Kauden alussa ja ihmisen aiheuttamat kasvihuonepäästöt loppuivat, mutta lämpeneminen jatkui pitkään sen jälkeen. Voiko siis syy olla Teollisen Kukoistuksen Kauden päästöjen?

Ilmaston lämpenemisestä oli kieltämättä haittaa: Meren pinta nousi, moni rantakaupunki hukkui, meri happamoitui ja muuttui vähähappiseksi, hirmumyrskyt lisääntyivät ja pahenivat, mantereista aiempaa isompi osa on hedelmätöntä aavikkoa eikä eliölajejakaan ole jäljellä entistä määrää. Silti maailmanlopulla pelottelijat olivat väärässä. Me jäljelle jääneet – ihmiskunnan pieni geneettinen parhaimmisto – elämme melko mukavasti. Ilmastonmuutos jatkuu yhä, mutta olemme jo osoittaneet kykenevämme sopeutumaan. Kestäisimme pahempaakin.

Ylenmääräinen pelottelu aiheutti ymmärtämättömän rahvaan keskuudessa paniikin, joka oli tärkein syy eliitin vastaiseen kapinaan, mikä johti laillisen yhteiskuntajärjestyksen tuhonneeseen Sekasortoon.

Tehtävämme on nostaa ihmisten elintasoa ja näin jaloon tarkoitukseen maailman nykyinen pieni väestö voi kohtuudella hyödyntää jäljellä olevia luonnonvaroja. Idealistiset vaatimukset täydellisestä kehdosta-kehtoon kierrätyksestä eivät ole vastuullista politiikka. Moinen haihattelu hidastaa kehitystä eikä perustu rationaaliseen ajatteluun vaan johtuu vastoinkäymisten herättämästä alkukantaisesta kehityksen pelosta.

Ajattelemisen aihetta antaa sekin, että ne heimot, jotka kuluttivat eniten ennen Sekasorron Aikoja, selvisivät siitä mukavasti aina Kapinaan asti. Kapinan taas aiheutti lahjattomuutensa ja laiskuutensa takia huonosti pärjäävien kateus ahkeria menestyneitä kohtaan.

MuKuan hymyilee muistaessaan, miten nuoret hurrasivat ja taputtivat hänen puheelleen. Sirke oli neuvonut puheen kirjoittamisessa: Ihmisiä pitää rohkaista uskomaan unelmiinsa. Ihmisten pitää saada uskoa siihen, mikä tuntuu hyvältä. Ihmisiltä ei saa viedä uskoa siihen, että juuri hän on oikeassa, että juuri hänen toiveensa ovat tosiasioita. Tavalliset ihmiset eivät jaksa kuunnella tarkkoja faktoja eivätkä seurata eksaktia tieteellistä ajattelua. Suurpiirteisen yleisten linjojen maalailun ihmiset voivat joustavasti tulkita omien ajatustensa ja toiveidensa mukaan. Sillä lailla saat yleisön puolellesi.

MuKuan ottaa kulauksen samppanjaa ja jatkaa nauhoituksen katselua.

Frakkipukuinen robotti kantaa tarjotinta, jolla on pullo samppanjaa ja korkea lasi. Robotti kumartaa MuKuanille, poksauttaa elegantisti pullon auki, täyttää lasin ja ojentaa sen MuKuanille syvään kumartaen. MuKuan siemaisee lasista, asettaa sen takaisin tarjottimelle ja kiittää samppanjaa erinomaiseksi. Tästä robotti ilahtuu niin, että ottaa pari nopeaa tanssiaskelta ja pyörähtää ympäri frakin liepeet liehuen. Hidastus ja zoomaus tarjottimeen näyttää, että lasista ei läikähdä pisaraakaan samppanjaa yli laitojen.

Videolla MuKuan katsoo suoraan yleisöön – siis kameraan – ja toteaa:

— Täydellistä robottitekniikkaa.

Työhuoneen MuKuan nostaa lasiaan videolla puhuvalle MuKuanille ja ottaa aimo kulauksen samppanjaa.

— Huomatkaa, etten ohjelmoinut hovimestaria tarjoilemaan minulle samppanjaa, videon MuKuan sanoo siemaisten robotin tarjoamasta lasista. Työhuoneen MuKuan nostaa lasiaan videominälleen. Videon MuKuan jatkaa:

— Opiskelunsa aluksi robotti tiesi ainoastaan, että hymyillessäni olen tyytyväinen ja aikansa minua seurattuaan päätteli, että samppanja tekee minut tyytyväiseksi. Koska olen ohjelmoinut siihen halun palvella ihmisiä, se päätti tarjoilla minulle samppanjaa aina kun näytin väsyneeltä, vihaiselta tai surulliselta. Se oppi kantamaan tarjotinta ja avaamaan pullon seuraamalla mallisuoritustani ja yrittämällä uudelleen ja uudelleen. Halu matkia isäntäänsä on yksi sen perusvieteistä. Tarjottimen se pudotti sata kertaa, ennen kuin oppi kantamaan sitä.

— Perehtymällä siihen, miten robotit oppivat tällaisia asioita leirin oppilaille valkenee, miten ihmisen mieli toimii. Leirin ohjaajille robotit opettavat tärkeitä taitoja ihmismielen muokkaamisesta, videon Mukuan sanoo nauhoituksen lopuksi.

Hieno esitys, MuKuan myhäilee. Näyttää, kuin ehdotukseni olisi rennon spontaanisti heitetty keskustelun avaus. Kelvannee rehtorillekin: Videolla vaikutan sopivan nöyrältä, mutten kuitenkaan nahjukselta. Olen vakuuttava, mutten ylimielinen.

Sirke on muistuttanut, että esiintyessäni kollegoilleni olen vaikuttanut ylimieliseltä ja etäiseltä. Ei ihme. Kuka hyvänsä vetäytyy kuoreensa joutuessaan niiden ymmärtämättömien päällekäyvien änkyröiden eteen. Siksi minun pitää harjoitella niin kauan, että kykenen niiden änkyröiden edessä samaan kuin äsken videolla. Toivottavasti onnistun yllättämään heidät. Toivottavasti keskustelulle ei jää aikaa eikä minulle jää aikaa ärtyä.

Vielä pitäisi keksiä havainnollinen tapa selittää, miten emotirobeja voi soveltaa yhteisöllisyyden tutkimiseen, MuKuan miettii. Sehän on nyt muodikas aihe. MuKuan alkaa kirjoittaa:

Nollattujen emotirobien mieliin voi istuttaa temperamentin tapaisia taipumuksia ja katsoa miten nämä taipumukset ja ympäristö vaikuttavat emotirob-yhteisön kehittymiseen. Laumoilla eri taipumuksin varustettuja emotirobeja voisi tutkia jopa kilpailevien yhteisöjen kehittymistä.

MuKuan pysähtyy tuijottamaan tekstiään.

Miksi innostuin ajatuksesta laittaa emotirob-yhteisöt kilpailemaan? Yleisöllehän pitää esittää, että emotirobien avulla löydetään keinot vahvistaa ihmisten luontaista taipumusta globaaliin Ubuntuun. Jotain tuollaista. Jotenkin tiiviisti. Demo olisi hyvä, mutta nyt ei tule mieleen, miten emotirobeista olisi hyötyä moisessa.

MuKuan jää tuijottamaan kuvaruutua. Vähä vähältä MuKuanin tyytyväinen ilme jähmettyy tylsäksi tuijotukseksi. ”Ei hitto!” MuKuan tuhahtaa, nousee päätteen äärestä ja alkaa kävellä päämäärättömästi huoneessaan.

Lauantaiaamuna MuKuanin lähtiessä työhuoneelleen Sirke evästi: "Pidä varasi, ettet eksy omaan haavemaailmaasi. Kukaan muu tuskin innostuu siitä, mikä sinun mielestäsi on hienoa. Soittele tutuille ja tuntemattomille ja yritä kuulostella, mikä saisi heidät ihastumaan emotirobeihin, haluamaan niitä, vaatimaan suorastaan"

MuKuan alkaa nähdä esityksessään heikkouksia:

Entä jos kollegat pitävät emotirob-tarjoilijaa naurettavana mekaanisena komeljanttarina? Entä jos he kysyvät, miten olen ohjelmoinut emotirobiin halun palvella ihmistä? En ymmärrä, miten sellainen olisi mahdollista, eikä Sirkekään suostunut selittämään – hymähti vain kysymyksilleni: "Halu palvella: Olemme ainoastaan sanoneet, että sellainenkin piirre emotirobeissa voisi olla."

Voisi olla? Eikö se tarkoitakaan viimeistelyä vaille valmista?

Entä jos esitykseni näytetään leiriläisille? He varmaan pitävät samppanjan kanssa konstailua lapsellisena elitisminä: "Haloo! Ihmiskunnalla on monta kohtalonkysymystä ratkaisematta ja tyyppi leikkii samppanjaa tarjoilevan frakkipukuisen pellerobotin kanssa!"

Voivatko leiriläiset oppia emotirobeilta mitään? Eivät. Harhaoppivat jos jotain. Emotirob oppii kuin Pavlovin koira ja Pavlovin kokeet antoivat väärän käsityksen jopa koirien tavasta oppia. Emotirobin ajatustoiminta on vielä mekanistisempaa kuin koiralla. Koirilla on älyä, eläimellistä älyä, mutta se on kuitenkin eloperäistä älyä toisin kuin emotirobeihin ohjelmoitu koneäly.

Tarjotinta emotirob oppi kantamaan vasta, kun ohjelmoin siihen tarpeeksi fysiikan lakeja. Eikä sekään riittänyt. Liikerata piti ohjelmoida vaihe vaiheelta. Monen viikon työ. Ei se itse mitään oppinut. Tarjotin siltä putosi sata kertaa, koska tein sata ohjelmointivirhettä. Jos haluan demota toisen tempun, senkin joudun itse ohjelmoimaan. Nyt onneksi tiedän, miten.

Emotirobien perustoimintojen ohjelmointi on tylsää. Siksi Sirke haluaa valjastaa leiriläiset ohjelmoimaan emotirobeihin lisää yksinkertaisia perustoimintoja ja niiden avulla näyttäviä, mutta tyhjänpäiväisiä ja harhaanjohtavia demoja – koneälyttömiä, koneälyvapaita. Sellaisesta ohjelmointityöstä ei opi kuin enintään työmuurahaiseksi Klaanille.

Sitten MuKuan nousee ylös tuolista niin reippaasti, että samppanjaa läikkyy lattialle:

Inhimillisestä oppimisesta emotirobien kanssa puuhastelu ei opeta mitään, mutta ehkä niistä saisi työjuhtia, jotka olisi riittävän helppo ohjelmoida suoriutumaan yksinkertaisista tylsistä rutiineista. Siitä voisin saada kehuja.

Ellei sellaisia robotteja jo ole olemassa. Olisi tyhmää, jos joku yleisöstä huomauttaisi, että tuollaiset on jo keksitty. Pitäisi ehtiä tarkistaa mielteistöstä, mitä muut heimot ovat tehneet. Voisinko pyytää viikon lisäaikaa ehdotuksen valmisteluun? Ehkä kaksi.

MuKuan lähtee jääkaapille täyttämään lasinsa.

MuKuan hörppää samppanjaa. Helpottaa.

Hitto. Ajatukseni kulkee kirkkaan johdonmukaisesti, kun saan tällä lailla kaikessa rauhassa yksinäni keskittyä itse asiaan, mutta ajatukseni hyytyy, kun alan miettiä, miten ne ymmärtämättömät kapeakatseiset änkyrät aina ylenkatsovat minua ja ajatuksiani, MuKuan harmittelee. Ja ottaa kulauksen samppanjaa.

Ei perhana! En ryhdy mielistelemään enkä nöyristelemään, MuKuan ärähtää. Lujalla äänellä julistaminen – vaikka vain itselle – vahvistaa itseluottamusta. Miksi minun pitäisi sovittaa ajatukseni miellyttämään minua tyhmempiä? Esitän juuri sellaisen ehdotuksen emotirobeista kuin parhaaksi näen, esitän sen niin kuin parhaaksi näen ja puolustan sitä kaikin voimin. Enkä sääli leiriläisiä. Heidänkin pitää oppia raakaa yksitoikkoista työntekoa.

Ilta on pimennyt. MuKuan on tehnyt – ja hylännyt – viimeisen kahden tunnin aikana kolme erilaista versiota alustuksestaan.

Sirke käski soitella kollegoille. En minä sentään soittelemaan rupea. Kollegoille varsinkaan. Ei keskeneräisistä ajatuksistaan kannata ymmärtämättömille puhua. Tänä iltana ei muutenkaan kannata soittaa. Ajatus tuntuu kulkevan hitaasti ja puuroutuvan helposti, MuKuan harmittelee ja siemaisee lasinsa tyhjäksi.

Soittelemisen sijasta MuKuan tarkistaa, onko mielteistö löytänyt mitään mielenkiintoista hänen edellisenä päivänä esittämiinsä kyselyihin.

Moni MuKuanin toivoma tieto on vasta valmisteilla tai latautumassa hänen sähveliinsä, mutta haastattelu Damisista ystävineen on valmis katsottavaksi.

Damisi ja hänen kaltaisensa juurettomat kiertolaiset vaeltelevat ympäri maailmaa pieninä ryhminä. Kutsuvat itseään vaeltajiksi. Ovat mielestään kulttuurien välisiä sanansaattajia. Asuvat ilmalaivoissa, mutta saattavat hetken mielijohteesta asettua jollekin paikkakunnalle epämääräiseksi ajaksi. Älytöntä touhua. Vievät tilaa rahdilta. Sotkevat paikallisten rutiinit.

Damisin heimolaiset kasaantuvat joukkioiksi, joita kutsuvat perheiksi vaikka vaihtavatkin helposti joukkiosta toiseen entisiä 'perheenjäseniään' ikävöimättä. He pitävät yhteyttä toisiinsa etäläsnälaitteiden avulla niin, etteivät taida enää erottaa virtuaalista yhdessäoloa aidosta perhe-elämästä. Väitetään, että he saattavat jättää pikkulapsiaankin entisen ‘perheensä’ hoteisiin lähtiessään ‘toteuttamaan itseään’ uudessa 'perheessä'. Jos lapsiakin jätetään vieraiden hoitoon, ilmeisesti aviopuolisoiden jättäminen on heidän keskuudessaan yleistä – mikäli he edes solmivat säädyllisiä avioliittoja. Monet heistä viettävät kulkurielämää koko ikänsä, mutta fiksuimmille heistä kulkurielämä on vain joitakin vuosia kestävä haihattelujakso, jonka jälkeen he asettuvat elämään ainakin vähän kunniallisemmin.

Vaeltajien ilmalaivoissa kaikki – miehet, naiset, lapset – nukkuvat huhujen mukaan samassa hallissa. Ehkä jopa samassa läjässä yhdellä isolla patjalla. Kaipaako ilmalaivassa eristyksissä elävä turvaa laumasta? Eivätkö ne kestä yksityisyyttä? Laumako antaa heille rohkeuden heitellä häpeilemättä edesvastuuttomia ehdotuksiaan?

Miten Damisin kaltainen haihattelija on saanut niin paljon vaikutusvaltaa globaalin tiedeleirin valmistelussa?

Damisin haastattelu on tehty ilmalaivassa – tietysti. Damisilla on ilmalaivan salongissa seuranaan epämääräinen joukkio samanoloisia tyyppejä.

Videon alussa näytetään salongin ikkunoista avautuvia maisemia: Poutapilviä ja niiden varjojen kirjomaa maaseutua. Siellä täällä näyttää olevan pieniä viljelyksiä ja vihertäviä metsiköitä. MuKuan nyökkää: Maailman asiat ovat ihan hyvin.

Damisi kertoo draamasarjasta, jossa hän ystävineen tuo esille tuoreita näkökulmia eri ihmisryhmien ajattelutavoista, elämäntyyleistä ja arvoista niin, että ihmisten välinen ymmärrys ja sitä kautta vuoropuhelu rikastuisi ja syvenisi.

— Siinäpä oli korulausetta kerrakseen, MuKuan mutisee.

Sarjan tuorein osa kertoo Yalawan koululaitoksesta.

MuKuan tuhahtaa. Nyt ne ovat innostuneet Yalawasta. Tyypillistä. Yalawa on outo alikehittynyt maa, jonka tapojen ja ajatusten ei soisi muualle leviävän. Vääränlaisia ajatuksia levittämällä ja alikehittyneitä kulttuureita ihannoimalla Damisin kaltaiset juurettomat kulkurit johtavat harhaan ymmärtämättömiä massoja ja siten horjuttavat yleistä järjestystä. Vaarallisen hajanainen ja epävakaa maailmamme ei tarvitse rikasta vuoropuhelua kaikenlaisista harhaopeista vaan vahvan hallituksen ylläpitämään yhtenäisiä perinteisiä arvoja, asettamaan porukalle selkeä tavoite ja laittamaan porukka hyödylliseen työhön – työhön kohti suurta yhteistä tavoitetta. Lahjattomat lahjattomien töihin, nerot nerojen hommiin.

Mukuan alkaa kuitenkin katsoa Damisin tarinaa Yalawasta.

Vietin juuri puoli vuotta Yalawalla kylässä, missä koululaisten isovanhemmista kolmannes on orjuuden fyysisesti ja henkisesti vammauttamia niin, etteivät monetkaan heistä kyenneet kunnolla hoitamaan lapsiaan, joista osa vuorostaan ei ole onnistunut huolehtimaan omista lapsistaan.

Monet kyläläiset vaikuttivat ulkoisiin tapahtumiin kaavamaisesti reagoivilta zombeilta. Osa hymyili aina ystävällisesti, joillain oli kestotympeä ilme, monilla suupielet kääntyivät tilanteen mukaan ylös tai alas, mutta ilmeiden takana ei tuntunut olevan inhimillisiä tunteita. Asiantuntijat selittivät heidän kärsivän tunnezombiudesta – tunne-elämän tylsyydestä – jonka arvelivat johtuvan siitä, että useimpien kyläläisten vanhemmat tai isovanhemmat olivat olleet nuoruudessaan orjia.

Useimmat tunnezombien lapsista eivät näyttäneet tuntevan mitään. Ehkä siksi heillä ei ollut intoa eikä kekseliäisyyttä mielikuvitusleikkeihin, joihin yritimme heitä innostaa. Näytti kuitenkin siltä, että terapiassa muiden lasten seurassa varsinkin nuorimmat heistä alkoivat kokea tunne-elämyksiä.

Yalawan kouluissa on paljon lapsia, joilla on oppimisvaikeuksia tai elämänhallinta hukassa, mutta myös onnellisia hyvinvoivia lapsia. ”Pumpulissa kasvaneet” ja ”heitteille jätetyt” lapset oppivat paljon toinen toisiltaan, kunhan opettajat luovat oikeanlaisen ilmapiirin. Siihen tarvitaan osaavia ja empaattisia opettajia enemmän kuin Yalawalla toistaiseksi on.

MuKuan hörppää samppanjaa ja ärisee itsekseen: — Heikkolahjaiset häiritsevät hyvien oppilaiden opetusta. Ei kellään ole oikeutta heittäytyä ongelmaksi vain siksi, että hänellä on ollut vaikea lapsuus. Eikö niillä ole poliiseja? Poliisin – ei koulun – tehtävä on estää tuollaisia häiritsemästä opetusta.

Yalawalla vanhemmista on, jos ei mukavaa, niin ainakin hyödyllistä, että koulussa on monenlaisia oppilaita. Vanhemmat sanoivat, että lapsista tulee hattivatteja, elleivät he pienestä asti totu työskentelemään kaikenlaisten ihmisten kanssa.

MuKuan tuhahtaa: — Hattivatteja? Pöh.

Erään koulun lapset olivat löytäneet vanhan sadun, jossa päähenkilöiden kiusana vaelsi lauma yhdenmukaisesti liikkuvia toistensa näköisiä aavemaisia hahmoja. Ne elivät niin omissa maailmoissaan, että ulkopuolisen oli mahdoton saada selvää, mitä ne tekivät ja miksi. Hattivatteja vuorostaan ei ulkomaailma kiinnostanut vähääkään.

MuKuan puistelee päätään: — Se tästä enää puuttuikin, että opetus perustetaan vanhoihin satuihin ja tarinoihin. Vanhat niin kutsutut viisaudet ovat todentamattomia kansanuskomuksia. EcoCityssä sovelletaan vain moderneja opetustekniikoita, joiden teho on mitattu kvantitatiivisesti, MuKuan julistaa itselleen. — Opettajan arjessa tarvitaan selkeitä työkaluja ja tekniikoita, ei epämääräisiä vanhoja viisauksia. EcoCityssä kykenemme vuodessa kouluttamaan normaalista aikuisesta opettajan, jonka oppilaat pärjäävät testeissä 29.7% prosenttia paremmin kuin niin kutsuttuihin vanhoihin viisauksiin turvautuvien opettajien oppilaat. Opettajat, joiden oppilaat eivät pärjää testeissä, pitää siirtää vähemmän vaativiin tehtäviin.

Huolella suunnitellut yhdenmukaiset testit, modernit opetustekniikat ja työkalut voittavat kokemuksen ja vanhat viisaudet. Etenemme isoin harppauksin kohti uutta tehokasta järjestystä.

Mukuan havahtuu videolta kuuluvaan Damisiin ääneen.

… Opittu testataan elävässä elämässä. Viidenkymmenen vuoden kuluttua nämä oppilaat osaavat arvioida, paljonko opetuksistamme oli heille hyötyä.

Eräässä koulussa viiden pienen lapsen ryhmä opetteli laskentoa. Yksi lapsista osasi laskea, muttei vielä ollut itse kovin varma osaamisestaan, toisella ei ollut käsitystä edes laskemisen tarkoituksesta ja muut yhdistelivät ja erottelivat palikoista eri kokoisia kasoja enemmän tai vähemmän siinä uskossa, että osasivat laskea.

Laskutaitoisin lapsista sanoi, että he haluaisivat oppia laskemaan, mutteivät tiedä, mitä se tarkoittaa.

Pyysin heitä selittämään, mitä he ajattelivat laskemisen olevan. Sitten yritin täydentää ja korjata heidän näkemyksiään, muttei siitä tullut paljon mitään. Päädyin – mielestäni täysin nurinkuriseen – ehdotukseen, että opettelemme ensin laskemaan ja mietimme sitten, mitä se on ja mitä hyötyä siitä on, että osaa laskea.

Kun pisimmälle ehtinyt ymmärsi jonkin selitykseni, hän usein osasi auttaa minua asian selittämisessä muille, koska ymmärsi toisten lasten ajattelua paremmin kuin minä.

MuKuan pysäyttää videon ja tuhahtaa: — Eiköhän siinä ollutkin kaikki, mitä Damisilla on minulle opetettavaa.

KUKA HALUAA — KUKA VALITAAN

Yhteisöllinen valinta

Tervetuloa yhteisödynamiikan kurssille

Damisi & Uzome:

Seuraavan kahden kuukauden aikana kokeilemme, millaista kuplintaa alkaa ilmetä välillämme, kun heittäydymme vaikeisiin tilanteisiin. Kurssin harjoitustyönä muodostamme kuvitteellisia tiedeleirin ohjaajatiimejä, joten ihan ensimmäiseksi tutustukaa tiedeleirin toiminta-ajatukseen. Muutamalla halukkaalla on mahdollisuus lähteä kurssin päätteeksi oikeasti tämän vuoden tiedeleirille ohjaajaksi. Lähtijöistä sovitaan kurssin viimeisellä viikolla. Sovitaan tai arvotaan.

Vaikka meillä on tavallisia kursseja enemmän videopalaveriaikaa – neljä tuntia viikossa – joudumme silti toimimaan pääasiassa tämän yhteisen e-ilmoitustaulun varassa.

Laittakaa tämän viikon aikana itsestänne ilmoitustaululle esittelyvideo, mutta huomatkaa, että teitä on 57, joten jo minuutin videon katseleminen teistä jokaisesta vie meiltä tunnin. Mitä pidempi esittely, sitä parempi siitä kannattaa tehdä. Ei määrä vaan laatu. Ei pituus pilaa esitystä vaan tylsyys. Viime vuonna katselimme kurssilaisten esittelyitä suurella mielenkiinnolla useamman päivän.

Kiitos mielenkiintoisista esittelyvideoista

Damisi & Uzome:

Harmi, ettemme voi vetäytyä teidän kaikkien kanssa kuukauden leirille pohtimaan yhteisöelämän iloja ja ihmeitä.

Aitoa kohtaamista ei tietenkään korvaa mikään, mutta viime vuoden kokemuksen perusteella uskon, että tulette yllättymään, mitä kaikkea onnistumme tekemään etäläsnäyhteyksien avulla.

Seuraava harjoitus on kertoa tällä foorumilla, millaisia ryhmäilmiöitä – hankaluuksia, mukavia juttuja, ikäviä tuntemuksia, yhteisiä oivalluksia – olette kohdanneet. Jutellaan niistä seuraavassa videopalaverissa ensi maanantaina.

Älkää sensuroiko sellaisiakaan kokemuksia, joiden kertominen tyylikkäästi ei tahdo onnistua. Tarinan puuroutuminen voi olla merkki jostain tärkeästä, jota ette ole vielä tiedostaneet. Liika hiominen voi hävittää kertomuksenne mielenkiintoisimman aineksen – varsinaisen tunnekokemuksen.

Toivon meidän oppivan luottamaan toisiimme niin, että rohkenemme kertoa avoimesti kiusallisistakin kokemuksistamme. Olkaa siis avoimia, mutta vasta kun se tuntuu mukavalta ja turvalliselta.

Ensi viikon videopalaveri

Damisi & Uzome:

Ensi viikon videopalaveria varten arvomme teidät seitsemän hengen keskusteluryhmiin. Sen mukaan, miten juttunne luistaa, sekoitamme ryhmät muutaman kerran noin puolen tunnin välein.

Huomatkaa, että häiriöiden takia nimellisesti neljän tunnin mittainen videopalaveri saattaa kestää pidempään. Aamusta iltaan, illasta aamuun tai jotain muuta siitä riippuen, millä mantereella olette.

Keskustelujen jälkeen toivon jokaisen ryhmän tiivistävän olennaisen keskusteluistaan tälle ilmoitustaululle.

Millaisen leirin haluatte järjestää?

Damisi & Uzome:

Alkuviikon postausten ja seuraavan videopalaverimme aihe on: Millaisen leirin haluatte järjestää?

Tähän mennessä olemme tällä kurssilla ehtineet keskustella oppimisesta, oppimisen ohjaamisesta, yhteisöistä, yhteisövalmennuksesta, ihmiskunnan haasteista, omista kyvyistämme ja toiveistamme ja vaikka mistä muusta. Seuraava tehtävänne on tiivistää tuo kaikki yhteiseksi näkemykseksi tiedeleirin ohjaamisesta.

Viime vuoden leiri

Damisi & Uzome:

Loppuviikon teemana on viime vuoden leiriläisten ja ohjaajien kokemuksiin tutustuminen.

Vanhoja leirikokemuksia

Viime vuoden leiriläiset:

”Hankalinta oli jättää kesken mielenkiintoiset kokeilut, jotka osoittautuvat meille liian vaativiksi tai joita emme ymmärtäneet jo periaatteessa mahdottomiksi. Puskimme päätämme seinään, kunnes ohjaajamme saivat suostuteltua meidät kokeilemaan seuraavaa ideaamme.”

”Me halusimme ehdottomasti tehdä vain itse keksimiämme uusia ja sotkuisia juttuja. Joskus päädyimme umpikujaan, joskus avautui yllättäen niin hienoja mahdollisuuksia, että hylkäsimme kokonaan alkuperäiset tavoitteemme."

"Usein yritimme itsepäisesti uudelleen ja uudelleen ikään kuin ongelma voisi ratketa väsyttämällä se. Joskus jätimme hyvän homman kesken ja hyppäsimme uuden vielä jännittävämmän oloisen idean perään. Joskus se oli hylkäämäämme parempi, joskus huonompi, vaan sitähän ei voinut etukäteen tietää.”

”Halusimme oppia selviytymään haasteista, joita kukaan ei ollut aikaisemmin edes ajatellut. Mehän opiskelemme selviytyäksemme ennalta tuntemattomasta tulevaisuudesta. Mottomme oli: ’Tulevaisuus tuskin on entisellään' "

"Joskus ohjaajat neuvoivat liikaa, niin ettemme saaneet harjoitella itse ajattelemista. Esimerkiksi antoivat meille ratkaistavaksi valmiiksi määritellyn ongelman."

"Joskus ohjaajat eivät auttaneet tarpeeksi. Parikin päivää saattoi mennä ihan hukkaan, koska emme päässeet eteenpäin."

"Kun jäimme jumiin, jotkut ohjaavat neuvoivat kädestä pitäen, miten pääsemme eteenpäin, toiset vihjailivat ja kyselivät ihan epämääräisiä."

"Ne kaksi ohjaajaa, jotka kulkivat aina yhdessä, opettivat jännästi. Kyselemällä ja seuraamalla meidän touhujamme he onnistuivat saamaan selville, mitä meidän päässämme liikkui. Sanoivat olevansa kiinnostuneita ajatusmalleistamme. Meidänkin kuulemma pitäisi olla – Sekä omista ajatusmalleistamme että porukan yhteisistä: 'Teidän pitää oppia korjailemaan ja täydentämään ajatusmallejanne. Sitä on oppiminen'"

Tuleva leiri

Damisi & Uzome:

Teidän ajatuksenne hyvästä leiristä poikkeaa aika lailla minun ja Uzomen näkemyksistä ja kuten viime viikolla huomasitte, myös viimevuotisten ohjaajien ajatuksista. Tiedeleiri ei kangistu kaavoihinsa niin kauan kuin leirille tulee joka vuosi uusi ohjaajatiimi.

Mitä opittavaa meillä voisi olla viime vuoden leirin kokemuksista?

Kokemukset eläviksi

Damisi:

Tässä keskellä yöllä valvoessani tuli mieleeni, että olisi hienoa, jos voisitte ilmaista ajatuksianne näytelmäroolipelaamisen keinoin. Onko etänäytteleminen mahdollista?

Etä-draama [Kokemukset eläviksi]

Sami:

Luulen, että piirroshahmoja voi jotenkin etä-ohjata. Piirroshahmon kädet saanee heilumaan haluamallaan tavalla, mutta saako piirroshahmon ilmeillä välitettyä kummoisiakaan tunteita. Otan selvää.

PS: Löysin mielteistöstä tiedeleirin ja tämän kurssin vasta nyt. Olen EcoCityn ykköskoulusta ja haluaisin ohjaajaksi tiedeleirille. Outoa, ettei tieto tästä kurssista ole saavuttanut minua.

Hei Sami,

Damisi & Uzome:

Jostain syystä tieto edes itse leiristä saati ohjaajien valinnasta ei levinnyt EcoCityssä niin kuin muualla. Joka tapauksessa tervetuloa kurssille. Leirin ohjaajatiimin kokoamiseen palaamme myöhemmin.

Leirille?

Damisi & Uzome:

No niin, kurssimme on niin pitkällä, että voimme alkaa keskustella siitä, keillä on oikeasti mahdollisuus ja mielenkiintoa osallistua leirille ohjaajana, keille riittää tämän kurssin suorittaminen.

Teille saattaa herätä ajatuksia, että tuon tyypin kanssa lähtisin mielelläni, tuon kanssa en mistään hinnasta. Juttelemme näistä tuntemuksista erillisessä videopalaverissa niiden kanssa, jotka ovat halukkaita lähtemään leirille.

Kiitos kaikille …

Vairea, Looane, Keala, Jahir, Nielek, My-Linh, Sami:

… siitä, mitä opimme kanssanne tällä kurssilla.

Kiitos siitä, että saimme sovittua meidän pääsevän tiedeleirille ohjaajiksi. Tiedämme, että yhteisymmärrys syntyi vain, koska eräät teistä luopuivat omista toiveistaan. Toivottavasti käy kuten toivoitte: Pääsette ohjaajiksi ensi vuonna.

Määräys tehtävään

MuKuan rykäisee ja sanoo niin virallisella äänellä kuin kykenee: — Herra rehtori, ehdotan Ronia EcoCityn edustajaksi tiedeleirin ohjaajaryhmään. Juhlallisella napinpainalluksella MuKuan heijastaa Ronin CV:n johtajan nähtäväksi.

Yleensä Klaanin johto pitää osallistumista alempien kulttuurien touhuihin ajanhukkana, mutta Sirke on onnistunut vakuuttamaan Klaanin johdon siitä, että EcoCityn kannattaa osallistua tiedeleirille: "Tiedeleirillä voimme esitellä emotirobeja muiden heimojen nuorille." MuKuanin Sirke onnistui perustelemaan leirin valmisteluryhmän jäseneksi, koska Klaanin johdon mielestä tiedeleirille osallistuminen ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ihan huipputyyppiä kannattaisi rasittaa sen valmistelulla.

MuKuanille Sirke on esittänyt toiveen – vaativalla tavallaan, että Ronin pitää päästä leiriohjaajaksi.

Rehtori nyökkää: — Hyvä. Tiedän Ronin. Hän on edennyt hyvin Klaanin nuoriso-osastossa. Hän osaa olla vakuuttava ja tiukka – johtaja-ainesta. Ronilla on nuoriso-osastossa oppipoikanaan eräs Thuan. Hän sopii hyvin leirille Ronin "oikeaksi kädeksi". Roni tarvitsee lojaalin apulaisen.

— Olin ajatellut Samia Ronin avuksi, MuKuan sanoo ja heijastaa Samin tiedot seinälle. — Hänellä on näyttöä tarvittavista tiedoista ja taidoista.

— Eikö häntä ole hyväksytty Klaanin nuorisojärjestöön? rehtori kysyy silmäiltyään Samin tietoja.

— Rekistereissämme ei ole mainintaa edes pyrkimisestä nuorisojärjestöön, MuKuan sanoo varovasti.

— Eihän me sellaista tyyppiä voida mihinkään lähettää, rehtori ärähtää.

— Sami on hyvä keksimään innostavia tarinoita ja kuvaamaan vaikuttavia videoita. Ronin voisi määrätä johtamaan EcoCityn delegaatiota …

— No, lähetetään kaikki kolme ohjaajiksi, rehtori murahtaa. — Miten valikoimme varsinaiset leiriläiset?

— Ovat ajatelleet arpoa halukkaiden joukosta mahdollisimman monenlaisia tyyppejä eri kulttuureista, MuKuan sanoo.

— Ovat ajatelleet? Ketkä? Etkö sinä ole ajatellut? Onko jotain jo päätetty? Monenlaisia tyyppejä! Tiedämme kokemuksesta, että sekalaiselle laumalle eri lahjakkuustason oppilaita on mahdoton välittää tehokkaasti opetusohjelman mukaisia tietoja ja taitoja.

— Sitä minäkin sanoin, mutta muut väittivät jo kauan sitten opitun, että homogeenisessa ryhmässä ihmisen kehitys hidastuu, MuKuan sanoo.

— Muut? Kuka siellä on ylin auktoriteetti, johtaja? Ihmisen kehitys? Nyt on kyse tietojen ja taitojen takomisesta lasten päähän. Mitä mahtavat tarkoittaa kehityksellä? rehtori ärisee ja alkaa julistaa:

— EcoCityn Suuren Harppauksen myötä olemme arvioineet uudelleen kaiken "kauan sitten opitun". Kerro siitä niille haihattelijoille. Vanhat niin kutsutut viisaudet ovat todentamattomia kansanuskomuksia. Me sovellamme vain moderneja terveen järjen mukaisia opetustekniikoita, joiden teho on mitattu kvantitatiivisesti.

— Totta. Opettajan arjessa tarvitaan selkeitä työkaluja ja tekniikoita, ei epämääräisiä vanhoja viisauksia. Yritän vielä valistaa heitä, MuKuan myötäilee rehtoria.

— Kerro niille, että EcoCityssä kykenemme vuodessa kouluttamaan normaalista aikuisesta opettajan, jonka oppilaat pärjäävät testeissä 29.7% prosenttia paremmin kuin niin kutsuttuihin vanhoihin viisauksiin turvautuvien opettajien oppilaat, rehtori evästää MuKuania.

— Etenemme isoin harppauksin kohti uutta tehokasta järjestystä, MuKuan nyökkäilee.

— Tilastoista näemme, että oppilaat pärjäävät vakioiduissa testeissä parhaiten, kun heidät on lajiteltu koulutusryhmiin lahjakkuuden mukaan, rehtori julistaa EcoCityn opetustieteen tuloksia. — Ja miten he kuvittelevat mittaavansa kouluttajien tehokkuutta, jos oppilasaines on niin sekalaista, ettei sen oppimista voi standardimenetelmin arvioida?

— Eivät ole pestanneet kouluttajia. Leiri kuulemma perustuu yhteisölliseen oppimiseen. Ensin kokeillaan jotain uutta, sitten hämmästellään, mitä tuli kokeiltua ja mitä opittiin. Uzome, Damisi ja nuoret ohjaajat ovat olevinaan jonkinlaisia oppimisen ohjaajia ja valmentajia, MuKuan mutisee kengänkärkiään tuijottaen.

— Siis ketkä eivät ole pestanneet? Miksemme me ole päättämässä? Miksei tämä ole meidän hallinnassamme? rehtori tivaa. — Yhteisöllinen oppiminen? Tarkoittaako se ryhmätöitä? Ryhmätöissä opettajan on mahdoton paimentaa laiskureita ja arvioida yksilöiden suorituksia. Sellaiselle leirille ei kannata lähettää osallistujia EcoCitystä. Saavat vääränlaisia ajatuksia.

— Entä Roni, Thuan ja Sami? Emotirobeja on vaikea ujuttaa leirille ilman heitä.

— Olin jo unohtanut. Emotirobien takiahan me tähän ryhdyimme, rehtori myöntää auliisti. — Roni lienee jo immuuni hölmöille vaikutteille ja osannee pitää ohjaajatoverinsakin oikealla tiellä. Haepa pojat saman tien tänne. Jos joku muu kuulee leiristä ja välttämättä haluaa leiriläiseksi, menköön. Roni vahtikoon heitä.

Sami astuu varovasti rehtorin työhuoneeseen. Ison tummasävyisen huoneen keskellä rehtori istuu jykevässä työtuolissaan yhtä jykevän työpöytänsä takana. Roni ja Thuan seisovat rehtorin pöydän edessä. Mukuan seisoo rehtorin pöydän päässä. Protokollan määräämällä apulaisen paikalla, Sami arvelee.

— Sinäkin ehdit lopulta, Rehtori sanoo Samille. — Ei mitään selityksiä!

— Klaanin johtajat ovat päättäneet, että te lähdette heimojenväliselle tiedeleirille ohjaajiksi edustamaan EcoCityä, rehtori ilmoittaa.

— Eihän Sami edes kuulu Klaaniin, Thuan huomauttaa.

— Jos edustat Klaania arvokkaasti, pääset Klaanin jäseneksi, rehtori lupaa Samille. — Kunhan lakkaat myöhästelemästä.

Sami kohauttaa hillitysti olkiaan ja sanoo:

— Satuinkin jo selvittelemään, mikä heimojen yhteinen tiedeleiri on, Sami sanoo. — Mielteistön mukaan tiedeleirin ohjaajille tarkoitetulle valmennus- ja karsintakurssille olisi pitänyt ilmoittautua jo pari viikkoa sitten.

— Kuka valmentaa? Kuka karsii? rehtori kysyy. — MuKuan kertoi, ettei tiedeleirin valmisteluun ole edes nimetty ylintä päätösvaltaista johtajaa. Karsinta ei koske EcoCityä. Me nimeämme itse edustajamme. EcoCityläisinä ette olisi hyötyneet muunheimoisten ala-arvoisesta ja vääräoppisesta valmennuksesta.

— Sen perusteella, mitä olemme kuulleet viime vuoden leiristä, Klaanin johto on määritellyt seuraavat tavoitteet leirin kehittämiseksi, MuKuan sanoo ja heijastaa rehtorin hetki aiemmin sanelemat tavoitteet seinälle:

Leirin komentosuhteet on tehtävä selviksi:
Viime vuonna leirin asioista kuulemma sovittiin rönsyilevästi pulisemalla. Hälisevän porukan sijasta haluamme kurinalaisen organisaation. Leirille pitää nimetä johtaja ja leiriläiset pitää jakaa ryhmiin, joille kullekin on nimetty yksi teistä apuohjaajista vastuulliseksi ryhmänjohtajaksi.
Leiriryhmien työlle on määritettävä etukäteen selkeät mitattavat tavoitteet:
Viime vuonna iso osa ajasta näyttää tuhlatun jaaritteluun maailman menosta, ihmisten elämästä, oppimisesta ja siitä mitä olisi hyödyllistä, mielenkiintoista tai hauska tehdä ja oppia.

— Monet ovat kehuneet viime vuoden leirin saavutuksia, Sami huomauttaa arasti. — Saivat aikaiseksi ihan yllättäviäkin juttuja.

— Yllättäviä juttuja? Eivät siis pysyneet suunnitelmassa. Eivät tuottaneet, mitä olivat luvanneet vaan poukkoilivat sinne tänne. Niinkö? rehtori tuhahtaa.

MuKuan myötäilee rehtoria: — Saivat aikaiseksi? Kuka leiriläisistä sai aikaiseksi, ketkä vain siipeilivät? Kenet leiriläisistä voisi palkita innovatiivisuudesta? Kenet ahkeruudesta? Ketä rangaista laiskuudesta? Ketkä olivat tyhmiä?

MuKuan aloitti reippaalla äänellä, mutta loppua kohti ääni vaisuni.

Sami selailee sähveliään:

— Viime vuoden leiriltä joku porukka on kirjoittanut:

Ihmisen elämä on kuin lähtö löytöretkelle vieraan porukan kanssa. Pitää yrittää varustautua hyvin, vaikkei voikaan tietää, mitä kaikkea tulee vastaan, saati suunnitella, mitä saavuttaa, mihin päätyy. Parhaiten selviää sellainen porukka, joka näkee uhkia ja mahdollisuuksia sielläkin, mihin muut eivät (vielä) osaa edes katsoa. Pitää sopeutua nopeasti uusiin tilanteisiin, mielellään ennakoida yllätykset. Vanhat tutut arvot, viisaudet ja toiveet pitää osata hylätä ja luoda uusia parempia.

Rehtori tuhahtaa: — Tuollaista filosofointia en sanoisi konkreettiseksi tulokseksi. Tuskin edes ovat itse moista ajatusta keksineet, eikä koulutusleiri missään tapauksessa ole mikään löytöretki. Koulutusleirin tarkoitus on siirtää koeteltua tietoa ja käytännön taitoja sukupolvelta seuraavalle.

— Onko teillä kysyttävää? Hyvä. Luotan teihin. Menkää. Ja Sami, muista, että leirillä edustat Klaania, et itseäsi.

🌴🌴 🌴 🌴🌴